Näin reformaation juhlavuonna palatkaamme hetkeksi reformaation vuosisadalle 500 vuotta sitten. Saarna aloitettiin silloin eri tavalla kuin nyt. Oli olemassa oma saarnatuoliliturgia. Saarnaava pappi aloitti Isä meidän rukouksella ja jatkoi sitten Ave Maria rukouksella. Isä meidän luettiin tietysti uudelleen ehtoollisen siunaamisen yhteydessä, mutta siihen aikaan toistettiin mielellään keskeisiä asioita. Ave Maria rukous oli puolestaan niitä rukouksia, jotka opetettiin kaikille suomeksi jo silloin, kun liturgian kieli oli latina.
Ave Maria rukouksen jälkiosa on tämän päivän tekstistämme. Sen lausui Marian sukulaisnainen Elisabet naisten kohdatessa: ”Siunattu olet sinä naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä!” Rukouksen alkuosa on sen sijaan enkeli Gabrielin tervehdys Marialle: ”Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut! Herra kanssasi!” Yleisesti käytetty rukouksen muoto on käännös latinankiielisestä Raamatusta ja se on vakiintunut muotoon:
”Terve Maria, armoitettu.
Herra olkoon sinun kanssasi.
Siunattu sinä naisten joukossa
ja siunattu sinun kohtusi hedelmä, Jeesus.”
Tämä on niin sanottu Marian tervehdyksen osuus ja siihen on lisätty rukous:
”Pyhä Maria Jumalan äiti,
rukoile meidän syntisten puolesta nyt
ja kuolemamme hetkellä.”
Se on vanha pyyntö, mutta se tuli liturgiseen käyttöön vasta 1500-luvun jälkipuoliskolla.
Mariaa siis muistettiin jokaisessa messussa toisin kuin meidän nykyisessä messussamme. Hänestä puhutaankin oikeastaan vain näin Marian ilmestyspäivän saarnoissa tai jouluna. 500 vuotta sitten Marialle oli omistettu kirkkovuodessa vielä 8 juhlapäivää, joista yksi oli Marian vierailupäivä (visitatio Mariae) 2.7. eli kansanomaisesti Heinämaija. Tämän Mariajuhlan evankeliumi on tänään saarnatekstinämme.
Mariajuhlat jäivät sitten vähitellen käytöstä, muistumat niistä löytyivät pitkään almanakasta, kuten edelleen Maria ja Maija 2.7. tai Marja ja Marjaana 15.8.. Pisimpään näistä juhlista säilyi heinäkuinen Marian vierailupäivä. Se poistettiin kirkkovuoden juhlista vuonna 1772 kuningas Kustaa IIIn kalenteriuudistuksessa. Marian ilmestyspäivä sen sijaan säilyi senkin jälkeen omana juhlanaan 25.3., kunnes se siirrettiin vuoden 1955 alusta lähimpään sunnuntaihin. Marian siirtäminen sivuun kirkkomme hengelliyydestä oli näin myös muodollisesti viety päätökseen. Ajatuksellisesti Marian rooli jumalanpalveluksessa oli kadonnut jo kauan aikaisemmin. Ei tosin kokonaan, sillä jokaisessa jumalanpalveluksessa hänet mainitaan edelleen uskontunnustuksessa. ”Syntyi Neitsyt Mariasta,” lausumme apostolisessa uskontunnustuksessa ja ”Tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi,” lausutaan Nikean uskontunnustuksessa, jonka oikeastaan tulisi olla messun tunnustus.
Tänään, jolloin Neitsyt Mariasta voi jo puhua kirkossamme vapaammin kuin jokunen vuosikymmen sitten, voi kysyä: Onko Marian unohtaminen ollut reformaation periaatteiden mukaista?
Reformaatio halusi rakentaa kirkon elämää vanhan kirkon perinteen pohjalle ja suorastaan palauttaa sen. Sitä tarkoittaa latinankielisessä ilmaisussa reformaatio etuliite re, uudelleen. Oli kysymys uudelleen muotoilusta vanhan pohjalle. Aivan kuten sanalla renessanssi ymmärrettiin kulttuurin ja erityisesti taiteiden uudelleen syntymistä antiikin perinteen pohjalle. Reformaation periaatteen mukaan Maria kuuluu uskomme keskukseen, kuten uskontunnustuksessa lausutaan.
Kun uskontunnustukset saivat nykyisen muotonsa 200 – ja 300-luvuilla, kehittyi samalla käsitys Jeesuksen jumaluudesta ja hänen kahdesta luonnostaan. Ymmärrettiin, että Jumalan Poikana Jeesu oli sekä jumala että ihminen. Tämä oli välttämätöntä, että hän pystyi ristillä sovittamaan ihmisten synnin. Inhimillisen luontonsa Jeesus oli saanut syntymässään Marialta. ”Tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi,” lausutaan uskontunnustuksessa. Tämä oli reformaattooreiden, myös Martti Lutherin usko, jolle Maria oli tärkeä koko elämän ajan.
Visuaalisesti tämä usko ilmaistiin kirkoissa niin, että krusifiksin eli ristiinnaulittua Jeesusta kuvaavan veistoksen lisäksi kirkossa oli myös alttari Marialle. Vanhan kirkon ikoneissa ja myös monissa Maria veistoksissa Jeesuksen ja Marian yhteys ilmaistaan niin, että neitsyt Marian sylissä on Jeesus lapsi. Usein Jeesus vaikuttaa aika varttuneelta eikä aivan pieneltä vauvalta. Kyse ei olekaan realistisesta kuvauksesta vaan teologiasta. Jeesus oli samalla kertaa jumala ja ihminen, syntynyt Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta, se ilmaistiin näin.
Mariaa siis muistettiin yhdessä Jeesuksen kanssa. Näin tapahtui myös ehtoolisen siunaamisen yhteydessä, josta meilläkin on ehtoollismessussamme vielä muistuma, kun lausutaan kehotus Pyhä hymnin laulamiseen. Silloin sanotaan: ”Me kiitämme sinua tästä taivaan lahjasta ja laulamme sinulle ylistystä enkelien ja kaikkien pyhien kanssa.” Aikanaan tähän kuului muistelurukous, jossa ensimmäisenä mainittiin Maria.
On selvää, että 1500-luvulle tultaessa Marian kunnioitus oli muuttunut suorastaan Marian palvonnaksi ja se vaikutti myöhempään kehitykseen reformaation kirkoissa. Mutta samalla, kun Maria työnnettiin sivuun liturgiassa ja rukouselämässä Jeesuksen ja Marian yhteys uskon kokonaisuudessa kadotettiin.
Hattulassa säilyi pitkään aika erikoinen tilanne. Jumalanpalvelusta vietettiin Pyhän ristin kirkossa, mikä oli täynnä maalauksia ja veistoksia, jotka kertoivat kirkon pyhinä pitämien ihmisten elämästä ja kilvoittelusta. Suuri osa niistä liittyi Mariaan. Ne olivat kuin hiljaisia todistajia, joihin ei juuri viitattu. Saatettiin ajatella, että ne ovat muistoja, jotka periytyivät ajalta, jolloin uskoa ei oltu vielä ”puhdistettu”. Mutta niitä ei poistettukaan. Hattulan seurakunnan kunniaksi on sanottava, että se säilytti nämä muistot vanhasta uskonperinnöstä kirkossa.
Vanha käytäntö oli, että kun uusi kirkko rakennettiin, edellisessä kirkossa olleet veistokset siirrettiin uuteen kirkkoon ja samalla hankittiin joku uusi. Näin oli tapahtunut Hattulassakin aikaisemmin. Kun tämä kirkko rakennettiin, perinne katkesi. Veistokset jäivät vanhaan kirkkoon, myös Mariaveistokset. Kun R. W. Ekman maalasi alttaritaulun tähän kirkkoon vuonna 1863, joka on laajuudessan kuin kuvaseinä, ikonostaasi, siinä on mukana myös Maria, kuitenkin osana naisryhmää ristin juurella. Tämäkin kertoo Marian roolin muuttumisesta, joka oli tapahtunut jo kauan ennen Ekmania.
Marian keskeinen rooli pelastushistoriassa on reformaation myötä hämärtynyt kirkossamme. On kyllä korostettu Marian esikuvallista nöyryyttä, kun hän otti vastaan hänelle tarjotun suuren tehtävän. Tämä on ollut aivan oikein. Kristittyjen samanarvoisuutta on korostettu kuitenkin niin voimakkaasti, ettei Mariaakaan ole haluttu nostaa erikseen esiin ja kunnioittaa yhdessä hänen Poikansa kanssa, vaikka varhaiskirkon ajoista asti kristikunnassa on ymmärretty hänen erikoisasemansa Jumalan synnyttäjänä.
Voidaan sanoa, että näinkin on pärjätty. Tietysti on, mutta tässä uskon riisumisessa on menty aina vaan pidemmälle. Tuntuu siltä, että tämän päivän kristityt alkavat pärjätä jo ilman Jeesustakin. Riittää omat tunteet ja kokemukset ja niiden märehtiminen. Mikään näiden ulkopuolella ei ole tärkeää, onko olemassakaan. Riittää henkisyys. – Jonkinlainen vastareformaatio olisi jo tarpeen.
Olisikohan esimerkiksi tämän juhlavuoden kunniaksi mahdollista saada Museovirasto suostumaan siihen, että yksi Pyhän ristin kirkon Maria veistoksista konservoitaisiin ja siirrettäisiin tänne uuteen kirkkoon ja messussa alettaisiin jälleen lausua Marian tervehdys reformaation vuosisadan tapaan? – Sattaa olla turha toive, mutta ainahan voi unelmoida.
Tässä messussa muistamme kuitenkin kunnioittaen Mariaa, Jumalan äitiä ja ainaista neitsyttä.
Saarnan päätteksi yhdymme Marian tervehdykseen nykyisen raamatunkäännöksen sanoin:
”Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut!
Herra kanssasi!
Siunattu olet sinä naisista siunatuin,
ja siunattu sinun kohtusi hedelmä, Jeesu!”