Pilalle aikuistuneista Jumalan lapsiksi
Saarna Laitilan kirkon 550-vuotisjuhlassa ja pappisvihkimyksessä mikkelinpäivänä 30.9.2018
Suojelevia ja taistelevia
Lasten enkelit katsovat taivaassa koko ajan Taivaan Isän kasvoja, kertoo Matteuksen evankeliumi. Mutta juuri äsken myös kuulimme Joosuan kirjasta, kuinka Herran sotajoukon päällikkö tulee paikalle miekka kädessään. Evankeliumi tuo mieleen sen ikiaikaisen kuvan, jossa suuri valkoinen ja pitkäsiipinen enkeli saattaa pienen pojan ja pienen tytön huteran sillan yli. Kohtaaminen Jerikon luona viittaa puolestaan aivan toisenlaisiin kuvituksiin. Niissä käydään oikeutta, taistellaan ja jaetaan viimeisiä tuomioita.
Sellaiset kamppailut liittyvät aivan tiettyyn nimeltä mainittuun enkeliin. Aiemmin mainitsemani virsiä runoillut kapteeni Anders Persson (myöhempi eversti Rundeel) tiesi hyvinkin, ketä muistella ja kehen tavallaan jopa vedota. Ensimmäisessä veisussaan hän kirjoitti: ”Hän uljaan arkkimarsalkan/ valtuutti riveihinsä,/ siis upseerinsa urheimman,/ Mikael-enkelinsä./ Tuo taivaan voitonsankari/ lyö vihamiehet murskaksi,/ taidottomaksi talloo.” Tässä samassa Laitilan Pyhän Mikaelin kirkossahan Anders Persson oli käynyt. Täällä hän kuunteli saarnaa ihmisen osasta synnin ja kuoleman alaisena, mutta myös hyvää sanomaa Jumalan Kristuksessa jakamasta vapahduksesta ja turvasta. Ehkä hän oppi luottamaan samankaltaiseen varjelukseen kuin suojelusenkelin saattamat lapset sillalla? Ehkä luottaminen ja turvautuminen ei olekaan niin ihmeen erilaista, ollaan sitten lapsia tai aikuisia, rauhassa tai sodassa, 1600-luvulla tai nykyajassa? Ehkä kysymys on aina ja kaikkialla siitä, kuka meitä auttaa ja suojelee, jotta jaksamme ja uskallamme elää?
Enkelit ovat Jumalan asialla
Vastaus siihen, kuka meitä auttaa ja suojelee, on – aina ja kaikkialla – sama: Jumala itse. Vaikka viime kädessä auttaja ja suojelija onkin itse Jumala, me silti rukoilemme kastetun lapsen puolesta ”lähetä pyhät enkelisi varjelemaan häntä vaaroissa” tai Lutherin tavoin aamulla, että ”pyhä enkelisi olkoon minun kanssani, ettei paha vihollinen saisi mitään valtaa minuun”. Sillä tavoin Jumala toimii. Meidän ja hänen välillään on näkymätön tai vain harvakseltaan näkyväksi tuleva huolenpidon ja vuorovaikutuksen maailma, tiheä myötäelämisen ja kanssakäymisen tila enkeleitä täynnään. Siihen evankeliumi viittaa, kun se puhuu lasten enkeleistä, heidän ikiomista edustajistaan Taivaan Isän lähipiirissä: lapsen ja Jumalan välissä on enkeli, joka on yhtä lailla läsnä täällä ja siellä. Jumalan ja lapsen välissä ei ole etäisyyttä, vaan siinä on kaitselmus. Ei tosiaankaan ole syytä vähätellä ”yhtäkään näistä vähäisistä”. Lähempänä Jumalaa he ovat kuin me, joista maailma on kuluttanut ohueksi perusluottamuksen ja jotka katsovat elämän opettaneen, ettei avoin voi olla eikä varsinkaan kannata.
Sikäli kuin maailman päästää valloilleen ja sikäli kuin elämän antaa mennä menojaan, noin käy. Ne opettavat suojautumaan ja sulkeutumaan. Ne tekevät lapsen kaltaisuudesta selvää. Tie taivasten valtakuntaan peittyy ja pääsy sinne käy mahdottomaksi. On luonnollista varmistella ja varmistaa, on suorastaan yliluonnollista ”heittää pois kaikki maalliset huolet”, niin kuin ortodoksisen sisarkirkkomme liturgiassa kehotetaan. Luonnostamme me oletamme, että minun on itse pidettävä omasta hyvästäni kiinni; on melkeinpä luonnonvastaista luottaa siihen, että jokin muu kannattelee tai joku muu kantaa.
Pappi on Herran Sebaotin enkeli
Kun lapsen kaltaisuus ei ole itsestään selvää, sitä pitää suojella ja vaalia. Kun lapsen kaltaisuus on uhanalaista, sen puolesta pitää taistella ja sitä pitää puolustaa. Juuri sitä varten kirkko ”kutsuu ja erottaa” – niin kuin sanonta kuuluu – joitakin jäseniään pappisvirkaan. Me tarvitsemme joitakuita, jotka erottuvat meidän joukostamme ja seisovat meitä vastapäätä. Me emme tule toimeen ilman sitä, että jotkut yhä uudestaan ja uudestaan osoittavat meille, ettei maailma ole sellainen kuin millaisena se on tarjoutuvinaan, että elämä ei ole sellaista kuin miltä se äkkiseltään näyttää – ettei hätä ole tämän näköinen. Oli aikuisten oikeasti miten oli, lasten oikeammin se on olennaisemmin.
Riikka-Elina, Anniina ja Matti! Teidät kutsutaan ja erotetaan tähän tehtävään mikkelinpäivänä ja Pyhän Mikaelin kirkon 550-vuotisjuhlassa. Sekä päivä että paikka muistuttavat tämän alueen syvästä hengellisestä perinnöstä, jonka mukaa pappi on ”Herran Sebaotin enkeli”. Se ei tarkoita papin henkilön korottamista – muuan täällä virkauransa aloittanut ja nyt jo hyvän aikaa eläkkeellä ollut pappi kertoi, kuinka hänen ensimmäisen saarnansa jälkeen sakastiin tuli vanhempi rukoilevaisemäntä, niiasi – niin kuin Herran Sebaotin enkelin edessä sopii – ja ruoti sen jälkeen tarkasti saarnan runsaat puutteet (ja ehkä sen vähäiset ansiotkin). Pappi on ”Herran Sebaotin enkeli” sen vuoksi, että hänen virkansa on olla Jumalan todellisuuden sanansaattaja. Pappi pitää auki yhteyttä. Kun hän saarnaa ja jakaa sakramentteja, hän yhä uudestaan ja uudestaan palauttaa pilalle aikuistuneet Jumalaan luottaviksi ja häneen nähden avoimiksi lapsiksi.
Lapsi on aina Isän sydämellä
Niin kuin päivän evankeliumista ja Vanhan testamentin tekstistä käy ilmi, Jumalan enkelin tehtävät ovat moninaiset. ”Herran Sebaotin enkeli” kuullostaa vaativalta ja ankaraltakin; samat Jumalaan viittaavat sanathan voidaan kääntää myös ”sotajoukkojen Jahveksi”. Aivan toisenlainen kuva syntyy niistä lasten enkeleistä, jotka ”saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja”. Kun papin katsotaan olevan Herran Sebaotin enkeli, häntä ei kutsuta ottamaan mallia vain ”Herran sotajoukon päälliköstä” arkkienkeli Mikaelista – vaikka hänet kuinka olisi vihitty pappisvirkaan mikkelinä Mikaelin kirkossa. Pappi – ja sen puoleen kuka kristitty tahansa – saattaa olla jopa enkelimäisempi, kun hän lempeästi ja myötäeläen rakentaa siltaa toisaalta kanssaihmisensä ja Jumalan välille, toisaalta ihmisten kesken.
”Joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut”, sanoi Jeesus. Joka auttaa yhteyteen edes yhden avoimen ja luottavaisen ihmisen, joka tunnistaa uskonnollisessa alaikäisyydessä jotakin sellaista joka on parempaa kuin itsevarmuus ja omavoimaisuus, se on pian Kristuksesta pääsemättömissä. Joka kääntyy yksinkertaisuuteen, joka (Jeesuksen sanoin) ”nöyrtyy lapsen kaltaiseksi”, se on jo perillä taivasten valtakunnassa, vaikka onkin sinne matkalla.
Tämä kaikki on sangen ihmeellistä, mutta juuri sellaisen todellisuudenhan meidän kristillinen Jumala-uskomme avaa. Ei maailma ole sellainen kuin miltä näyttää, ei elämä ole vailla mieltä, merkitystä ja tarkoitusta. Ei hätä ole tämän näköinen.
Meidän hämmästyksemme ja kiitollisuutemme sanoittakoon Laitilan kirkkoherran upseeripoika Anders:
Kaikki nyt nähkää ihmeet, merkit Herran./ Kasvonsa kauniit näyttää hän taas kerran./ Hän hoitaa maailmamme kohtalot./ Kiitetty olkoon Herra Sebaot!
Hän laupias on, lempeä ja hellä,/ on lapsi aina Isän sydämellä./ Siionin valtiaana Herra on/ ihmeiden töissään saavuttamaton.