Tänne kirkkoon, lehterin reunukseen on maalattu poikia. Poikia on kaksitoista, yhtä paljon kuin Jeesuksen opetuslapsia. Heitä nuo pojat kuvaavatkin. Taiteilija Hugo Simberg on kuvannut jokaisen opetuslapsen kantamaan ruusuköynnöstä.
Pojat kantavat köynnöstä kukin omalla tavallaan. Ensimmäisenä täällä saarnatuolin vierellä on Pietari. Hänellä on pää pystyssä, köynnös ei näytä juuri painavan. Reippaana, silmät avoinna hän astelee kohti tulevaisuutta.
Pietarin jäljessä tulee toinen opetuslapsi. Hän on Johannes. Hän on kumartunut maahan, katselee pudonnutta ruusun kukkaa ottaakseen sen käteensä. Johannes tuntuu kuin tavoittelevan jotain. Ehkä hän kurottaa kohti kauneutta ja rakkautta.
Sitten tulevat muut pojat. Yksi takana kulkeva poika on kääntänyt valoisat kasvonsa perässä tulevaan toveriin päin, kuin rohkaisten: ”Kyllä sinä jaksat, mennään yhdessä.”
Urkuparven toisella puolella kumarassa oleva poika puolestaan yrittää saada otetta köynnöksestä, mutta se tuntuu olevan liian raskas. Hän laahautuu vaivoin eteenpäin, ilman iloa. Löytääkö hän toivoa elämäänsä?
Seuraava poika on satuttanut kätensä ruusun piikkeihin. Kädestä vuotaa verta, köynnös on pudonnut maahan. Elämä on haavoittanut. On ollut pakko pysähtyä.
Mitä kuvat opetuslapsista, pojista kertovat? Eivätkö ne kuvaa sitä, että jokaisella heistä on oma tiensä elämässä. Niin myös jokaisella meistä on oma tiemme. Jokainen joutuu kantamaan oman elämänsä köynnöstä. Toisilla se tuntuu käyvän helpommin, toisilla kantaminen on vaikeampaa. Toinen selviää elämästä pystyssä päin. Toinen tahtoo uupua taakkansa alle. Millainen sinun elämäsi köynnös on ja miten sitä kannat?
Mutta kohotetaanpa katsetta pojista ylöspäin. Mitä kirkon holveissa näemme? Siipiä, suuria siipiä, jotka laskeutuvat poikien ylle. Ehkä ne ovat enkelten siipiä.
Mitä siivet kertovat? Eikö sitä, että enkeli kulkee poikien mukana, suojelee ja varjelee elämässä. Jeesus opetti, että juuri lapset ja lasten kaltaiset ovat suurimpia. Hän sanoi: ”Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa.”
Entä, jos katsomme aivan ylös? Melkein alkaa puistattaa, pelottaa. Siellähän on käärme! Ilkeän näköinen, omena suussa.
Miksi katossa on käärme? Simberg on halunnut muistuttaa, että maailmassa hyvän lisäksi on myös paha. On kiusaaja, joka houkuttaa pahaan. Emme itsekään ole vapaita siitä. Usein huomaan, miten pieni käärme asuu itsenikin sisällä. Aina en tee hyvää. Olen ilkeä toiselle, loukkaan läheisiäni.
Käärme houkuttelee tekemään sellaista, mikä ei ole oikein. Paha rikkoo välejä kotona ja koulussa, työssä ja harrastuksissa.
Maailmassa tapahtuu pahaa. Pieniä ja heikkoja kiusataan. Lapset jäävät aikuisten riitojen ja sotien jalkoihin. Heitä riistetään ja käytetään hyväksi monella tapaa. Kuka puolustaa pieniä?
Evankeliumitekstissä on vakavaa puhetta pienten kiusaajille: ”..jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.” Lapset ovat Jumalan silmäterä. Heille ei saa tehdä mitään pahaa. ”Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä.”
Onneksi käärmeellä ei ole vapaa valta kiusata ja tehdä rajattomasti pahaa. Sen ympärillä on pieniä ja suuria siipiä. Ne ovat uskon siipiä, uskon, joka näkee Jumalan hyvyyden. Siivet pitävät käärmeen aloillaan, se ei pääse mellastamaan vapaasti.
Jumalan huolenpito on lasten yllä niin kuin siivet. Onnellinen se lapsi, jolla on välittäviä aikuisia ympärillään. Vanhempien, kummien, isovanhempien kiintymys kantaa lasta elämän kolhujenkin keskellä. Heidän rukouksensa tuo siunausta ja varjelusta elämään. Jumala kutsuu jokaista meitä olemaan suojaavina siipinä, hyvän puolella asettamaan rajat pahalle.
Miksi Jeesus liitti juuri enkelit ja lapset toisiinsa? Hän sanoi: ”..heidän enkelinsä saavat taivaissa, joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.”
Lasten enkelit näkevät sellaista, mitä me emme näe. Enkelit näkevät Jumalan maailman. Se on hyvyyden ja kauneuden maailma. Lapsen avoimesta katseesta voimme katsella Jumalan maailmaa. Lapsen silmät kertovat, miten Jumalan valtakunta on lasten ja niiden, jotka ihmettelevät lapsen lailla elämää ja maailmaa.
Jumala rakastaa jokaista lasta. Kaikki pojat ja tytöt, niin vahvemmat kuin heikommat, ovat hänelle rakkaita. Niin ne lapset, joiden köynnös on raskas kantaa, ja ne joiden kulku on keveämpää.
Erityisesti Jumalan huolenpito kohdistuu haavoittuvimpiin. Tästä kertoo myös tuolla ylhäällä, lehterin seinässä oleva maalaus, Haavoittunut enkeli. Siinä enkeli on pudonnut ja loukannut itsensä. Otsassa ja siivessä on verijälki.
Mutta pojat ovat ottaneet enkelin paareille ja kantavat häntä hoidettavaksi. Tämä kertoo siitä, että maailman haavoittuneet lapset tarvitsevat huolenpitoa. Miten voimme sitä antaa?
Ja eikö jokainen meistäkin tarvitse joskus tukea ja kantajia? Kun elämä haavoittaa ja köynnös on raskas kantaa, on hyvä, kun vierellä on joku, joka tukee ja auttaa eteenpäin.
Nämä pojat kantavat köynnöstä ja kulkevat eteenpäin. He kulkevat kohti alttaria ja alttaritaulua. Siinä on ylösnousseiden kulkue, joka kulkee kohti valoa. Tuo valo on Kristus, maailman ja jokaisen ihmisen valo. Se ohjaa meitä elämän matkalla.
Tämän mikkelinpäivän sanoma ja tämän kirkon maalaukset kertovat, että Jumalan enkelit ovat lapsia ja lapsenkaltaisia varten. Enkelit kulkevat vierellä, antavat suojaa ja ohjaavat eteenpäin. Niin myös mekin olemme toisiamme varten. Voimme joskus olla enkeleitä toisillemme, tukea ja antaa turvaa elämän kipujen ja haavojen keskellä.
Tätä varten kirkko on, hyvän Jumalan suojan ja turvan jakamista varten. Tätä varten kirkossa on erilaisia työntekijöitä. Tänään siunaamme työhönsä uusia työtovereita. Olemme teistä kaikista iloisia ja toivotamme teidät tervetulleeksi seurakuntien työhön.
Tekin voitte olla enkeleitä omilla paikoillanne, Jumalan viestin tuojia ja lähimmäisen tukijoita. Tällaisia voimme kaikki olla, arjen enkeleitä, Jumalan työtovereita, toistemme rohkaisijoita ja kantajia.