Mikkelinpäivä, Matt. 18: 1-6 (7-9) 10, Seppo Apajalahti

Seppo Apajalahti
Loviisa

Rakkaat kristityt!

Muisti on hyvin merkillinen asia. Kun elit nuoruutta tai varhaista aikuisuutta – se oli aikaa, jolloin ei paljon muisteltu mitään. Elämän imu veti vain mukaansa ja tapahtui paljon. Mutta kun ikää tulee – muistot alkavat elää. Milloin se tapahtuu?

Itse – tällaisena hieman yli kuusikymppisenä – elän jo täysin aikaa, jolloin muisteleminen on täyttä totta. Ja niin on ollut jo joitakin vuosia.

Mutta se, mikä on merkillistä, että mitä vanhemmaksi ihminen elää, sitä paremmin hän muistaa lapsuuttaan. Olen ollut ymmärtävinäni, että he, jotka sairastavat muistisairautta – he saattavat aivan elää lapsuuden kokemuksissa ja kaivata lapsuuden leikkipaikoille.

Lapsuus on jättänyt jälkensä jonnekin hyvin syvälle. Milloin tahansa voin palauttaa muistiini kuvan ja tunnelman lapsuuden kesistä Näsijärven rannalla. Voin milloin tahansa tavoittaa kokemuksen siitä, kuinka olen yksin ongella. Tai voin muistaa, kuinka kävin isäni kanssa elokuvissa katsomassa ”Maailman ympäri 80 päivässä.”

Lapsuus piirtyy jonnekin hyvin syvälle meihin. Vaikkei sitä lapsena tai nuorena ajattelekaan – niin silloin monessa mielessä rakentuvat elämän perusteet.

Lapsuus voi jättää meihin hyvän – tai huonon –jäljen.

En tiedä, mitä kaikkea Jeesus on mahtanut tarkoittaa sanoessaan evankeliumista tutut sanat: ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.”

Me olemme usein sokeita sille, kuinka radikaali Jeesus oli opetuksissaan. Ei ollut mitenkään tavallista, että lapsista ja lasten arvosta olisi puhuttu Jeesuksen lailla. Toki lapsia pidettiin tärkeinä – he olivat monessa mielessä vanhempiensa vanhuuden turva. He olivat myös työvoimaa perheeseen. Lapsi kulki paimenessa varmasti isänsä kanssa. Mutta itseisarvoa lapsella ei ollut – lapsuus sinänsä ei ollut arvokas – arvokasta oli se, mitä hänestä oli tulossa.

Jeesus kuitenkin asettaa lapsen keskelle ja kehottaa kääntymään ja tulemaan lapsen kaltaiseksi – nöyrtymään, niin kuin lapsi on nöyrä.

Sana ”nöyrä” – kalskahtaa joskus hieman korvaan. Se kalskahtaa, koska mieleen tulee helposti nöyristely. Nöyristely on vähän sellaista mielin kielin olemista. Se on luonteeltaan epärehellistä ja epäaitoa – ja usein tuntuu pahalta myös hänestä, jota nöyristellään. Mutta oikea nöyryys on jotain muuta. Oikea nöyryys on juuri sitä, minkä voi löytää lapsesta. Lapsi ei esitä, lapsi on se, joka hän on. Aito oma itsensä. Lapsi ei pyri miellyttämään.

Kun Jeesus kehottaa meitä nöyrtymään lapsen kaltaiseksi – hän ei kehota nöyristelemään – hän kehottaa olemaan aidosti sitä, mitä me olemme. ”Tule siksi, miä olet.” – on vanha kristillinen neuvo. Se on rehellisyyttä niin hyvässä kuin pahassa. Se on rehellisyyttä nähdä omat rajoituksensa , mutta myös omat mahdollisuutensa.

Me aikuiset osaamme joskus kovettaa sydämemme – lapset eivät sitä osaa. Jos jokin ilahduttaa – se ilahduttaa. Jos jokin satuttaa – se satuttaa. Lapsena saadut sydämen haavat – säilyvät aikuisuuteen asti. Lapsena koettu rakkaus ja hyväksytyksi tuleminen – kantaa aikuisuuteen, jopa vanhuuteen saakka.

Siksi Jeesus varoittaa vahingoittamasta lapsia. Hän käyttää hurjaa kuvaa heistä, jotka vahingoittavat pieniä: ” Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.”

Olen joskus vieraillut Kapernaumissa ja nähnyt siellä niitä Jeesuksen aikaisia myllynkiviä. Ne eivät olleet mitään pieniä käsijauhinkiviä. Ne olivat valtavia – härkien pyörittämiä isoja pyöreitä kiviä. Painoivat varmasti satoja kiloja – ellei jonkun tonnin. Sellaisen kanssa ei paljon uida. Pohjaan menee ja nopeasti.

Puhe oli tietenkin Jeesukselle joskus tyypillistäkin liioittelua – varmasti mikään ei jäänyt epäselväksi. Lapsia pitää suojella.

Puhe lasten suojelemisesta on edelleen aivan yhtä ajankohtaista kuin Jeesuksen aikana. Sitä suojaa tarvitsevat kaikki lapset – niin he, jotka elävät rauhallisessa Suomessa, kuin he, jotka oat päässeet pakenemaan tänne turvaan.