Mikkelinpäivä, Matt. 18:1-10, Hans-Christian Daniel

Kun lapset juoksevat kilpaa, ensimmäinen perilletulija huutaa: ”Ekaenkeli!” Hän ehkä tarkoittaa itseään, ikään kuin sanoisi, että minä olen eka eli ensimmäinen, olen enkeli. Lasten juostessa kovaa he eivät ehkä tiedosta, että perillä ensin onkin enkeli: enkeli varjelemassa juoksijaa, saattamassa perille. Hän on aina eka, se enkeli eli ekaenkeli.
Kun ihan pieni vauva nauroi tai hymyili unessaan, mummollani oli tapana todeta, että enkelit leikkivät hänen kanssaan. Enkelit ja lapset ne viihtyvät yhdessä.
Myös isot lapset leikkivät enkelin kanssa. Erääseen autoon oli liimattu varoitustarra: ”Älä aja nopeammin kuin mitä suojelusenkelisi pystyy lentämään.” Isoilla lapsilla on taipumus lyödä enkeli leikiksi. Mutta onneksi Jumalan pyhät enkelit tekevät työtään lyötyinäkin salamannopeasti.
”Enkelit ensin paimenille lauloi”. Enkelit ensin, me olemme vain kaiku: Jumalan kunniaksi ja Jeesuksen armosta. Hän ensin, me kaikuna, ja enkelit sanoman tuojina.
Enkelit ensin, ekaenkelit, aina yllättävät, sillä Jumala yllättää. Jumala toimii maailmassa kätketysti, salatulla tavalla. Hänen kunniansa kaikuu vain siellä, missä hän Hengellään itse täyttää olevaiset, siellä missä enkelit ensin ovat työnsä tehneet.
Nykyään kysytään, missä suojelusenkeli oli silloin, kun elämässä oli kärsimystä. En pysty puolustamaan enkeliä. Mutta ellei enkeli olisi puolustanut heikkoa kulkijaa vaikeuksissa, kysyjä ei ehkä enää kyselisikään jouduttuaan epätoivoon ja kadotukseen. Suojelusenkelin viimeinen tehtävä on viedä väsyneen vaeltajan sielu iankaikkisen Jumalan armosyliin taivaan kodissa, ikuiseen elämään Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden.
Juuri nykyaikana tarvitaan Martti Lutherin aamu ja iltarukousta, jossa sanotaan: ”Minä annan itseni, ruumiini, sieluni ja kaikkeni, sinun käsiisi. Pyhä enkelisi olkoon minun kanssani, ettei paha vihollinen saisi minussa mitään valtaa. Aamen.”