Vanhojen valokuvien katseleminen on kiehtovaa. Niitä silmäillessä voi vain huokaista, miten nopeasti aika on kulunut ja miten paljon maailma on muuttunut. Kun sitten otamme käteemme oman lapsuudessa otetun valokuvamme ja sitä tarkastelemme, voimme ehkä havaita, miten jokin meissä alkaa käydä keskustelua tuon pienen tytön tai pojan kanssa. Tuossa kuvassa tunnistamme itsemme, ehkä hymyilemme vaikkapa lapsen ilmeelle ja ajan muodille, mutta samalla tajuamme, että olemme edelleen sama ihminen kuin tuossa lapsuuden kuvassa. Tuon kuvan ottamisen aikoihin olivat käsillä vuodet, jolloin laskettiin perusta myöhemmälle elämälle.
Lapsuus on herkkä elämänvaihe. Lapsi tarkastelee maailmaa uteliaasti ja ennakkoluulottomasti. Lapsella on vahva luottamus siihen, että aikuiset huolehtivat hänestä ja haluavat hänelle hyvää. Kun vanhemmat asettavat rajoja niin, että kaikki ei sujukaan lapsen toivomalla tavalla, hän haluaa silti luottaa aikuisten ihmisten hyvään tahtoon ja hyväksyntään. Lapsessa sitä paitsi tuntuu asuvan merkillinen pelko siitä, että hänen ei anneta olla lapsi. Valitettavasti elämme maailmassa, jossa tämä pelko myös toteutuu: lapsia värvätään sotilaiksi, heitä käytetään työvoimana, heitä alistetaan aikuisten mielivallan ja halujen orjiksi. Jopa täällä kotimaassamme olemme tyrmistyneitä uutisista, joissa kerrotaan, että lapsi kärsii epäinhimillisesti juuri niiden käsissä, joiden odottaisi häntä eniten rakastavan.
Lapsen oikeuksista ei puhuta turhaan. Kun ihminen on hauraimmillaan, haavoittuvimmillaan ja herkimmillään, hänen kunnioittamiseensa tulee suhtautua erityisellä vakavuudella. On aivan oikein, että asioita yhteiskunnassamme tarkastellaan siitä näkökulmasta, mikä olisi lapsen kannalta parasta. Lapsen etu ja hänen parhaansa on esillä poliittisessa päätöksenteossa, kun lakeja laaditaan, ja tuomioistuinten päätöksissä, kun ratkotaan vaikkapa huoltajuuskiistoja. Lapsen parhaaksi on toimittava määrätietoisesti ja pitkäjänteisesti.
Mikkelinpäivän sanoma tuo vahvasti esille sen, miten Herramme Jeesus tarkastelee lapsen näkökulmasta. Hänkin tuo esille lapsen parhaan. Hän ei tyydy kuvailemaan lapsuuden erityislaatuisuutta suhteessa aikuisuuteen eikä erittelemään, miten lasta tulisi kohdella. Lapsi ei ole Jeesukselle pelkästään aikuisen huomion kohde. Lapsi on esikuva. ”Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.” Jeesuksen sanat eivät jää siihen, miten aikuisten pitäisi kohdella lasta ja asennoitua häneen. Jeesus painottaa, että aikuisten tulee nöyrtyä lasten kaltaisiksi. Itse asiassa joka ottaa lapsen vastaan, avaa hänelle sylinsä ja sydämensä, ottaa vastaan itsensä Herran Jeesuksen.
Tästä näemme, että sillä, mitä nimitämme lapsen parhaaksi, on myös hengellinen ulottuvuus. Jeesuksella ja lapsilla on aivan erityinen suhde, sellainen suhde, joka on esikuvana myös aikuisille. Ihminen on hengellinen olento alusta saakka. Hän ei vähitellen kypsy uskonnolliseksi olennoksi kasvatuksen myötä, vaan hengellisyys ja Jumala-suhde kuuluvat hänen olemukseensa alusta alkaen. Siksi työ lasten parissa on niin keskeinen osa seurakuntien elämää. Täällä Vihdissäkin olemme piispantarkastusviikolla havainneet, miten monipuolista työtä tehdään kaikilla työaloilla, myös lapsityössä. Seurakunnan työhön luotetaan ja se koetaan turvalliseksi.
Lapsen paras ja sen hengellinen ulottuvuus on tänään ajankohtainen tässä messussamme myös siksi, että aivan kohta siunaamme seurakuntanne lähetiksi johtavan lapsityönohjaajanne Mirca Kukkasniemen. Sinä, Mirca, työskentelet Tallinnassa tukien siellä paikallisten luterilaisten seurakuntia, kun ne rakentavat omaa lapsityötään. Taitosi ja kokemuksesi ovat siellä tarpeen, ja kun lähettijakson päätyttyä tulet takaisin Vihtiin, sinulla on seurakunnallesi paljon annettavaa. Siellä Tallinnassa sinä yhdessä virolaisten työtoverien kanssa kyselet, mitä on lapsen paras.
Lapsi itse ei kykene määrittelemään, mikä on hänelle parasta. Aikuisen velvollisuus on se määrittely tehdä. Tästä seuraa, että kun me aikuiset pyrimme määrittelemään sen, mikä on lapselle parasta, teemme sen aina tietystä maailmankatsomuksesta käsin. Totesin äsken, että kristillisen uskon näkökulmasta lapsen parhaaseen kuuluu erottamattomasti hengellisyys, suhde Jumalaan. Me tiedämme, että nykyisin ei kaikkialla näin ajatella. Kuulemme väitettävän, että kasvakoon lapsi ilman uskontoa ja hengellisyyttä. Sitten myöhemmin hän saa itse päättää, mitä Jumalasta ajattelee ja mihin uskoo.
On huomattava, että tämä ei ole lapsen ajattelua. Se on aikuisen ajattelua. Siinä aikuinen ihminen tulee määritelleeksi, että hengellisyys ei kuulu lapsuuteen, että Jumala-suhde on vasta aikuisuuteen kuuluva asia ja että lähtökohtaisesti lapsi ei ole uskonnollinen vaan uskonnoton. Kaikki, mitä me aikuiset teemme määritelläksemme lapsen parhaan, on aina meidän omasta, aikuisen maailmankatsomuksesta nousevaa. Valinnat lapsen puolesta vaikkapa asuinpaikan, äidinkielen ja monien muiden perustavien lapsen parhaaseen liittyvien asioiden suhteen tekee aina aikuinen. Siksi meillä aikuisilla on niin suuri vastuu.
Kirkossa me katsomme, että lapsen parhaaseen kuuluu mahdollisuus hengelliseen elämään. Siksi seurakunnissamme aherretaan niin paljon myös lasten parissa. Kyse on pohjimmiltaan siitä, että me toivomme lapsille vain kaikkein parasta. Me aikuiset emme hyvistä pyrkimyksistä huolimatta aina osaa ottaa lasta riittävästi huomioon emmekä me kykene varjelemaan häntä kaikilta elämän vaaroilta ja kolhuilta. Kun pidämme huolta lasten hengellisistä tarpeista, silloin me jätämme heidät turvallisesti ihmistä verrattomasti suuremman voiman, hyvyyden voimien haltuun.
Hyvyyden voimista on kyse mikkelinpäivän sanomassa enkeleistä. Me emme kykene seuraamaan lapsiamme kaikkialle, emmekä voi tarjota heille aukotonta turvaa. Elämän kivuilta ja vaivoilta ei aina lapsiakaan säästetä. Silloin me aikuiset koemme olevamme erityisen voimattomia. Mutta kun saamme jättää lapset turvallisesti ja lämpimästi rakastavan Jumalan käsiin, hyvyyden voiman käsiin, silloin voimme luottaa lapsen parhaan toteutuvan.
Ei siis ihme, että Jeesus niin painokkaasti kiinnittää huomiota lapsiin. Juuri heissä Jeesus itse sanoo tulevansa luoksemme. Juuri lapsi on esimerkki Jumalaan turvautuvasta ja hänen käsiinsä jättäytyvästä asenteesta, joka uskoo hyvään. Jeesus huipentaa sanomansa meille tänään vahvoilla sanoilla: ”Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.”