Mikkelinpäivä on perinteisesti nimetty lasten ja enkelien sunnuntaiksi. Uudessa kirkkokäsikirjassa sen otsakkeena on kuitenkin Jumalan sanansaattajat. Näin on haluttu alleviivata sitä, että vaikka puhutaan enkeleistä, kyse on meitä kaikkia kristittyjä koskettavista asioista, Jumalan luoman todellisuuden näkymättömästä puolesta, joka heijastaa vaikutustaan myös tähän näkyvään todellisuuteen. Päivän evankeliumissa asetetaan pienet lapset ja taivaalliset enkelit rinnakkain. Tämä asetelma pudottaa omaan voimaansa luottavat aikuiset maan pinnalle, opettaa oikeaa kristillistä nöyryyttä meille jokaiselle. Niillä maan vähäisimmillä on voimakkaita taivaallisia puoltajia ja puolestapuhujia Kaikkivaltiaan silmäin ja korvien edessä. Mikkelinpäivän erityinen aihe eli enkelit – sana Mikkelihän tulee arkkienkeli Mikaelista, taivaallisen sotaväen johtohahmosta -, koskettavat myös kaiken nähneitä, kyynisyyden uhkaamia aikuisia. Tietyt kiiltokuvamaiset kuvaukset näistä näkymättömän todellisuuden hahmoista ovat erityisesti lapsille ja lapsenmielisille suunnattuja, mutta itse asia meille jokaiselle.
400-luvulta lähtien on syyskuun 29. päivä omistettu juuri ylienkeli Mikaelille. Sitä vietetään tuolloin tai jos tuo päivä on arkipäivä, kuten tänä vuonna, seuraavana sunnuntaina. Taistelu, jonka Mikael kävi pimeyden valtoja vastaan, liittyy pääsiäiseen. Viime pyhäähän, jonka aihe oli Jeesus antaa elämää, sanotaan juuri syksyn pääsiäiseksi. Kristus on saavuttanut ratkaisevan voiton pahan valloista, mutta taistelu jatkuu edelleen maailmassa. Elämme vielä taistelevassa ja kilvoittelevassa, emme vielä riemuitsevassa seurakunnassa. Jumalan sanansaattajina enkelit suojelevat ja opastavat ihmistä ja muistuttavat häntä Jumalan tahdon mukaisesta elämästä. Suomen sana ”enkelit” tulee latinan sanasta angelus, joka palautuu kreikan termiin angelos, joka juuri merkitsee sanansaattajaa, lähettilästä.
Viimeisten kymmenen vuoden aikana on ilmestynyt monia enkeleistä kertovia kirjoja. Kun tarkemmin ajattelee, enkelikirjojen virta ajoittui juuri 90-luvun laman syvimpään pohjaan. Havahduttiin siihen, että kaikki ei sujukaan omalla painollaan hyvään suuntaan. Ylenmääräinen materia on lopulta laiha lohtu, jos elämän perusta ei ole muuten kestävällä pohjalla. Erityisesti Kotimaa-lehden toimitussihteeri Olli Seppälä on kunnostautunut näiden kirjojen kokoajana. Hän on kerännyt niin historiallis-teologista tietoa kuin esitellyt enkelikokemuksiakin monissa julkaisuissa.
Vanha testamentti kertoo enkeleistä aivan alkulehdiltään asti. Enkeli lähestyi ihmisiä eri tavoin: hän huusi näille taivaasta, puhui unessa, tuli tiellä vastaan, ilmestyi tulen liekissä, istui tammen alla jne.; hänet voitiin siis nähdä kasvoista kasvoihin. Enkeli toi sanoman pelastuksesta tai vaarasta, ja hän voi itsekin pelastaa yksilön tai kansan. Enkeli esimerkiksi kiirehtivät Lootia, enkeli pelasti Jaakobin ja johti kansan Kaislameren poikki. Puhutaan ”taivaan joukosta”, kerubeista ja serafeista. Nimeltä mainitaan Mikael, Gabriel ja Rafael. Tunnetaanpa myös pahoja enkeleitä. Uusi testamentti jatkaa pitkälti Vanhan testamentin enkeliopetuksen pohjalta. Heidän toimintansa liittyy syvimmältään pelastushistorian keskeisiin keskeisiin tapahtumiin.
Enkeli ilmestyi Sakariaalle, Joosefille ja paimenille, he palvelivat Jeesusta kiusauksen jälkeen, enkeli vahvisti Jeesusta Öljymäellä, enkeli vieritti kiven haudalta ja Maria näki siellä kaksi enkeliä. Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen enkelit olivat mukana monin tavoin kirkon elämässä. Enkeli avasi vankilan ovet ja puhui Filippokselle, Kornelius näki näyssä enkelin ja enkeli vapautti Pietarin vankilasta, löi Herodeksen ja ilmestyi Paavalille laivassa. Enkelit ovat läsnä jumalanpalveluksissa, mutta enkelien palvonta torjuttiin, koska he kuuluivat luomakuntaan: heidät oli luotu Kristuksessa. Heprealaiskirje kuvaa enkelien tehtävää ehkä kattavimmin: he ovat ”palvelevia henkiä, palvelukseen lähetettyjä niitä varten, jotka saavat autuuden periä”. Johanneksen ilmestys mainitsee, että enkeli on ”sinun ja sinun veljiesi kanssapalvelija”.
Tältä raamatulliselta pohjalta on noussut kirkon opetus enkeleistä. Kirkkoisä Augustinus sanoi: ”Enkelit pitävät silmällä meitä matkalaisia, he ovat meille armollisia ja he auttavat meitä Jumalan käskystä, että joskus saavuttaisimme tuon yhteisen isänmaan”. Enkelien olemassaolo todettiin myös uskontunnustuksissa. Nikean-Konstantinopolin tunnustuksessa tunnustetaan usko ”kaikkien näkyvien ja näkymättömien Luojaan”. Enkelithän ovat niitä näkymättömiä luotuja. Uskonpuhdistus, joka arvosteli keskiajan enkeliuskon vääristymiä, hylkäsi enkelien palvonnan, mutta opetti sekin enkelien taivaassa rukoilevan meidän puolestamme ja hyväksyi enkelien kunnioittamisen.
Valistusajan rationalismille ja uskonnolliselle liberalismille 1700-1900-luvuilla enkelit sen sijaan olivat käsittämättömiä, mutta tällainen uskon typistäminen on herättänyt oikeutettua vastustusta. Muuan taitelija totesi: ”Mitä materialistisemmaksi tiede tulee, sitä enemmän enkeleitä minä maalaan”. Tällaisesta enkelien ja paluustahan kertovat myös ne lukuisat enkelikirjat, joita on ilmestynyt. En tiedä, onko teillä ollut enkelikokemuksia. Ilmeisesti niitä ei kovin monelle kuitenkaan ole ollut. Sen sijaan ainakin lähes kaikkien ihmisten elämään mahtuu kokemuksia varjeluksesta ja niistä läheltä piti -tilanteista. Tuoreimpana ja paikallisesti huomiota herättäneenä esimerkkinä perjantaiaamuinen bussin törmääminen rekkaan tuossa kilometrin päässä. Tällaisen uhkaavalta näyttäneen tilanteen jälkeen on helppo ajatella, että minunkin elämäni varalta on vielä jotakin suunnitteilla, kun tästäkin tilanteesta varjelluin.
Oppi enkeleistä muistuttaa meitä siitä, että Jumala ei ole vain kaukana oleva majesteetti, vaan hän paitsi ylläpitää maailmaa joka päivä ja joka hetki hän myös on kontaktissa tähän näkyvään todellisuuteen ja vaikuttaa arkiseen elämäämme. Me emme hänen suoraa puuttumistaan oikein kestäisikään. Siksi hän lähettää palvelijansa asialle. Nuo sanansaattajat tuovat viestejä ja toimivat kaikessa isäntänsä olemuksen mukaan hyvyyden puolesta.
Kerrotaan kuitenkin myös niistä kapinoineista enkeleistä, jotka johtajansa johdolla sitten syöstiin alas taivaista sinne pahaan paikkaan. Päivän evankeliumissa varoitetaankin ylpeyden synnistä sekä toisten halveksimisen ja pahuuteen viettelemisen vaaroista. Kun Jeesukselta kysyttiin, kuka on suurin taivasten valtakunnassa, hän osoitti lasta: ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.” Tämä tahtoo sanoa, että pelastuksemme perusta on yksin Jumalan edellytyksettömässä armossa, josta pääsemme osalliseksi kasteen ja uskon kautta.
Kirkkaimmillaan suuren Jumalan armon tuleminen pienille, avuttomille ja itsessään heikoille, tulee esiin kasteen sakramentissa. Niinpä uudessa toimitusten kirjassa onkin tuotu esiin se mahdollisuus, että kasteen päätteeksi pappi ottaa lapsen syliinsä ja sanoo lapsen nimen sekä toteaa, että hänet on otettu tämän seurakunnan ja Kristuksen kirkon yhteyteen. Lopuksi lausutaan juuri pätkä Mikkelinpäivän evankeliumista: ”joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut”. Tämä Herramme sana koskee myös meitä ja jokaista kohtaamaamme ihmistä. Meitä on rakastettu ja annettu kutsumus tehdä samoin toisillemme.