Mikkelinpäivä, Mt. 18: 1 – 10, Esko Väyrynen

Alkutervehdys: ”Hän antaa enkeleilleen sinusta käskyn varjella sinua kaikilla teilläsi. He kantavat sinua käsillänsä, ettet jalkaasi kiveen loukkaisi.” Ps. 91: 11-12
Teksti: Mt. 18: 1 – 10
Luonnostaan ihminen ajattelee itsestänsä suuria. Kukapa meistä haluaisi olla muita huonompi. Halu vetää vertoja lähimmälle naapurille ilmenee kilpailuna paremmasta ansiotyöstä tai virasta, upeammasta autosta tai komeammasta huvilasta. Jatkuva kilpailu ei enää monestikaan ole kilpailua jokapäiväisestä leivästä eli välttämättömästä toimeentulosta, vaan se on kilpailua toisen voittamisesta. Alituisesta kilpailutilanteesta seuraa jännittynyt olo, stressi, kun täytyy elää yli varojensa ja väsyttää itsensä alituisilla ylitöillä. Tällaisessa kilpailutilanteessa, jota n.s. ajanhenki ylläpitää, ei yksinkertaisesti ole varaa tunnustaa: en jaksa, minulla ei ole siihen varaa. Silloin näet joutuisi myöntämään: en pysty olemaan suuri.
Ajattelen, että ihmisten halu kieltää uskonsa enkeleihin ja heidän varjelukseensa on seurausta ihmisen luonnollisesta suuruuden halusta. Raamatun ilmoituksen mukaan enkelien tehtävä on auttaa ja varjella ihmistä kaikissa vaaroissa ja vaikeuksissa: ”Hän antaa enkeleilleen sinusta käskyn varjella sinua kaikilla teilläsi, ettet jalkaasi kiveen loukkaisi.” Jos nyt joku uskaltaa tunnustaa, että hän uskoo enkelien suojelukseen, niin silloin hän myöntää avuttomuutensa ja voimattomuutensa kestää kilpailussa mukana. Hänen pelinsä on menetetty. Enkeleihin uskova on naurettavan lapsellinen, pienen lapsen kaltainen, joka ei selviä ilman auttajaa. Tänä kaikin tavoin tehokkuutta ja pätevyyttä kysyvänä aikana on vaarallista tunnustaa: en pysty kaikkeen. Vain paras saa työpaaikan. Palkkakin makseraan tehokkuuden eli tuottavuuden mukaan.
Juuri tämän ajan ihmiselle, jos hän uskaltaa kuunnella ja pysähtyä miettimään, merkitsee iloista sanomaa Jeesuksen sanat: Ellette tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan. Mehän jokainen tiedämme, että meidän ei tarvitse edes yrittää, kun jo pärjäämme lapselle. Taivasten valtakuntaan pääsyynriittää lapsen kaltaisuus.
Usein kyllävertaamme jotakin erikoisen suloista lasta enkeliin. Mutta jokainen tiedämme, että ei suloisinkaan lapsi ole enkeli eli täydellinen. Itsekkyys tulee jo lapsestakin ilmi. Hän haluaa parhaan palan kakusta. Juuri hän haluaa olla isän poika tai äidin tyttö eikä nuorempi sisarus. Mustasukkaisuus omien etujen puolesta saa hänet parkumaan ja kiistelemään. Meidän ei siis tarvitse tulla lasten kaltaisiksi ainakaan lasten erinomaisuuden vuoksi. Tuo Jeesuksen sana ei ole meille uusi vaatimus, koska se ei aseta meitä uusien suoritusten eteen. Jeesuksen kehoitus lapsenkaltaisuuteen vapauttaa meidät juuri suorituksista.
Lapsen esikuvallisuus on hänen nöyryytensä. Lapsi haluaa erittäin mielellään tulla jonkun esikuvan kaltaiseksi. Aivan luonnollista on, että lapsi pyrkii jäljittelemään omia vanhempiaan. Myöhemmässä iässä ihanteet ja esikuvat löytyvät yhä kauempaa, julkisuuden henkilöt, urheilijat, filmitähdet. Mutta kuvitellessaan olevansa jotakin vallan erinomaista lapsi samalla on heti valmis myöntämään avuttomuutensa. Suurta sankaria leikkivälle pojalle ei ole mikään ongelma mennä pyytämään isää avuksi ylivoimaisen tehtävän suorittamiseen. Lapsen oleellisin piirre lienee siinä, että hän samalla on itsekäs ja nöyrä. Jeesuksen ajan yhteiskunnassa oli jokaisen tunnettava oma arvonsa ja pidettävä kiinni oikeuksistaan. Meidän yhteiskunnassamme on kyettävä osoittamaan omilla teoillaan oma etevämmyytensä, ei kärsi olla muita huonompi. Vain avuton lapsi, vaikka hän leikkiikin rohkeaa sankaria, saa tunnustaa, ettei hän uskalla jäädä yksin kotiin. Vaikka lapsi mielellään olisikin suuri ja rohkea, niin hän kumminkin uskaltaa avoimesti paljastaa heikkoutensa. Aikaihmisen on vaikea myöntää heikkoutensa, koska hän haluaa olla suuri.
Lapsenkaltaisuus tarkoittaa, että Jumalan järjestelmässä, Jumalan yhteiskunnassa, meillä on oikeus avoimesti tunnustaa epäonnistuminen ja kykenemättömyys. Siitä silloin välittömästi seuraa suuremman ja voimakkaamman tarve, sellaisen, jolta saa pyytää apua.
Meidän kohdallamme lapsenkaltaisuus merkitsee Jumalan voiman tunnustamista ja siihen turvautumista. Oikeastaa, niin kai lienee tosi, olemme joutuneet umpikujaan, josta emme enää löydä ulospääsyä omin neuvoin. Luonnolliselle ihmiselle kykenemättömyytensä myöntäminen on perin vastenmielistä. Itsestään suuria odottavan on vaikea tunnustaa pienuutensa. Mutta ilman pienuutensa kokemista eli lapsenkaltaiseksi tulemista ei ole sijaa Jumalan voimalle. Se edellyttää lapsenkaltaista nöyrtymistä kaikkien suuruuden haaveiden keskellä. Sen vuoksi Jumalan valtakunnassa nöyrtyjän paikka on tärkein. Se on lapsenmielisen paikka. Lapsenmielinen mielellään on jotakin suurta, mutta hänellä ei ole siihen mitään mahdollisuuksia. Lapsenmielinen saa todella olla jotakin aivan sanoin kuvaamattoman suurta, sillä hänen paikkansa on Jumalan valtakunnassa, vaikka hänellä ei ole siihen mitään mahdollisuutta. Lapsenmielinen on Jumalan armoilla.
Hyvä kuulija! Mikäli me aiomme päästä Jumalan valtakuntaan, niin meidän on jättäydyttävä Jumalan armoille. Meillä ei ole mitään ansiota tai oikeutta tulla Jumalan eteen. Oikeastaan me emme edes tuota Jumalan armoille jäämistä jaksa koskaan täysin hyväksyä. Siitä huolimatta Jumala hyväksyy meidät.
Jos me tuon Jumalan armoilla olon ottaisimme täydesta, niin silloin me voisimme elää kanssaihmisten keskuudessa paljon vapautuneemmin. Ei tarvitsisi enää jännittää, että jos joku huomaa minussa puutteita ja heikkouksia. Silloin voisimme elää luonollisina, teeskentelemättä. Siitä taas olisi väistämättömänä seurauksena, että pystyisimme katselemaan hieman ympärillemme ja näkemään kanssaihmiset. Tällöin emme näkisi heitä enää omalle kunniallemme vaarallisina kilpailijoina, koska oma kunnia meni jo siinä, kun jouduimme jättäytymään Jumalan armoille.
Mikäli me voisimme tarkkailla lähimmäisiämme ei-kilpailijoina, silloin joudumme huomaamaan heissä sellaista hätää, jota mekin voimme lievittää. Jeesus sanoo auttamisen silloin kohdistuvan häneen itseensä. Silloin käykin niin, että meistä, jotka omassa asiassamme joudumme jäämään Jumalan laupeuden armoille, meistä tulee Jumalan auttavia välikappaleita tuolle kärsivälle lähimmäiselle. Oikeastaan käy niin, että avuttomuudessaan ja mahdottomuudessaan Jumalan armoon turvaavasta ihmisestä tulee toiselle kärsivälle Jumalan enkeli. Jumala voi käyttää tuulia sanansaattajinaan ja tulenliekkejä palvelijoinaan. Miksi sitten me hänen armahtamansa ja Poikansa viattomalla kärsimisellä kuolemasta vapaaksi ostetut ihmiset emme suostuisi hänen työkaluikseen. Meidän aikanamme kyllä yritetään kaikin mahdollisin keinoin vietellä ihmisiä pois uskosta Jumalaan ja hänen valtakuntaansa. Siinäkin Raamatun sana osoittautuu paikkansa pitäväksi. Jos mitä ihmeellisimmät pelastumiset esim. liikenneonnettomuuksista ovat voimakas osoitus Jumalan varjelun todellisuudesta, niin ainakin yhtä väkevä osoitus Jumalan voiman olemassaolosta on tänä oman edun ja voiton tavoittelun aikana halu auttaa lähimmäistä hänen ahdistuksistaan. Se ei ole ihmisen omaperäisestä hyvyydestä lähtöisin. Silloin Jumala Rakkautensa voimalla hakkaa pois itsekkyyden, joka on alati meitä pois nöyryydestä. Jumalan enkelten varjelus tulee näin todeksi meidän kohdallamme.
Painakaamme nyt päämme alas nöyrtymisen merkiksi pyytääksemme Jumalan enkelten vahvistavaa voimaa pysyäksemme lujina taistelussa omaa itsekästä luontoa vastaan.