Mikkelinpäivä, Mt. 21: 14 – 16, Esko Väyrynen

”Poikani – ainoa lapsemme – hänestä luopuminen oli lähes mahdoton taakka. Kun joutuu luopumaan läheisestään, kokee jotain käsittämätöntä tuskaa.”Näin tunnustaa eräässä haastattelussa yksi isä, jolla menee niin sanotusti lujaa. (Kotimaa 31.3.1983: Eero Toukonen)
Sota-aikana puutteen keskellä lapsuutensa elänyt. Kuusivuotiaana halvaantuminen laskuvarjojääkärileikin tuloksena. Kovan taistelun tuloksena uudelleen kävelemään opettelu. Taistelu omanarvontunnon kohottamiseksi urheiluharrastus muuttui kilpailuksi. Tuloksena kaapillinen pokaaleja lusikoita pojalla, joka oli koulunsa huonoin. Opiskelu liikunnanohjaajaksi. Nelikymmenvuotiaana sama mies aloittaa aikuisopiskelun sanan kovimmassa mielessä – kansakoulupohjalta viidessä vuodessa yhteiskuntatieteitten maisteriksi.
Tuo on siis totta, lyhyt kuvaus nykyajan ihmisen kovasta sisusta ja eteenpäin menon vauhdista. Muutettavat muuttaen saattaisi sopia hyvin monen meidänkin elämän kuvaukseksi. Tuon kuvaamani miehen matkalla on koettelemus, jonka hän määrittelee elämän pirstoutumiseksi – avioero. Sen vuoksi hän joutui kokeman käsittämätöntä tuskaa. Sen taakan hän sanoo kestäneensä rukouksen voimalla. Hän selittää sen näin: ”Ainoan voiman tässä tilanteessa sain siitä, kun laitoin käteni ristiin ja toivoin, että elämäni edes jollain tavalla järjestyisi.”
Jokainen isä ja äiti joutuu varmaankin jossakin vaiheessa kokemaan lapsestaan luopumisen tuskan. Lapsen opiskelemaan tai työhön meno, jopa avioituminen on eräänlaista luopumista. Toivoisi vain, että me luopumisen tuskaa potevat vanhemmat muistaisimme kuvaamani rehtorin tavoin rukoilla kaikkivaltiaalta Jumalalta viisautta ja voimia edes jotenkin selvitäksemme.
Meidän päivinämme niiden vanhempien luku on valitettavasti suuri, jotka ovat joutuneet kokemaan avioeron aiheuttaman elämän pirstoutumisen. Tämän päivän evankeliumitekstin sanoin kuvattuna he ovat sekä sokeutuneet että rampautuneet. Mutta silloin kun he ahdistuksessaan eivät osaa muuta kuin huokailla kädet ristissä, he ovat jo Jeesuksen hoidossa. Silloin alkaa sellainen kehitys, joka luonnolliselle ihmiselle on vaikeaa: hätä ja huoli lapsesta. Jumala tulkitsee meidän hätäiset ahdistuksen huokauksetkin jo rukoukseksi, kuten Paavali kirjoittaa Rooman seurakunnalle: ”Sillä me emme tiedä, mitä meidän pitää rukoileman, niinkuin rukoilla tulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla. Mutta sydänten tutkija tietää, mikä Hengen mieli on, sillä Henki rukoilee Jumalan tahdon mukaan pyhien edestä.” Rm. 8:26-27. Paavali Hengestä puhuessaan tarkoittaa Jumalan Pyhää Henkeä.
Kun me huokaamme neuvottomina, niin silloin Jumala itse rukoilee Pyhänä Henkenä puolestamme. Me koemme se todeksi, kun huomaamme vanhempiemme tai isovanhempiemme rukoilevan puolestamme, arkisesti sanottuna kantavan huolta meistä.
Rukous tai esirukouskaan ei mitätöi virheitämme tai laiminlyöntejämme, joita olemme tehneet lapsillemme. Mutta rukous antaa meille uutta toivoa. Jeesus itse sanoo: ”Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi” Mt. 9:2. tämän lupauksensa Jeesus eli todeksi kuolemalla ristillä meidän syntiemme sovitukseksi. Meillä on tuntuma, ainakin aavistus, siitä, mikä tuska on lapsesta luopumisessa. Kuitenkin taivaallinen Isä luopui ainokaisesta Pojastaan meidän syntisten tähden. Me olemme monta kertaa huonoja ja taitamattomia vanhempia. Jumalan taloudessa meillä on korkea arvo. Jumala antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään meistä hukkuisi.
Meillä on siis Jumalan pohjattoman rakkauden osoitus takeena siitä, että me epäonnistuneinakin saamme ahdistuksissamme huokailla Hänelle. Lupauksensa mukaan Jumala tekee laupeuden vielä tulevillekin polville, jos me nöyrrymme Hänen eteensä. Rukouksemme omassa tuskassamme koituu siunaukseksi lapsillemmekin, hekin alkavat turvautua Jumalaan. Silloin meidän virheemme jäävät vähäisiksi, jos oma hätämme antaa tuleville polville esikuvan Jumalasta, jonka puoleen erehtynyt ja epäonnistunut saa kääntyä. Tuskinpa me vanhempina voimme osoittaa rakkautta lapsiimme sen paremmin kuin olla heitä auttamassa tai opastamassa iankaikkisen elämän tielle. Silloin olemme löytäneet elämällemme uuden arvon: Kristus on kuollut minunkin syntieni sovitukseksi. Jumala lupasi jo profeetta Jeremian suulla: ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” Jer. 29:11. Meidän, nykyajan kovassa vauhdisa vammautuneiden, menevien ja eteenpäin pyrkivien, mutta elämän liikenteessä vaurioita saaneiden kuuntelija on itse Elämän Herra, joka lupaa: ”Te huudatte minua avuksenne, tulette ja rukoilette minua, ja minä kuulen teitä” Jer. 29:12.