1.
Kun olin pieni, suvi ja joulu olivat parasta, mitä tiesin. Suvi oli tosin vain maallinen asia. Joulu sen sijaan oli myös hengellinen juhla ja pienessä mielessäni kirkkovuoden keskus, sen alku ja loppu.
Mutta ei sen puoleen: kyllä pääsiäistäkin vietettiin. Silti se tapahtui jollakin tavoin ohimennen. Ei sen pääpaino myöskään ollut siinä pyhässä, jota tänään vietämme. Se oli enemmän ristin kuin ylösnousemuksen juhla.
2.
Kiirastorstaina isä ja äiti kävivät ehtoollisella, tai ainakin silloin. Se, mikä muuten oli Rauman kirkon parven perimmäisessä nurkassa istuvalle pienelle pojalle vain salaperäistä astioiden kilinää ja alttarikaiteen veräjän narahtelua, oli Kiirastorstaina nähtävää todellisuutta kirkon kuorissa. Jossakin siellä, missä nyt istuu mykkä, savinen täti virsikirja kourassaan, me lapset odotimme tummiin pukeutuneita isää ja äitiä takaisin kirkon kuorista. Viini tuoksui, ja isällä ja äidillä oli silmät kyynelissä heidän tullessaan luoksemme. Sitten ei pikkusiskoa enää itkettänyt.
Kotona ilta jatkui vakavissa ja juhlallisissa merkeissä. Ohjelmassa oli radiosta kuunneltu J.S.Bachin Matteus-passio. Se on Matteuksen evankeliumin kärsimyskertomukseen perustuva musiikillinen matka Golgatalle ja Jeesuksen haudalle.
Siinä ohessa vähän myös herkuteltiin: äiti kattoi paistamansa mämmin pöytään. Se oli valtavan hyvää, niin kuin myös musiikki, jota kuunneltiin.
3.
Pitkästäperjantaista muistan vähemmän. Mielikuvissani se oli todellakin pitkä, pitkä ja hiljainen päivä. Semmoinen mielikuva minulla myös on, että usein silloin oli harmaata, sumuista ja kylmää – niin kuin tänäkin vuonna.
Varmaan myös pitkänäperjantaina käytiin kirkossa. Muistelen Rauman kirkossa pidetyn peräkkäin kaksi pitkänperjantain jumalanpalvelusta, jotta kaikki halukkaat pääsivät sanankuuloon. Eihän Raumalla ollut silloin muita kuin Pyhän Ristin kirkko. Vaikka seurakunta oli silloin nykyistä pienempi, kaikki halukkaat eivät suurina kirkkopyhinä mahtuneet yhtä aikaa jumalanpalvelusta viettämään. Sellainen oli aika vielä silloin, ja Pitkäperjantai oli sellainen pyhä.
4.
Sitten tuli pääsiäinen eli ensimmäinen ja toinen pääsiäispäivä. Niistä en muista juuri mitään muuta kuin koristeet ja linnunmunat, semmoiset pienet, hedelmänmakuiset karamellit. Emmeköhän silti silloinkin mahtaneet käydä kirkossa. Ainakin tänään veisattu alkuvirsi palautuu muistoissani lapsuuden aikaan. ”Nyt se suuri päivä koitti, armon päivä valkeni! Haudan hirmut Kristus voitti, vankeuden vangitsi. Vaipui kuolon öinen haamu. Nousi uusi, kirkas aamu.”
Se on yhä väkevä virsi! Silti lapsuuteni kiirastorstai ja pitkäperjantai olivat minulle hengellisinä kokemuksina paljon pääsiäistä voimakkaampia. Ehkä koin sen enemmän kevään lupauksena märän pimeyden tai hyytävän kylmyyden jälkeen kuin pelastuksen valon voittona ikuisesta pimeydestä tai loputtoman suven alkuna jo tämän elämän alkavan kevään keskellä.
5.
Sittemmin tilanne muuttui. Sitä mukaa, kun se epätoivoissaan etsivä, mutta silti Herrassa Jeesuksessa riippuva usko, jonka varassa elin, alkoi perustua enemmän Jumalan suuriin tekoihin minun puolestani kuin siihen, mitä itse olin ja tein ja varsinkin jätin tekemättä, pääsiäisen hengellinen merkitys alkoi kasvaa minulle ja minussa. Vaikka oli yhä totta, ettei ilman joulua olisi pääsiäistä, totta oli myös, että pitkäperjantai ilman pääsiäistä olisi ollut kaiken toivon lohduton loppu.
Yliopistossa sitten opin sen, mikä minun olisi pitänyt muutenkin tietää: että pääsiäisestä kaikki oikeastaan alkoi, siinä mielessä nimittäin, että Herran ylösnousemus oli se tapahtuma ja kokemus, joka muutti kaiken Hänen opetuslastensa elämässä. Tarvittiin kyllä vielä myös helatorstain ja helluntain tapahtumat, että mekin tulisimme tänään kirkkoon kaukana Pohjolassa ja pari tuhatta vuotta tapahtuneen jälkeen. Mutta pääsiäisen ihmettä me silti ennen muuta joka pyhä muistamme ja kiitämme siitä Jumalaa.
Niinpä ensimmäinen kirkkovuosi, jota Kristuksen seuraajat viettivät, oli vain viikon mittainen. Se alkoi ensimmäisenä eli Herran päivänä, jota vietettiin Kristuksen ylösnousemuksen kunniaksi. Samalla se viittasi ”kahdeksantena päivänä” uuteen luomiseen ja kaiken lopulliseen täyttymiseen ylösnousseessa Vapahtajassa.
Ja vaikka meidän viettämämme kaksitoista kuukautta kestävä kirkkovuosi alkaa Herramme syntymän odotuksesta ja päättyy aikojen loppuun ja Hänen paluuseensa, pääsiäinen on silti sen keskus, johon Sanan lihaksi tuleminen johtaa ja josta Jumalan pelastushistoria jatkuu kohti sen lopullista täyttymistä. Pääsiäisessä tiivistyy lunastuksemme salaisuus, jonka ensimmäinen alku oli Jumalan lupauksessa esivanhemmillemme. Jouluna lupaus alkoi täyttyä, ja pitkänäperjantaina se näytti tulleen päätökseensä.
Oli kirjoitettu, että ”vaimon siemen” murskaisi käärmeen pään sen purressa Häntä kantapäähän. Vasta pääsiäisenä Herramme kuitenkin ylösnousemuksellaan voitti lopullisesti kuoleman vallan tultuaan ensin kidutetuksi ja surmatuksi meidän syntiemme tähden ja vietyään sillä tavoin päätökseen pyhän elämänsä. Pitkänäperjantaina Hän lopullisesti suoritti meidän velkamme viimeistä penniä myöten, mutta pääsiäisenä Hän polki rikki perkeleen pään sen purtua kantapäähän itseään ristillä riippuvaa Jumalaa.
Vielä tulivat helatorstai ja helluntai. Silti jo pääsiäisessä näkyi se, mikä kerran, aikojen lopussa ja meidän ”ruumiimme lunastuksessa” lopullisesti toteutuisi. Silloin taivaaseen astunut Herramme tulisi takaisin herättämään kuolleet ja toimittamaan tuomion – kadottavan tuomion niille, jotka hylkäsivät Hänet ja Hänen pienet veljensä ja sisarensa, mutta armahduksen omilleen, jotka pääsisivät sinne, minne Hän oli jo edeltä mennyt valmistamaan heille sijaa.
6.
Tätä kaikkea aloin oppia. Ennen kovin ristipainotteinen pääsiäinen alkoi tuntua aina vain riemullisemmalta juhlalta. Täyttyvän odotuksen ennakoiva ilo alkoi soida myös vakavissa pitkänperjantain virsissä ja passioiden musiikissa. ”Es ist vollbracht – se on täytetty.” Niin kuuluivat Jeesuksen sanat Bachin Johannes-passiossa, ja niin se myös paikkansa pitää.
Niinpä minua alkoi harmittaa aivan tavattomasti, jos kuulin pääsiäisenäkin saarnan, joka oli vain oman itsen ja elämän yleisen kurjuuden surkuttelua. Ankeutta ankeuden päälle myös pääsiäisenä! Jos nyt ei voinut iloita, koska sitten?
Toisaalta riemullisessa muistossa ovat ne monet pääsiäisyön messut, joita olen saanut olla viettämässä niin Suomessa kuin Saksassakin. – Lapista muistan erään pääsiäislauantai-illan, jota vietimme seurakunnan nuorten kanssa hiljaisuudessa ja Arvo Pärtin vakavaa Johannes-passiota kuunnellen. Vieläkin ihmettelen, että nuoret jaksoivat kuuliaisesti kuunnella kokonaisen levyllisen latinankielistä laulua ja musiikkia, joka ei totisesti menestyisi hittilistoilla!
Niin – en osaa vieläkään tehdä nuorisotyötä. Mutta silloin ilta ei päättynyt pimeään yöhön. Se päättyi yössä koittavaan pääsiäisen valoon ja messuun, jota suuren ilon vallassa vietettiin. Kristus oli totisesti noussut kuolleista!
Saksassa puolestaan sain monta kertaa palvella urkurina unohtumattomissa pääsiäisyön palveluksissa. Ne alkoivat pimeydestä, jota vain eteisessä palava suuri kastekynttilä valaisi, mutta ne päättyivät valoon ja urkujen pauhuun ylösnousemuksen ylenpalttisessa ilossa. Ja kun riemullinen messu oli ohi, lähdettiin yhdessä pappilaan jatkamaan juhlia.
7.
Senkin kuitenkin muistan ja muistan kipeästi, kuinka eräänä pääsiäisyönä kirkossa messua toimittava pastori oli kuin jossakin muualla, surullisen ja tuskaisen näköinen. Kaikki oli, niin kuin pitikin, Raamatun sana, pyhä ehtoollinen, väkevät virret, kynttilät ja urkujen soitto. Silti riemu, jota meidän oli määrä yhdessä kokea, ei näkynyt seurakunnan paimenen olemuksessa.
En tiedä, mistä se johtui. Muistelen pastorin kuitenkin itsensä ottaneen asian puheeksi. Jotenkin hän huokaisi, että aina ei ilo syty eikä riemu näy eikä edes tunnu, vaikka suurempaa aihetta siihen ei olisi kuin pääsiäisenä.
8.
Jo monta kertaa olemme pääsiäisenä kulkeneet opetuslasten matkassa. Olemme seuranneet heitä, Herransa hylkääjiä ja kieltäjiä, katkeran tappion päivästä aina täydelliseen pimeyteen ja epätoivoon asti. Sitten olemme tulleet heidän kanssaan tyhjälle haudalle. Olemme nähneet, kuinka pimeys vaihtuu valoon, toivottomuus toivoon ja tappio voitokkaaksi iloksi.
Nyt kysyn, mikä neuvoksi, jos meidän pimeytemme ei pääsiäisen tultua vaihdukaan valoksi. Mitä olisi tehtävä, jos tuntuu siltä, että muiden kasvot kyllä heijastavat Kristus-auringon paistetta, mutta minä seison varjossa. Mistä se johtuu ja voiko sille mitään, jos en tunne kuuluvani joukkoon, jos katselen muiden iloa ja pääsiäisen tapahtumia kuin ulkopuolinen, kuin sumun läpi tai kuin näytelmää, joka ei kerro minun elämästäni eikä kosketa sitä?
9.
Mitä tehdä, jos pääsiäisen sanoma tuntuu vain tyhjältä puheelta, jota maailmaan tunnetusti mahtuu? Onhan niitä kauniita sanoja ja jaloja ajatuksia, aatteita ja ideoita. Mutta mitä sitten?
Tuntuuko sinusta siis vastoin omaa toivettasi ja tahtoasi siltä, että myös meidän kristillinen uskomme ja sen perustava kertomus, pääsiäinen, on vain yksi näistä kauniista tarinoista? Onko pääsiäinen vain jaloja ihanteita ja kertomus siitä, kuinka Jeesus eli niitä todeksi? Onko se parhaimmillaankin vain syviä tunteita Hänen kärsimystään katsellessa ja yritystä soveltaa Hänen elämäänsä esikuvana omaan vaellukseen? Vai pystyykö se herättämään sinussa edes hurskaita tunteita ja yritystä elää Jeesuksen opetusten mukaisesti?
10.
Onko pääsiäisen evankeliumi siis vain kaunis satu tai vertauskuvallinen kertomus, jolla ei ole suoraa yhteyttä todellisuuteen? Niinhän on pääsiäistä pyritty selittämään – että ei Jeesuksen ylönousemus oikeastaan ole totta eikä kaikki tapahtunut sillä tavoin, kuin siitä luemme ja kuulemme. Sanotaan, että ”eihän toki nyt sentään kuollut voi herätä henkiin”. Sanotaan, että kertomus Jeesuksen ruumiillisesta ylösnousemuksesta oli vain tapa yrittää jotenkin selvitä siitä hirveästä tilanteesta, jonka Hänen kuolemansa aiheutti Hänen opetuslapsilleen. Mutta eihän nyt kukaan kerran kuoltuaan oikeasti voi herätä henkiin!
Sanotaan siis, että vain Jeesuksen suuri aate heräsi kuolleista tai paremminkin jäi henkiin itse Opettajan kuollessa. Puhutaan ”rakkauden ja toivon sanomasta”, joka jäi jäljelle, kun sen Opettajaa ei enää ollut. Se sanoma sitten – niin sanotaan – antaa meille toivon ja voimaa toimia myös itse, niin kuin Jeesus opetti ja eli. Sanotaan, että tämä rakkauden sanoma saa meidätkin rakastamaan epäitsekkäästi kaikkia ihmisiä, jopa vihollisiamme. Se saa meidät täyttämään Vuorisaarnan jaloja ihanteita.
11.
Mutta saako se? Ei ainakaan minua. Päinvastoin. Ihailen kyllä yli kaiken Jeesusta ja kaikkea sitä, mitä Hän teki ja toimitti, puhui ja opetti. Mutta eihän minusta ole elämään samalla tavalla! Mitä enemmän sitä yritän, sitä huonommin se minulta onnistuu. Ja lopulta alan vihata koko Jumalan lakia ja sen äärimmilleen viritettyä tulkintaa, Jeesuksen Vuorisaarnaa.
Sitä paitsi, mitä se minua lohduttaa, vaikka joskus vähän onnistuisinkin Jumalan tahdon täyttämisessä, kun vuodet kuitenkin kuluvat ja vääjäämätön loppu lähestyy. Kuinka silloin käy jalojen pyrkimyksieni? Kestääkö lopputulos lahjomattoman Tuomarin tarkastelun?
Vai onko kuolema kaiken loppu? Onko ylipäätään mitään tuomiota, ikuista elämää tai ikuista kadotusta? Onko edessä vain tyhjiin raukeaminen ja loputon pimeys? Mitä auttaa minua Jeesus pelkkänä aatteena ja ihanteena silloin, kun ruumiini haudataan maahan?
12.
Muusikko Jaakko Löytty lauloi joskus silloin kauan sitten, kun vielä koin kulkevani samaa matkaa hänen kanssaan: ”Moskovassa monet jonottavat, ovat tulleet johtajaansa katsomaan. Hänen edessään he päänsä paljastavat, mutta Lenin makaa mausoleumissaan. Jeesus – Hän elää. Jeesus elää ja vaikuttaa. Jeesus – Hän elää. Siitä tahdon mä todistaa.”
Kun käytin tätä laulua havaintomateriaalina jossakin opiskeluajan opetusharjoituksessa, sain ohjaajalta lempeää kritiikkiä. Hän sanoi, että se voisi loukata vakaumuksellisia kommunisteja. Nämä nimittäin kokivat Leninin hyvinkin elävän, nimittäin siinä aatteessa, joka jäi jäljelle, vaikka suuri johtaja kuoli.
Onko siis se, mikä on tuonut meidät tänä pääsiäisaamuna kirkkoon, myös vain ”suuri aate”? Nousiko pääsiäisenä haudasta tai – oikeammin – jatkoiko silloin elämäänsä pelkkä Jeesuksen sanoma? Elävätkö nyt enää vain Vuorisaarna ja rakkauden kaksoiskäsky? Onko kaikki vain kaunista unta?
13.
Ei varmasti. Sillä jos niin olisi, emme me olisi täällä. Emme varmasti olisi.
Tästä on ollut ennenkin puhe – että sitä kirjavaa porukkaa, jonka Jeesus oli haalinut mukaansa Galileasta ja muualta, että niitä kalastajia ja tullimiehiä ja naisväkeä, jota myös kulki mukana, ei Jeesuksen kuoltua lohduttanut minkäänlainen ”toivon sanoma” eikä ”rakkauden evankeliumi”. Mitä iloa heillä olisi niistä ollut tilanteessa, jossa he olivat kaikkensa menettäneinä ja ehkä jopa henkensä puolesta peläten? Mitä hyötyä olisi ollut sellaisesta ohuesta yläpilvestä niille, jotka melkein liikkumattomina makasivat nenä syvällä syyllisyyden savessa?
Nyt me kuitenkin olemme kirkossa viettämässä pääsiäistä. Se on mahdollista ainostaan sen tähden, että Jeesus ei jäänyt hautaan eikä Hänen aatteensa kuollut Hänen mukanaan, kuten olisi varmasti tapahtunut, jos pääsiäinen ei olisi totta. Ja se on totta! On totta, että Jeesus on todella, ruumiillisesti noussut kuolleista, niin järjen ja arkisen kokemuksen vastaista kuin se onkin. Onhan se Jumalan tekemä ihme, joka ylittää meidän ymmärryksemme. Ei se muuten ihme olisikaan.
Se ihme on kuitenkin tosi. Millään muulla tavalla emme voi selittää sitä, että pienestä, maahanlyödystä opetuslasten joukosta tuli ensin Jerusalemissa riemuiten kokoontuva seurakunta ja sitten hämmästyttävällä nopeudella Rooman valtakunnan rajojen sisällä ja niiden ulkopuolellakin leviävä liike. Sillä ei ollut ulkoista valtaa, ei suuria rahoja eikä hallitsijan armeijaa tukenaan.
Niiden aika oli myöhemmin, eikä se ollut pelkästään hyvä asia. Kauan sille riitti kuitenkin pelkkä sanoma. Eikä se ollut unelma eikä aate. Se perustui siihen todellisuuteen, josta kertoo myös päivän epistola P. Paavalin suulla:
Sillä minä annoin teille ennen kaikkea tiedoksi sen, minkä itse olin saanut: että Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, kirjoitusten mukaan, ja että hänet haudattiin ja että hän nousi kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan, ja että hän näyttäytyi Keefaalle, sitten niille kahdelletoista. Sen jälkeen hän näyttäytyi yhtä haavaa enemmälle kuin viidellesadalle veljelle, joista useimmat vielä nytkin ovat elossa, mutta muutamat ovat nukkuneet pois. Sen jälkeen hän näyttäytyi Jaakobille, sitten kaikille apostoleille. Mutta kaikkein viimeiseksi hän näyttäytyi minullekin, joka olen ikäänkuin keskensyntynyt. (1 Kor. 15:3-8)
14.
Pelkästä Jeesuksen aatteesta ei olisi meille iloa, niin kuin siitä ei olisi ollut iloa myöskään ensimmäisille kristityille, jotka panivat koko elämänsä alttiiksi ylösnousseen Herran tähden, mutta myös Hänen voimassaan. Näin kirjoittaa Paavali jatkoksi sille, mitä juuri kuulimme:
Mutta jos Kristus ei ole noussut kuolleista, turha on silloin meidän saarnamme, turha myös teidän uskonne; ja silloin meidät myös havaitaan vääriksi Jumalan todistajiksi, koska olemme todistaneet Jumalaa vastaan, että hän on herättänyt Kristuksen, jota hän ei ole herättänyt, jos kerran kuolleita ei herätetä. Sillä jos kuolleita ei herätetä, ei Kristuskaan ole herätetty. Mutta jos Kristus ei ole herätetty, niin teidän uskonne on turha, ja te olette vielä synneissänne. Ja silloinhan Kristuksessa nukkuneetkin olisivat kadotetut. Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, niin olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat. (1 Kor, 15:14-19)
15.
Olemmeko me kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat? Olemmeko naurettavia ja säälittäviä ressukoita herätessämme kellojen siirtämisestä huolimatta ajoissa, jotta ehtisimme pääsiäisaamun messuun?
Emme ole! Sillä näin Paavali jatkaa:
Mutta nytpä Kristus on noussut kuolleista, esikoisena kuoloon nukkuneista. Sillä koska kuolema on tullut ihmisen kautta, niin on myöskin kuolleitten ylösnousemus tullut ihmisen kautta. Sillä niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa, mutta jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus, sitten Kristuksen omat hänen tulemuksessaan; sitten tulee loppu, kun hän antaa valtakunnan Jumalan ja Isän haltuun, kukistettuaan kaiken hallituksen ja kaiken vallan ja voiman. Sillä hänen pitää hallitseman ”siihen asti, kunnes hän on pannut kaikki viholliset jalkojensa alle”. Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema. (1 Kor. 15:20-26)
16.
”Kuolema on nielty ja voitto saatu”. (1 Kor. 15:54) Kristus on totisesti noussut kuolleista! Meidän syntimme on sovitettu, meidän velkamme on maksettu, meidän kuolemamme on voitettu.
Synti kyllä vielä vaivaa meitä, kuolema meitä uhkaa ja jopa näyttää lopulta voittavan meidät. Mutta vain ”näyttää”. Sillä kuolemalla ei ole viimeistä sanaa sanottavanaan meidän haudallamme. Vihollisista viimeisenä sekin kukistetaan. Ei sillä ole enää mitään lopullista valtaa meihin.
Ei siis ole väliä sillä, että ajallinen kuolema kerran korjaa meidät, jos emme ole vielä elossa silloin, kun Herramme tulee noutamaan omansa kotiin. Sillä Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen tähden kuolema on meille vain suloinen uni, josta heräämme ylösnousemuksen aamuun – jos elämme kastettuina kristittyinä turvautuen uskossa Herraan Jeesukseen, joka synnin ja kuoleman Voittajana nousi pääsiäisenä kuolleista. Eikä ”ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.“ (Room. 8:1)
17.
Pääsiäinen ei siis ole vain hurskaita unelmia eikä pelkkä utuinen aate. Se ei ole vain rakkauden ja oikeudenmukaisuuden sanomaa. Se ei ole pelkkä toive Jumalan armosta.
Pääsiäinen on totta. Se on historiallisella ja ruumiillisella tavalla totta. Jeesus Kristus, Jumalan Poika, on todella noussut kuolleista, ja Hän todella elää. Hän elää, ei vain Hänen aatteensa tai sanomansa.
Ja koska Jeesus elää, totta on sekä synnin tuomio ja kadotus ilman Häntä että syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä Hänen tähtensä, Hänen kanssaan ja Hänessä.
19.
Me kristityt emme usko aatteeseen emmekä rakenna haaveiden pilvilinnoja. Me elämme ja kuolemme turvautuen todellisesti ylösnousseeseen ja yhä kanssamme vaeltavaan Herraan.
Sen tähden nyt viimeistään voi päästää otsan rypyt siliämään ja suupielet nousemaan. Nyt saa ihan luvan kanssa hengittää vapaasti ja syvään. Nyt saa jopa nauraa ilosta, mutta saa myös häpeämätön ilon kyynel nousta silmäkulmaan. Herramme voitto on totta, ja me olemme Voittajan omia. Hän on ylösnoussut. Hän on totisesti ylösnoussut. Amen.