Rakkaat kristityt!
Kristus on totisesti ylösnoussut! Tämä ilosanoma kuuluu kaikille, se kuuluu kaikille kansoille ja kielille. Siksi tänään olemme kuulleet viestin pääsiäisaamun salaisuudesta useilla kielillä.
On vaikea kuvitella, millainen oli pääsiäisaamun hämmennys. Tarkoitan aivan ensimmäistä kokemusta.
Yritän tavoittaa.
Loviisan hautausmaalla on perjantaina ollut hautajaiset. Läheiset ovat olleet surun vallassa. Arkku on laskettu hautaan, kansi on laitettu peitoksi. Kukat on laskettu ja muistolauseet lausuttu. Sunnuntaiaamuna lähden haudalle leikatakseni muistovärssyt talteen kukista, mutta mitä löydänkään: kansi on nostettu, hauta on tyhjä.
Ilo ei varmasti ole ensimmäinen tunne. Jokin aivan muu täyttää mielen. ”Ovat ottaneet Herran pois haudasta, emmekä tiedä mihin hänet on pantu.”
Pääsiäisaamun ensimmäinen kokemus ei ollut ilo. Ensimmäinen havainto ei ollut: Jeesus on noussut ylös. Ensimmäinen havainto oli: hän on poissa. Jeesus ei ole siellä, mihin hänet toissa päivänä jätimme.
Tulee kiire kertoa toisille ihmettely. Ja Magdalan Maria lähtee kertomaan Pietarille ja Johannekselle.
Tämä keväänä huomaan toistuvasti miettiväni Jeesuksen opetuslasten kokemuksia pääsiäisajan tapahtumissa. Huomaan miettiväni sitä siksi, että tapahtumisen hetkellä ymmärrys siihen, mitä on meneillään, on aivan toinen kuin meillä, joilla on selkeänä mielessä yhteinen ymmärrys ja tulkinta.
Hämmennys ja pelko ovat ensin.
Tyhjä hauta ei olekaan tyhjä. Käärinliinat – joihin Jeesus oli kääritty kuolemansa jälkeen olivat tallella. Meidän hautauskäytännössä kuvaus vastaisi sitä, että arkku oli kyllä kiinni – mutta tyhjä. Kuollut oli herännyt ja tullut pois.
Sen näkivät Pietari ja Johannes – käärinliinat olivat tallella – mutta sisälle kääritty vainaja oli kadonnut. Mitä tämä on? Johanneksen sydän sykähtää: hänestä kerrotaan, että hän uskoi.
Hämmennys ei mennyt ohitse heti. Pääsiäisen aamu ei ollut täynnä iloa ja riemua – ilo ja riemu seurasivat vasta myöhemmin. Ne seurasivat vasta useamman kohtaamisen jälkeen. Ylös noussut Jeesus ilmestyi oppilailleen useamman kerran ja vasta vähitellen alkoivat Jumalan suunnitelman palaset loksahdella oppilaiden mielessä kohdalleen. Ilo ja rohkeus palasivat.
Kuolema on voitettu. Kuolema ei ollutkaan kaiken loppu. Kuolema ja ylösnousemus olivat uusi alku. Viestin oli kuuluttava kaikille.
Rakkaat kristityt. Me elämme tummien pilvien aikaa. Yhä useammin kuulee viestejä pelosta ja epävarmuudesta. Pääsiäisen viesti kertoo toivosta – uudet mahdollisuudet ovat edessä. Kristus on kanssamme. Hän elää.
Kukaan ei omista hiljaisen viikon ja pääsiäisen sanomaa yksin. Viesti yhteinen. Elämä voittaa. Siellä missä me näemme lopun – siellä voikin olla aivan uusi alku. Surun keskellä viriää uusi toivo.
Elämän umpikujista kulkee tie eteenpäin. Sitä on toivo. Elämän viimeinen raja – kuolema – se Kristus mursi Jumalan herättäessä hänet ylösnousemuksen aamuna.
Palaan kuvaukseen ensimmäisestä pääsiäisestä. Markus kertoo evankeliumissaan siitä näin: ”Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’””
Kristus elää. Meidänkin edellämme hän kulkee mukana arkeemme.