Jokin aika sitten televisiossa esitettiin ohjelmasarja, missä tunnetut henkilöt valitsivat mielestään kaikkein vaikuttavimman kirjan. Mukana oli myös Pentti Linkola, ja hänen valintansa osui Erich Maria Remarquen kirjaan “Länsirintamalta ei mitään uutta”. Tämä kirja on eräänlainen “Tuntemattoman sotilaan” vastine ensimmäisen maailmansodan ajalta. Siinä kerrotaan saksalaisnuorukaisista, jotka ovat joutuneet lähtemään koulun penkiltä sotaan. Yksi kirjan luvuista käsittelee lomamatkaa rintamalta kotiin. Kotirintamalle vähäksi aikaa päässyt nuorukainen kuvaa tuntojaan seuraavasti: “Kun näen heidät heidän huoneissaan, toimistoissaan ja puuhissaan, heidän elämänsä vetää minuakin vastustamattomasti puoleensa. Itsekin tahtoisin elää samalla tavalla ja unohtaa sodan. Mutta tuo tuollainen käy taas samassa vastenmieliseksi. … Se pitäisi särkeä; miten kaikki voikaan olla näin, kun tälläkin hetkellä rintamalla sirpaleet surisevat kranaattikuoppien yllä ja valoraketit nousevat ilmaan, haavoittuneita raahataan telttakankaissa taistelukentältä ja toverini painautuvat ampumahautoihin!”
Meidän on helppo ymmärtää, että kotioloihin päässyt nuorukainen ihmettelee, kuinka ihmiset voivat elää ikään kuin mitään sotaa ei olisikaan, vaikka hänen toverinsa rintamalla joutuvat samanaikaisesti kokemaan kaikki sodan kauheudet. Mutta emmekö me loppujen lopuksi elä omaa elämäämme samalla tavalla kuin nämä kotirintaman saksalaiset aikoinaan? Ainakin me olemme samanlaisessa asemassa kuin he. Ajatelkaamme toisaalta itseämme täällä hyvinvoivassa ja turvallisessa Suomessa ja toisaalta niitä miljoonia ihmisiä, erityisesti lapsia, jotka eri puolilla maailmaa elävät täysin toisenlaisissa oloissa: nälässä, jatkuvassa pelossa, sodan jaloissa, tautien armoilla jne. Eikö tosiaan ole niin, että näiden ihmisten kärsimykset eivät erityisemmin kosketa meitä vaan jatkamme omia puuhiamme ajattelematta heitä? Ja eikö heillä ole omasta puolestaan täysi syy ajatella meistä samalla tavalla kuin saksalaisnuorukainen ajatteli omista maamiehistään: että meidän elämäntapamme pitäisi “särkeä”.
Maailman hätä on kaukana. Siksikö se ei meitä enempää kosketa? Mutta onhan monenlaista kärsimystä myös läheisyydessämme, emmekä me anna senkään häiritä itseämme. Eikö ole niin, että me otamme kärsimyksen syvimmässä ja perimmäisessä mielessä vakavasti vasta sitten, kun se tulee aivan lähelle, kun se kohtaa joko meitä itseämme tai meille kaikkein läheisimpiä ihmisiä?
Elämä olisi yksinkertaisesti mahdotonta ja liian raskasta, jos emme menettelisi näin. Mutta eikö tällainen menettely ole joka tapauksessa syvästi ristiriitaista ja eikö tämän ristiriidan luulisi vaivaan meitä – ainakin siinä tapauksessa, että pidämme lähimmäisiämme ja itseämme aivan samanlaisina ja samanarvoisina ihmisinä?
Tilanne on tietysti erilainen, jos katsomme, että jotkut lähimmäisemme eivät ole samanlaisia ja yhtä arvokkaita ihmisiä kuin me itse, eikä meidän tarvitse välittää heistä. Niinpä Auschwitzin keskitysleirin henkilökunta eli leppoisaa perhe-elämää ja katseli hauskoja elokuvia, kun juutalaisia samanaikaisesti tapettiin kaasukammioissa. Keskitysleirin henkilökunta oli tehnyt johdonmukaisia päätelmiä. Heidän käyttäytymisensä oli kaikessa karmeudessaan jollain tapaa johdonmukaista, kun otetaan huomioon, että juutalaiset oli ensin määritelty vahingollisiksi henkilöiksi, joista tuli päästä eroon.
Olemmeko me johdonmukaisia? Jos pidämme kaikkia ihmisiä yhtä arvokkaina ja mietimme maailman hätää ja kärsimystä, meidän tulisi tehdä seuraava päätelmä: olisi paljon parempi, että koko maapallo tuhoutuisi, kuin että elämä jatkuu tällä planeetalla. Ainakaan minun miestäni me emme voi päätyä muunlaiseen johtopäätökseen. Yritän perustella, miksi ajattelen näin.
Kuvitelkaamme on, että on suuri vaaka, jonka toiseen vaakakuppiin on kerätty kaikki maailma hyvät asiat, kaikkien ihmisten kaikki ilot ja onnen aiheet, ja toiseen vaakakuppiin puolestaan kaikkien ihmisten kaikki kärsimykset. Jos sitten käy niin, että vaaka kallistuu hyvien asioiden puolelle eli ne “painavat” enemmän, on perusteltua ajatella, että elämä maailmassa jatkuu kärsimyksistä huolimatta. Jos taas käykin niin, että kärsimysten vaakakuppi “painaa” enemmän, johtopäätökseksi tulee, että maapallon tuhoutuminen ja samalla kaiken kärsimyksen lakkaaminen on parempi vaihtoehto kuin elämän jatkuminen. Eiväthän hyvät asiat voi tällöin missään tapauksessa oikeuttaa kärsimyksiä, koska kärsimysten painoarvo on suurempi.
Mutta kummalle puolelle vaaka kallistuu? Meillä ei tietenkään ole mitään mittaria, millä voidaan mitata ilon ja onnen määrää, eikä vastaavasti kärsimyksenkään mittaria, ja vielä vähemmän pystymme arvioimaan onnea ja kärsimystä yhteismitallisesti. Se tosiseikka, että ihmisillä on usein paljon elämänhalua silloinkin, kun he joutuvat kohtamaan suuria kärsimyksiä, puhuu kuitenkin sen puolesta, että kärsimyksen vaakakuppi on sittenkin kevyempi. Mutta on olemassa toinen seikka, joka antaa kärsimyksen vaakakupille väistämättä suuremman painoarvon ja merkityksen.
Tämä seikka oli esillä jo edellä, sillä puhuimme Auschwitzista. Kysymys ei tietenkään ole pelkästään Auschwitzista, vaan Auschwitz on ainoastaan esimerkki. Auschwitz – samoin vaikkapa Verdun ja Somme – on esimerkki ihmisistä, joiden elämä on pelkkää tarkoituksetonta kärsimystä ilman minkäänlaista valonpilkahdusta, toivoa, ihmisarvoa ja mielekkyyttä. Niitä ihmisiä, joille kohtalo on määrännyt tällaisen osan, on ollut ja on tälläkin hetkellä maailmassa lukematon määrä. Ja heidän osansa painaa kärsimyksen ja samalla kärsimyksen lakkaamisen vaakakupin väistämättä alas. Vaikka onnen ja ilon kokonaismäärä olisikin kärsimyksen määrää suurempi, kärsimyksen epätasainen jakautuminen muuttaa asetelman. Joidenkin ihmisten senkaltainen kärsimys, mistä Auschwitz on esimerkkinä, saa niin suuren painoarvon, että toisten ilo ja onni kutistuvat sen rinnalla kokoon.
Vai onko meillä joku oikeus iloomme ja onneemme, kun toiset joutuvat kärsimään niin kokonaisvaltaisesti ilman mitään toivoa paremmasta? Kaiken järjen ja kohtuuden mukaan vastaus on kielteinen. Joudumme siksi päättelemään, että elämän ja samalla joidenkin ihmisten tarkoituksettoman, toivottoman ja kaiken ilon riistävän kärsimyksen lakkaaminen olisi paras vaihtoehto.
Päätelmälle on kuitenkin olemassa yksi reunaehto: Kristuksen ylösnousemus. Kristuksen ylösnousemus on reunaehto siinä mielessä, että jos Kristus on tosiaan noussut kuolleista, päätelmä menettää merkityksensä!
Päätelmämme on pätevä, jos Jumalaa ei ole olemassa, ja maailman tapahtumia ohjaa sattuman sokea leikki, jolla ei ole mitään suunta, tarkoitusta ja päämäärää. Mutta kaikki näyttäytyy aivan toisenlaisessa valossa, jos on Jumala, joka on syntynyt ihmiseksi ja kärsinyt syvemmin ja eri tavoin kuin kukaan muu. Jumala, joka on kuollut mutta noussut kuolleista kuoleman voittajana. Jumala, joka on kanssamme vaikeimmallakin hetkellä ja joka antaa meille ikuisen elämän toivon ja tarkoituksen elämällemme.
Kristuksen ylösnousemuksen tähden synnillä, kärsimyksellä ja kuolemalla ei ole viimeistä sanaa sanottavana. Jos ei olisi muuta kuin tämä ajallinen elämä, joidenkin ihmisten kärsimys olisi liian suuri ja musertava. Mutta Kristuksen ylösnousemuksen tähden saamme odottaa ylösnousemuksen päivää. Me emme ymmärrä kärsimyksen salaisuutta, mutta Kristuksen kärsimys ja ylösnousemus vakuuttavat, että kerran kaikki on toisin. Kerran inhimillisesti arvioiden suurimmatkin kärsimykset vaihtuvat vielä paljon suurempaan iloon ja riemuun. Siksi on olemassa toivo, eikä meidän tarvitse musertua maailman hädän alle.
Me emme voi kantaa maailman hätää, ja siksi on vain kaksi vaihtoehtoa: Emme joko ota vakavasti lähimmäistemme kärsimyksiä ja kiellämme ne tai laskemme ne Kristuksen päälle. Kun Kristus kantaa maailman kärsimystä omanaan ja lupaa poistaa sen, me voimme jättää kaiken hänen käsiinsä. Kristuksen ylösnousemus merkitsee sitä, että voimme tuntea myötätuntoa kärsiviä lähimmäisiämme kohtaan ja tehdä kaiken voitavamme heidän kärsimystensä poistamiseksi, mutta voimme samalla elää omaa elämäämme rohkeasti ja iloisin mielin. Kun Kristus on noussut kuolleista, meillä on lupa ja meidän tuleekin iloita kaikesta siitä hyvästä, mitä Jumala armossaan meidän elämäämme antaa.
Me emme tiedä, mitä ajallinen elämä tuo mukanaan meidän kohdallamme, mutta Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen tähden, voimme katsella edessä olevaa elämää eteenpäin turvallisin mielin. Hän on luvannut olla kanssamme, ja hän on myös luvannut, että hän ei anna kenellekään liian suurta kuormaa, vaikka pelkästään inhimillisesti arvioiden tältä ei aina näytä. Ennen kaikkea voimme katsoa kohti ikuista elämää siinä toivossa, että mekin pääsemme kerran perille.
Kristus-aurinkomme on totisesti ylösnousut! Hänestä loistaa valo, joka hajottaa surut ja murheet. Hän itse sanoo: “Älä pelkää. Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, iäti elävä. Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti. Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet. … Autuaita ne, jotka pesevät vaatteensa: he pääsevät syömään elämän puusta.” (Ilm. 1:17,18, 22:14)