“Toisiamme varten täällä ollaan.” “Terveenä oleminen. Pystyy sitten nauttimaan elämästä, kun pysyy kunnossa.” “Hyvä elämä itsessään. Töiden tekeminen siinä sivussa, jotta pystyy itsensä elättämään.” Tällaisia vastauksia annettiin, kun kotipaikkani paikallislehden katugallupissa tiedusteltiin hiljattain, mikä on elämän tarkoitus?
Toimittajat saivat luultavasti virikkeen gallupkysymykseensä samassa lehdessä julkaisusta hartauskirjoituksestani. Tein siinä saman kysymyksen. Kyselin myös riittääkö vastukseksi, jos todetaan, että “elämän tarkoitus on elämä itse”? Näinhän on tapana sanoa. Tämä vastaus tuli esiin myös katugallupissa. Muutoinkin vastaukset liittyivät elämään itseensä, meidän ihmisten elämään täällä maalla päällä.
Vastaukset olivat sinänsä ihan hyviä. Mutta riittääkö elämä itsessään vastukseksi, kun kyselemme sen tarkoitusta? Ehkä silloin, kun kaikki on hyvin. Mutta eikö hyvinäkin päivinä sisimpään hiivi välillä tyhjyyden tunne? Ja eikö ainakin vastoinkäymisten kohdatessa ja kärsimyksen keskellä jokainen meistä kaipaa jotain muutakin vastausta? Ymmärrämme, että ruumiimme ja henkinen elämämme tarvitsevat ravintoa. Mutta eikö ole olemassa vielä jokin syvempi, hengellinen ulottuvuus? Jumalaako me kaipaamme? Onko niin, että koemme elämämme tarkoituksettomaksi, ja sielumme on levoton, kunnes se löytää levon Jumalassa, kuten kirkkoisä Augustinus aikoinaan totesi?
Ateistit kyllä esittivät parin vuoden takaisessa kampanjassaan, että voimme lopettaa murehtimisen ja nauttia elämästä, jos uskomme, että mitään Jumalaa ei ole olemassa. Mutta jos tämä pitäisi paikkansa, uskonnon luulisi olevan marginaalinen eikä suinkaan hyvin yleinen ilmiö, kuten on asian laita. Ihmiset eivät ole missään maailman kolkassa tulleet milloinkaan toimeen ilman uskontoa. Ateistisissakin valtioissa uskontojen hävittämisyritykset ovat tuottaneet vain lyhytaikaisia tuloksia. Ne eivät ole onnistuneet kitkemään uskontoja pois ihmisten ajatuksista.
Vierailin 70-luvulla silloisessa Leningradissa, missä entinen Kazanin tuomiokirkko oli muutettu ateismin ja uskonnon historian museoksi. Kuviteltiin, että uskonto on mennen ajan ilmiö, johon voidaan museossa tutustua. Kun myöhemmin kävin nykyisessä Pietarissa, oli vaikuttavaa astua Kazanin tuomiokirkkoon, joka toimii taas ortodoksisena kirkkona.
Eikö uskontojen yleisyys ole hyvin luonnollinen asia? Sillä eikö ihmisen osa olisi perin surkea ja toivoton, jos ei olisi mitään muuta kuin ajallinen elämä, joka heittelee meitä sattumanvaraisesti ja joka päättyy kuolemaan? Mitä ateisti voi sanoa esimerkiksi Japanin maanjäristyksen uhreille, jotka ovat loukkaantuneet tai saaneet säteilyä tai menettäneet omaisuutensa tai vielä enemmän: rakkaimpansa?
Elämä ilman toivoa on raskasta. Eikö siksi ateistikin yritä epätoivoisesti takertua jonkinlaista toivoa antavaan oljenkorteen, vaikka se olisi kuinka ohut tai olematon? Kommunistit odottivat maanpäällistä paratiisia, ja varmaan monet uskoivat, että se toteutuu jo heidän elinaikanaan. Jotkut haaveilevat siitä, että avaruuteen perustetaan siirtokuntia. Vaikka sellaiselle ei itse pääsisikään, on kai jotenkin lohdullista ajatella, että ihmiskunta ei tuhoudu kokonaan sen jälkeen, kun elämä tällä planeetalla käy mahdottomaksi. Ihminen jaksaa myös uskoa oman elämänsä jatkumiseen, ainakin alitajuisesti. Jokainen meistä pelkää kuolemaa, vaikka ei sitä välttämättä tunnusta tai tiedosta.
Mutta ovatko uskonnotkin vain ihmismielen tuotteita, joiden avulla on yritetty luoda toivoa ja antaa elämälle tarkoitus? Eikö ole hyvin luontevaa ja perusteltua ajatella Marxin tavoin, että uskonto on kansan oopiumia? Marxin aikana rikkaat saattoivat hukuttaa elämän tarkoituksettomuuden ylellisiin huvituksiin ja ehkä huumeisiinkin. Köyhät eivät voineet näin tehdä. Turvautuivatko he siksi uskontoon? Nykyisissä länsimaisissa yhteiskunnissa tavalliselle kansallekin on tarjolla monenlaista viihdykettä. Siksikö saatetaan uskoa, että elämä itse huveineen riittää elämän tarkoitukseksi?
Marxin teoria antaa kieltämättä ainakin yhden uskottavalta tuntuvan selityksen erilaisille uskonnoille, joissa ihmisen pyrkimykset ovat keskeisessä asemassa. Mutta miten teoria voidaan yhdistää kristinuskoon? Varsin huonosti! Näin rohkenen väittää. Lisäksi rohkenen väittää, että arvioni ei ole mitenkään puolueellinen. Sitä en toki väitä, että pystyn tai joku muu pystyy osoittamaan ihmisen käytettävissä olevin keinoin, että kristinusko kertoo meille totuuden.
Kristinusko eli usko ylösnousseeseen Jeesukseen Kristukseen sai alkunsa aivan eri tavoin kuin esimerkiksi idän uskonnot, jotka kehittyivät historian pitkässä juoksussa ihmisten ajatuksissa. Kristinuskoa ei voi myöskään verrata Islamiin, joka syntyi, kun Muhammed julisti Allahin ilmoittaneen hänelle, millainen on paras ja oikea uskonto. Kristus-usko lähti liikkeelle, kun tapahtui jotain täysin odottamatonta ja yllättävää.
Kristinuskon ainutlaatuisuus on siinä, että se ankkuroituu lujasti historiaan. Samaa voidaan sanoa ainoastaan juutalaisuudesta, joka perustuu Vanhassa testamentissa kerrottuihin tapahtumiin. Ne ovat Kristus-uskon valossa valmistavia tapahtumia, jotka saivat täyttymyksensä Kristuksen syntymässä, elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa. Nämä kaikki liittyvät erottamattomasti toisiinsa ja ovat yhtä suurta tapahtumaa. Jos ajatellaan Kristus-uskon syntyä, voidaan sanoa, että ylösnousemuksella oli siinä ratkaiseva merkitys. Se, mitä Jeesuksen opetuslapset ja muut seuraajat kokivat hänen ylösnousemuksensa jälkeen, laukaisi liikkeelle prosessin, jonka vaikutus ulottui hetkessä laajalle alueelle, joka on jatkunut halki vuosisatojen ja joka jatkuu yhä.
Juutalaisten johtomiehet yrittivät tehdä pääsiäisaamun ihmeen tyhjäksi väittämällä, että opetuslapset ryöstivät Jeesuksen ruumiin. (Matt. 28:11–15) Tällainen selitys on kaikkea muuta kuin uskottava. Miten on mahdollista, että pelokkaat opetuslapset muuttuivat käsittämättömän rohkeiksi Kristuksen todistajiksi, jos he eivät kokeneet jotain ainutlaatuista, vaan sepittivät kaiken omasta päästään? Opetuslapset olivat Jeesuksen ristinaulitsemisen jälkeen maahan löytyjä ja toivottomia miehiä. Jotain he toki vielä toivoivat, vaikka eivät tienneet mitä. Muutoinhan he olisivat hajaantuneet kukin taholleen. Mutta missään tapauksessa he eivät kyenneet toimimaan ja olemaan aloitteellisia. Kaikki viittaa siihen, että opetuslapsille annettiin odottamatta uusi toivo, heistä riippumatta ja heidän ulkopuoleltaan.
Helluntain jälkeen Kristus-usko tempasi nopeasti mukaansa yhä uusia ihmisiä yhä uusilla seuduilla. Kuinka opetuslapset olisivat voineet saada tämän itse aikaan? Täysin käsittämättömältä myös tuntuu, että Kristus-uskon sisältö olisi voinut kiteytyä pienessä ajassa pelkästään ihmisten omissa ajatuksissa. Uuden testamentin muodostavat kirjoitukset edustavat samaa apostolista perintöä, mutta ne ovat syntyneet eri seuduilla ja paljolti toisistaan riippumatta. Ne antavat yhdessä Kristus-uskosta moninaisen ja rikkaan mutta silti yhtenäisen kuvan. Kristus-usko sai eri puolilla uusia muotoja mutta pysyi silti samana ja tunnistettavana. Miten tämä olisi ollut mahdollista, jos ihmiset olisivat kaiken keksineet?
Jeesuksen ylösnousemuksestakin Uuden testamentin kirjoitukset todistavat rikkaasti ja toisiaan täydentävästi. Siihen Jeesuksen lähipiiriin, jonka pääsiäisaamun tapahtumat yllättivät, kuului aika monta ihmistä. Eri evankeliumeissa tulevat esille eri henkilöiden kokemukset. Päivän evankeliumissa esimerkiksi kerrotaan Pietaria haudalle seuranneen opetuslapsen kokemuksesta, mistä ei puhuta muissa evankeliumeissa. Hän uskoi jollain tavoin jo silloin, kun näki käärinliinat, joiden sisältä Jeesuksen ruumis oli kadonnut käsittämättömällä tavalla.
Evankeliumien ylösnousemuskertomuksia ei voi sovittaa kaikilta osin yhteen toistensa kanssa. Loppujen lopuksi tämäkin seikka puhuu sen puolesta, että evankeliumien välittämä todistus on luotettava. Pääsiäisen tapahtumat vyöryivät Jeesuksen lähipiirin eteen yllätyksellisinä, käsittämättöminä ja sekasortoisen tuntuisina ja herättivät heissä moninaisen tunnemyrskyn. Kun kaksi henkilöä muistelee muutamankin vuoden takaisia tapahtumia, heidän muistikuvansa eivät vastaa täysin toisiaan. Kuinka Jeesuksen seuraajat olisivat voineet muistaa jonkun vuosikymmenen kuluttua kaiken täysin samalla tavoin?
Evankeliumien täydellinen yhteneväisyys herättäisi epäilyksiä. Kun ne sen sijaan yksityiskohtien eroista huolimatta tukevat ja täydentävät toisiaan, voimme päätellä, että kerran tapahtui jotain poikkeuksellista ja ainutlaatuista.
Tämä päätelmä voi valmistaa tietä Kristus-uskolle mutta ei voi synnyttää sitä. Me emme voi uskoa Jeesukseen Kristukseen omien päätelmiemme perusteella. Me emme voi tarttua Kristus-uskoon ja omaksua sitä. Jos voisimme, uskossa Kristukseen olisi kysymys, ihmisen omasta uskonnollisuudesta, meidän omista pyrkimyksistämme luoda toivoa elämäämme ja antaa sille tarkoitus.
Usko ylösnousseeseen Jeesukseen Kristukseen syntyy meidän kohdallamme samalla tavoin kuin opetuslasten kohdalla. Usko syntyy siitä, että ylösnoussut Herra itse ilmestyy meille. Päivän evankeliumi päättyy siihen, että opetuslapset palaavat majapaikkaansa. Myöhemmin kerrotaan, kuinka Jeesus ilmestyy opetuslapsille ja näyttää kätensä ja kylkensä, ja kuinka ilo valtaa heidät. (Joh. 20:19,20) Samalla tavoin voi käydä meille.
Mutta olemmeko me valmiita siihen, että Kristus ilmestyy meille? Opetuslapset olivat valmiita, ja heille Ylösnoussut myös ilmestyi. Sen sijaan hän ei ilmestynyt ylipapille, hallitusmiehille tai Pilatukselle, ja vaikka olisi ilmestynytkin, nämä eivät olisi siitä mitään kostuneet.
Synnit painoivat opetuslapsia, he olivat kieltäneet Mestarinsa, he olivat arkoja ja pelokkaita, he olivat kadottaneet toivon ja tarkoituksen elämästään. Tällaisille ihmisille ylösnoussut ilmestyi – ja ilmestyy tänäänkin.
Luther kirjoittaa: “Herran Kristuksen ylösnousemuksen evankeliumi lohduttaa vain niitä, joilla arat, pelonalaiset sydämet, jotka tuntevat synnin ja jotka eivät kuole mielellään. … Sellaisille evankeliumi on lohdutukseksi ja heille se maistuu. Se voi ymmärtää evankeliumin luonteestakin: onhan evankeliumi sanoma siitä, että Herra Kristus on noussut kuolleista ottaakseen pois synnin, kuoleman ja kaiken onnettomuuden niiltä, jotka häneen uskovat. Tällainen saarna ei siis voi auttaa muita kuin niitä, jotka tuntevat synnin ja kuoleman. Niitä, jotka eivät tunne syntiänsä, se ei hyödytä, eikä se heille maistukaan.”
Luther ei kerro vain sitä, keille ylösnoussut ja taivaaseen astunut Herra Jeesus Kristus tänään ilmestyy, vaan myös sen, miten hän ilmestyy. Hän ilmestyy meille puhumalla hyviä sanoja sydämellemme.
Kristus ilmoittaa meille, mikä on elämän tarkoitus. Elämän tarkoitus on elämä, elämä eikä mikään muu, elämä Kristuksen yhteydessä. Kristus sanoo: “Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.” (Joh. 11:25,26)
Elämän kuorma tuntuu meistä välillä raskaalta ja mielen valtaa tarkoituksettomuuden tunto, mutta meillekin annetaan uusi toivo meistä riippumatta ja itsemme ulkopuolelta. Ylösnousseen läsnäolo muuttaa murheen iloksi ja auttaa meitä näkemään kaiken uudessa valossa. Kristus on totisesti noussut kuolleista ja kuoleman valta on voitettu!