Eräs juutalainen opettaja kutsui oppilaansa synagogan jumalanpalvelukseen. Nämä eivät olleet innostuneita. He sanoivat tietävänsä jo kaiken, mitä siellä tapahtuisi: palveluksen järjestyksen, luettavat tekstit ja rukoiltavat asiat. Niinpä rabbi kutsui heidät sen sijaan kotiinsa aterialle. Kaikki tulivat. Jokainen sai eteensä herkulliselta kuulostavan ruokalistan. Aikaa kului, eikä mitään tapahtunut. Lopulta oppilaat alkoivat kysellä, koska ruoka tarjoiltaisiin. Opettaja sanoi, että eihän mitään tarvittaisi, koska he nyt tiesivät, mitä oli tarjolla ja missä järjestyksessä.
Tämä kertomus kirvoitti jotain minussa, tämän messun saarnaajassa. Ensimmäiseksi se vapautti minut tuntemaan ja myöntämään: miten voi lähteä taas puhumaan näin suuresta ja keskeisestä asiasta. Kaikki siitä on jo sanottu. On pelko siitä, että monet kuulijoista tietävät, mitä ja missä järjestyksessä saarnan tulisi sisältää. Jostain syystä se hellitti minussa myös ahdistusta siitä, että tästä suuresta asiasta olisi puhuttava enemmän ja suuremmilla sanoilla kuin mihin saarnaajan usko riittää. Samoin tuli kosketetuksi jonkinlainen alemmuuden tunne siitä, että me luterilaiset kristityt emme osaa tarpeeksi iloita pääsiäisestä. Jumalanpalvelus on aina –myös pääsiäisenä – tilaisuus tulla yhteen Jumalan sanan, rukouksen, virsien ja musiikin keskelle kuulostelemaan, mitä ne meille antavat juuri nyt. Jokainen saa olla mukana omalta paikaltaan, omalta etäisyydeltään oman temperamenttinsa ja mielentilansa mukaan.
Pääsiäisaamuna olemme evankeliumitekstien äärellä, joissa naiset ensimmäisinä menivät Jeesuksen tyhjentyneelle haudalle. Johanneksen evankeliumin mukaan sinne meni ensin Magdalan Maria yksin, mutta muiden evankeliumien mukaan sinne meni useita naisia. Pääsiäisaamu on kertomusta naisista. Ylösnousemuksen ensimmäiset todistajat olivat naisia sekä tyhjällä haudalla että Jeesuksen kohtaamisissa. Sen on täytynyt olla kuohuttava asia Jeesuksen miesoppilaille, varsinkin niille valituille yhdelletoista. Meidän on tänä päivänä vaikea tavoittaa yhteiskuntaa, jossa naiset vain yksinkertaisesti olivat sukupuolensa perusteella miehiä alempiarvoisia. Naiset ylösnousemuksen ensimmäisinä todistajina on niin kiistaton tosiasia, että evankeliumeissa se tulee kirkkaasti esille. Mutta myöhemmässä ajattelussa asiaa on pyritty saamaan takaisin oikealle tolalleen. Paavali mainitsee ylösnousemuksen todistajia luetellessaan, että enimmillään yli viisisataa veljeä näki ylösnousseen Jeesuksen. Vaikka on täysin selvää, että paikalla oli vähintään yhtä monta sisarta. Silloin naisten todistusvoima ei ollut virallisesti pätevää. Tänä keväänä –vähän myöhemmin – kirkkomme on viettänyt naisten pappeuden kaksikymmenvuotisjuhlaa.
Jeesuksen ylösnousemus tapahtui arkiaamuna. Maria ei mennyt haudalle kauniin seesteisenä pyhäaamuna. Suuri pääsiäisjuhla oli juuri vietetty. Raskas työnteko oli taas alkanut. Maria meni haudalle ennen arkisen työn aloittamista. Se että Jeesus elää ja on voittanut kuoleman, ei ole ensisijaisesti juhlimisen aihe. Jokaisena arkiaamuna kun heräämme työhön, velvollisuuksiin ja elämämme haasteisiin, voimme tehdä sen hänen kanssaan tai ilman häntä. Monille kompastuskiveksi muodostuu ylösnousemustapahtuma. Miten se tapahtui, miten se on ymmärrettävissä ja selitettävissä. Kuitenkaan ei ole ensisijaisesti kyse siitä. Sitä ei voitu ymmärtää silloin eikä sitä voi ymmärtää nyt. Kyse on elävästä Jeesuksesta Kristuksesta. Kun itse kohtasin ensi kerran Kristuksen seitsemäntoistavuotiaana, ei tullut mieleenkään kysyä onko Hän ylösnoussut vai ei ja miten se on mahdollista. Tiesin vain, että hän puhui minulle ja sydämeni lämpeni niin kuin Emmauksen tien opetuslapsilla. Meitä kutsutaan elämään Hänen kanssaan, jakamaan Hänen elämänsä, jonka hänen ylösnousemuksessa sai. Hänessä me olemme osallisia iankaikkisesta elämästä jo nyt. Olemmepa sitten iloon ja säteilevyyteen kykeneviä tai raskassoutuisia tai jotain siltä väliltä. Pitkäperjantai ja pääsiäinen on yhtä aikaa – Jumalan maailmassa ja meidän elämässämme. Ei niitä voi erottaa. Mitä väkevä Vanhan testamentin sanamme meille sanoikaan:
”Tulkaa, palatkaamme Herran luo!
Hän on raadellut, mutta hän myös parantaa,
hän on lyönyt, mutta hän myös sitoo haavat.
Vain päivä tai kaksi, ja hän virvoittaa meidät,
kolmantena päivänä hän nostaa meidät ylös,
ja niin me saamme elää ja palvella häntä.
Ottakaamme opiksemme,
pyrkikäämme tuntemaan Herra! Hän tulee, se on varmaa
kuin aamun koitto.
Hän tulee kuin sade,
kuin kevätsade, joka kastelee maan. (Hoos.6:1-3)