Kevätsateen yö
Saarna pääsiäisyönä
Suuri kivi on vieritetty pois. Suuri kivi on vierähtänyt maailman sydämeltä. Elämää ei olekaan tukittu, vaan se on aukinaista ja avointa. Toivoa ei olekaan haudattu, vaan se on vironnut eloon. Kaikki ei olekaan lopussa, vaan alussa. On kun maailma huoahtaisi, huokaisi helpotuksesta, vetäisi henkeä, uskaltaisi taas hengittää.
”Oi pääsiäinen! Murheesta vapaaksi pääseminen! Sillä tänään haudasta aivan kuin häähuoneesta tuli ulos kunniansa loistossa Kristus ja täytti ilolla naiset sanoen heille: ’Ilmoittakaa tämä apostoleille!’” (Ortodoksinen pääsiäisjuhlan stikiira)
Pääsiäinen on ihasteltavissa, muttei ymmärrettävissä. Ylösnousemus on ylistettävissä, mutta ei selitettävissä. Mitä ei voi ymmärtää, sen voi kokea. Mitä ei voi sanoittaa, voi kuvata. Mitä ei voi käsittää ja käsitteellistää, sen voi tajuta ja siitä vaikuttua. Mitä järki ei voi ottaa haltuun, sen sydän voi ottaa vastaan.
Siksi kristikunta on aikojen alusta – aikojen käänteestä, uuden ajan alusta, ensimmäisestä pääsiäisestä – alkaen juhlinut sitä kuvin, rinnastuksin, vertauksin, kielikuvin ja muistumin. Pääsiäinen on niin kuin se ja se – ja vielä enemmän, yli sen ja vielä myös paljon muuta.
Pääsiäisen on vanhastaan koettu olevan oikein hetki kastaa Kristuksen yhteyteen ja oikea hetki itse kunkin muistaa omaa kastettaan, omaa kuulumistaan Kristukseen ja omaa Jeesuksen seuraamistaan. Äsken meille luettiin apostoli Paavalin sanat siitä, kuinka ”meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa”.
Pohjoinen Afrikka oli kirkon varhaisina aikoina kristinuskon vahvimpia tukialueita, ja edelleen Tunisian kansallismuseossa on tallella vanha kasteallas, joka näyttää, mitä se tarkoittaa, mitä Paavali kirjoitti ja miten hän jatkoi: ”Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista.”
Kasteallas on ristin muotoinen, ja kummassakin ristin poikkisakarassa ovat portaat. Kastaja seisoo ristin lyhyessä yläsakarassa, kun kastettava riisuu vanhat vaatteensa ja niiden myötä vanhan olemisensa ja astuu veteen. Hänet upotetaan veteen, silmin nähden hänet ”annetaan kasteessa kuolemaan ja haudataan”. Mutta kun sitten hän Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen kastettuna astuu ristin toisen sakaran portaille,
toteutuu se, mitä Paavali edelleen kirjoitti: ”Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän.”
Ristin kautta kulkeva kastettu nousee ylös vedestä, hänet puetaan uusiin valkoisiin vaatteisiin kuin valoon, kuin puhtauteen, kuin armoon. Hänellä on kristityn nimi, jolla toiset kristityt häntä kutsuvat ja jolla Jumalakin hänet tuntee.
Tänäkin pääsiäisyönä me kastamme. Kasterukouksessa me palaamme kaikkeen siihen, missä kautta aikojen on nähty kasteen esikuvan jo välähtäneen. Vedenpaisumuksesta Punaisen meren poikki kulkemiseen – Vanhan testamentin pääsiäiseen – vesi on peittänyt pahan, mutta nostanut esiin ja antanut elinmahdollisuuden ja voiman hyvälle. Kuten sanottu, kristikunta on ensimmäisestä pääsiäisestä alkaen juhlinut sitä kuvin, rinnastuksin, vertauksin, kielikuvin ja muistumin. Pääsiäinen on niin kuin Nooan pelastuminen synnin tuhotulvalta ja Jumalan kansan pelastava kulku veden halki – ja vielä enemmän, yli sen ja vielä myös paljon muuta.
Tämä on se yö, jona esikuvista tulee todellisuutta. Tämä on se yö, jona kevätsade vihmoo maan elämään. Tämä on se yö, jona laulut palaavat maan päälle ja soitanto Jumalan kansan teille, ”kun kevät saapuu ja toivo”.
Tämä on se yö, jona kivi vierähtää maailman sydämeltä.