Kivi sydämeltä
Saarna pääsiäisyönä Turun Tuomiokirkossa
”Se oli hyvin suuri kivi.” Suuri, hyvin suuri on se kivi, joka sulkee elämän näköalattomuuteen, joka painaa alas toivottomuuteen ja joka tukkii mahdollisuuden kokea lohdutusta ja helpotusta, elämäniloa ja vapautta. Ei sitä omin voimin pysty pois vierittämään. Ei itseään voi armahtaa. Ei minun pelastukseni ole minun asiani.
”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” Kummalla puolen kiveä hauta itse asiassa onkaan? Onko se sen tuolla puolen vai sen tällä puolen? Paastonaika, piinaviikko ja pitkäperjantai veivät meidät katsomaan tätä maailmaamme ja omaa elämäämme suoraan ja kaihtelematta, silmästä silmään. Maailma voi olla hyvyyksiä ja kauneutta täynnään (ja se on), mutta se voi – yhtä aikaakin – myös täyttyä uhkasta ja painolastista. Meidän elämämme on lahjaa, mutta ei se sitä merkitse, etteikö siihen hautautuisi kipua, kärsimystä ja pettymystä yli kestokyvynkin. ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven” sydämeltämme?
Kristus nousi kuolleista!
Kun me emme itse voi itseämme auttaa emmekä armahtaa – kun meidän pelastuksemme on meidän mahdollisuuksiemme tuolla puolen, kun se täysin kiven takana – meitä auttaa, meidät armahtaa ja meidät pelastaa hän, joka oli kiven takana. Olimmepa kuinka syvälle haudattuina maailmaamme ja elämäämme, kiven takaa, jo kärsitystä tappiosta ja ilmeisestä mahdottomuudesta vyöryykin esiin toivo ja valo.
Kristus nousi kuolleista!
Kun meidän mieltämme painaa ja elämäämme estää kivi – hyvin suuri kivi, joka ei ole meidän pois vieritettävissämme – meidät nostaa ja vapauttaa hän, joka oli kiven sisässä. Kristus antautui kuoleman ja vähintään tuonelan ellei jopa helvetin vangiksi, mutta ei niistä ollut hänen pidättäjäkseen. Juuri tämä on meidän pelastuksemme pääsiäinen: Kristuksessa turmiovallat löivät kirveensä kiveen. Niin kuin Johannes Khrysostomos pääsiäissaarnassaan huudahtaa: ”Vapahtajan kuolema on meidät vapauttanut: kuoleman hallussa pitämä kukisti kuoleman. Tuonelaan laskeutuessaan hän hävitti tuonelan. Hän tuhosi sen, joka oli hänen lihaansa maistanut.”
Kristus nousi kuolleista, esikoisena kuoloon nukkuneista!
Mitä Kristus ensin ja edeltä, sitä me hänen seuraajinaan sitten ja hänen jäljessään. Kun kivi tänä yönä vierii pois tukkimasta toivoa, estämästä lohdutuksen ja painamasta elämäniloa, se ei enää pysähdy. Se ei ikinä sammaloidu, vaan vierähtää aina ja yhä uudestaan kaikkien Kristuksen seuraajien sydämeltä. Ei vain meidän tähtemme, vaan koko maailman elämän puolesta. Kun meidän sydämemme kevenee ja pääsee painostaan, myös se itse parantukoon ja muuttukoon myös se sydän itse, niin kuin profeetta (Hes. 11:19) sellaista ennakoi: ”Minä annan heille uuden sydämen ja heidän sisimpäänsä uuden hengen, minä otan heidän rinnastaan kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen.”
Kristus nousi kuolleista, ”jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää” (Room. 6:4)!
Kivi on vieritetty pois ja meistä on tehty kiven vierittäjiä. Meistä on tehty kivenvierittäjiä, mutta me emme ole sellaisia kuin tarun Sisyfos, joka tuonelassa yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan työntää kiveä mäen päälle, josta se joka kerta, aina ja jatkuvasti vyöryy alas. Sellaisia kivenvierittäjiä meistä on tehty, ettei kukaan lisäisi yhtäkään kiveä toisen elämän kuormaan, vaan että me huojentaisimme, keventäisimme ja vapauttaisimme taakoista. Sen vallan meille antaa hän, joka oli kiven takana, hän, joka oli kiven sisässä, hän joka on meidän ja koko maailman pelastuksen pääsiäinen. Suuria voivat kivet olla, hyvin suuria, mutta usko pääsiäisen Herraan siirtää vuoria.
”Niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman” (Room. 6:4, vuoden 1933 käännös).