Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen. Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.
Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’”
Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.
Oletko ollut hautajaisissa? Ehkä muistat hiljaisen ja raskaan tunnelman, muistat joko oman surusi tai halusi ottaa osaa toisten suruun. Kuolema, suru ja hautaus – ne ovat ihmisille yhteisiä asioita, vaikkei niiden kohtaamisesta olisi tuoreita henkilöllisiä kokemuksia. Riittää, kun elämme osana ihmisten yhteisöä. Silloin jo kohtaamme väistämättä sanomia kuolemasta, saamme ottaa osaa suruun ja joudumme myös itse osallisiksi elämän katoavaisuuden ahdistuksesta.
Jeesuksen hautajaiset jäivät kesken. Ruumista ei ehditty voidella, kun se jo piti kiiruhtaa ristiltä hautaan. Hänen ystävänsä halusivat hoitaa asian loppuun. Rakkaus mestariin ei ollut loppunut, vaikka häntä ei enää ollut. Mutta eivät haudalle menneet naiset myöskään olleet aivan yksin oman surunsa kanssa. Heillä olivat toinen toisensa, he olivat osa opetuslasten yhteisöä, ja he miettivät kuka vielä joutaisi auttamaan haudan avaamisessa. Kuolema ei olekaan jokaisen ikioma ja erillinen asia, vaan se yhdistää kaikkia niin varmasti kuin kaikki olemme ihmisiä.
Kuolemasta ei juuri tarvitse erikseen puhua, se tulee vastaan joka suunnasta. Viimeksi ovat Euroopan kansalaiset kauhistuneet terrori-iskuja ja viattomien ihmisten surmaamista. Olemme järkyttyneinä seuranneet toisten elämän tuhoamista ja oman elämän haaskaamista.
Tällä samalla kellonlyömällä, kun me vietämme messua Tuomiokirkon muurien suojassa, kokoontuu Ylivieskan seurakunta piispansa johdolla pääsiäisyön messuun oman kirkkonsa savuaville raunioille. Vaikka ihmishenkiä ei menetetty, on kirkon palo suuri isku seurakunnalle ja kaikille paikkakuntalaisille. Se on kuin koti olisi hävitetty. Poliisin mukaan teko oli ilmeisesti tahallinen. Emme ymmärrä, miksi sellainen paikka, jonne kokoonnutaan kiittämään Jumalaa ja rukoilemaan häneltä siunausta, halutaan tuhota.
Emme ymmärrä pahan ja tuhon voimia, emme ymmärrä kuolemaa. Meillä on kuitenkin erilaisia tapoja käsitellä kuoleman jyrkkää ja säälimätöntä ehdottomuutta. Niin tehdään myös taiteen keinoin tässä kirkossa, esimerkiksi Simbergin Tuonelan puutarhassa. Siinä kuolema kuvataan lempeäksi kukkien kastelijaksi. Luulenpa, että esimerkiksi heavymusiikin yhteydessä suositussa kuvamaailmassa luurangot ja sarvipäät palvelevat samaa tarvetta tulla toimeen tuon säälimättömän ja jokaisesta ihmisestä väistämättä niskalenkin ottavan mahdin kanssa. Se on tapa käsitellä omassa mielessä hiiviskelevää pelkoa, halutaan osoittaa, että olemme lopulta kavereita kauhumme kanssa.
Mutta jos kuolema todella olisi tämän kirkon freskon kuvaama sielujen ystävällinen hoivaaja, sen ongelmaa tuskin tarvitsisi näin käsitellä. Pitkään kipujensa kanssa kärsineiden kohdalla kuolemaa voi pitää tuskista vapauttajana, mutta se ei ole vapahtaja. Se ei päästä pahasta. Kuolema on vihollinen, kuten sitä Raamatussa nimitetään.
Pitkäperjantaina ja pääsiäislauantaina kuolema nauraa kolkkoa nauruaan. Se näyttää mahtinsa. Mikään inhimillinen ei näytä olevan sitä vahvempi, ei hyvyys ja laupeus, ei edes oikeudenmukaisuus. Syytön pannaan kärsimään, häntä pilkataan ja pahoinpidellään, hänet ruoskitaan ja lyödään ristille kitumaan viimeiset tuntinsa. Pahuudella on valta, ja näyttää siltä, että tuo valta on suorastaan persoonallisella pahalla eli perkeleellä, joka ihmisiä juoksuttaa tahtonsa mukaan. Mikään inhimillinen, eikä edes jumalallinen näytä sitä estävän. Ei edes Jumala taivaasta lähetä enkelten sotajoukkoa pelastamaan Jeesusta.
Kaikkein kriittisimmätkin raamatuntutkijat, joille tuottaa vaikeuksia pitää evankeliumien kertomuksia Jeesuksen tekemistä ihmeistä uskottavina, eivät epäile hänen ristiinnaulitsemisensa historiallisuutta. Näin häpeällistä loppua eivät Jeesuksen seuraajat olisi keksineet mestarinsa osaksi. Sellainen vei heiltä itseltään toivon ja teki heistä hulluja muiden silmissä. Ehkä tuollaisen villitsijän perässä kulkijat ansaitsisivat itsekin herransa tuomion? Ei, heistä ei olisi keksimään näin tyrmistyttävää kaiken päätöstä. Sellaisen jälkeen ei olisi syntynyt seurakuntaa. Eivät he olisi ryhtyneet muistelemaan kaiken päättymistä katastrofiin, ellei tuo kamala kuolema olisi muuttunut kaiken kannalta mitä merkittävimmäksi.
Mutta vain vähän aikaa ristin tapahtumien jälkeen samat pelokkaat opetuslapset jo julistivat rohkeasti, ettei kaikki olekaan päättynyt, vaan on tapahtunut odottamaton käänne. Jeesus on nähty, hän elää. Kuolemalla ei olekaan lopullista voimaa, vääryyden ja väkivallan mahti onkin murrettu.
Vaikka ankarinkin historian tutkija voi myöntää ristinkuoleman todellisuuden, hän jää kysymysmerkin eteen, kun pitäisi selittää seurakunnan nopea syntyminen uudesta sanomasta. Mikä inhimillinen selitys riittäisi kumoamaan kuoleman lopullisuuden? Mikä voisi kääntää sen kokonaan uuteen merkitykseen? Vain jumalallinen selitys eli se, että tämän yhden miehen väkivaltaisella kuolemalla on kaikille kuolevaisille merkitystä, ja että hänessä kuoleman voittaa sitä väkevämpi, nimittäin kaiken elämän Antaja.
Luontevinta on uskoa Raamatun todistukseen siitä, että Jeesus nousi kuolleista ja alkoi muuttaa niitä, jotka kohtasi. Heistäkin tuli hänen ylösnousemuksensa todistajia. Eikä tämä ole vielä päättynyt. Edelleen sama Jeesus kohtaa ihmisiä, antaa heille elämän lahjan ja lähettää heidät ylösnousemuksen sanoman viejiksi.
Se tapahtuu, kun sinä kuulet sanoman Jeesuksesta. Se tapahtuu uskossa häneen. Se on jo tapahtunut myös pyhässä kasteessa. Siinä vesi tekee ihmeitä, se muuttaa ihmisen uudeksi nostaen hänet uuteen elämään. Kasteen vesi kannattelee kuin muinaisen vedenpaisumuksen tulva arkkia, jossa Nooa perheineen pelastui. Siksi pääsiäisyönä luetaan kertomus kyyhkysestä, joka toi sanoman uudesta tulevaisuudesta kaiken vanhan kadottua. Pyhä kaste on syntien hukkumista ja ihmisen nousemista pestynä ja uutena.
Siksi apostoli Paavali kirjoittaa: Jos siis teidät on yhdessä Kristuksen kanssa herätetty kuolleista, niin tavoitelkaa sitä, mikä on ylhäällä, missä Kristus istuu Jumalan oikealla puolella. Kun Kristus on ylhäällä ja istuu Isän oikealla puolella, kenellä voisi enää olla todellista valtaa täällä alhaalla? Kristus hallitsee kuolleista ylös nousseena, hänellä on viimeinen sana sanottavana. Maailman pahuus on vain väliaikaista, kaikki oikaistaan kerran. Vapautuminen sen vallasta on jo alkanut; se alkaa aina siellä, missä elämä annetaan Jumalan ja lähimmäisen palvelukseen rakkaudessa, missä luovutaan itsekeskeisyydestä ja lähdetään seuraamaan Kristusta. Hän kulkee vieläkin teidän edellänne, kuten tyhjän haudan enkeli lupasi.
Ylösnousemusta ei ole ilman kuolemaa. Pääsiäinen seuraa pitkäperjantaita. Jumalan hallintavaltakaan ei merkitse oikaisua suoraan pahasta hyvään. Se ei tule väkivaltaisella iskulla, vihollisen tuhoamisella, vaan päinvastoin antautumalla itse sen iskuille alttiiksi. Jumala valitsee ihmiselle käsittämättömän tien, alistumisen kuolemaan ja suostumisen kärsimykseen.
Mutta juuri siksi me voimme häntä lähestyä: hän on yksi meistä, hän meidän veljemme, hän jakaa meidän osamme. Siksi myös haluamme tänä pääsiäisyönä muistaa omaa kastettamme. Emme enää ole peloissamme, kuten haudalle tulleet naiset, vaan kerromme koko maailmalle sen saamasta uudesta toivosta uskossa ja rakkaudessa. Kuoleman voittaja kutsuu elämään.