Pääsiäisyö on yhtä aikaa pimeä ja valoisa. Siinä on sekä hiljaista surua että orastavaa iloa. Yhtäältä sen tunnelmassa on kuoleman, hautaamisen ja luopumisen kipeys ja toisaalta jo ylösnousemuksen, uuden elämän, ja jälleen näkemisen riemu. Ilo on kuitenkin vasta odotuksen kaltaista. Keskellä yötä ei ole helppo hypätä juhlan tunnelmaan. Onhan päivä jo pitkälle kulunut ja väsyttää, mutta onhan takana myös monta viikkoa paastonaikaa ja Kristuksen kärsimyksestä muistuttamista. Hiljaisesta iloon siirtymisestä on tänä yönä pääsiäismessussamme esimerkkinä se, että aloitimme hämärässä kirkossa, mustaan verhotun alttarin äärellä ja olemme vasta vähitellen siirtyneet kirkkaampaan valoon ja elämän värien loistoon.
Pitkäperjantain ja pääsiäisen väliin osuu hiljainen lauantai. Se on Kristuksen haudassa levon päivä. Hänet on laskettu lepoon, suljettu kammioon ison kiven taakse. Inhimillisesti ajatellen se on Herran poissaolon päivä. Tästä seurasi entisaikaan pelko: kun Jeesus on haudassa, pääsevät pahan voimat mellastamaan vapaasti. Noidat tekevät taikojaan ja trullit kolttosiaan. Niinpä Pohjanmaalla poltettiin pääsiäisvalkeita eli kokkoja noitien pois ajamiseksi. Mitä kitkerämmin savuava tuli, sitä tehokkaammin sen arveltiin lentäviä noitia karkottavan. Pääsiäisvalkeiden perinne kuuluu siellä suunnalla olevan edelleen voimissaan.
Ei ole vaikea uskoa, että pahalla on maailmassa valtaa. Riittää, kun seuraa elämää tiedotusvälineissä, niin saa kuulla ja lukea paljon rikoksista, varkauksista ja murhista. Rauha ja turvallisuus puuttuvat monilta. Miljoonat ihmiset elävät suurten uhkien varjossa, kun he joutuvat konfliktien ja kostojen pelossa pakenemaan kotoaan. Monet sellaiset, joilla on taloudellista tai poliittista vaikutusvaltaa, alistavat toisia välineikseen ja käyvät kauppaa jopa ihmisillä. Kun näkee kuvauksia mitä raaimmista teoista toisia kohtaan, ei voi kuin todeta, että pahalla on totisesti suuri valta maailmassa. Ihmisen julmuutta ja piittaamattomuutta lähimmäisestään ei voi selittää muulla kuin perkeleen riehumisella. Miten muuten ihminen, joka on luotu Jumalan kuvaksi, harkitsevaksi ja toteuttamaan hyvää, voisi käyttää lahjojaan tehdäkseen pahaa toiselle?
Niin, onko Jeesus poissa pitkäperjantain ja pääsiäisen välissä? Onko hän kenties pysyvästi haudassa, jopa kaikkina päivinä, ja niin syvällä maan povessa ja kaukana kivisen luolansa perällä, ettei hän puutu maailmansa vääryyksiin? Onko Jumala niin kuollut, ettei hän kykene pahaa voittamaan?
Uskontunnustuksessa on pieni lause kohtien ”ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin” ja ”nousi kolmantena päivänä kuolleista” välissä. Siinä sanotaan, että Jeesus ”astui alas tuonelaan”. Sen lähtökohtana lienevät Uuden testamentin Pietarin kirjeen sanat, joiden mukaan Jeesus surmaamisensa jälkeen ”meni ja saarnasi vankeudessa oleville hengille”. (1. Piet. 3:19) Jeesus kuoli ristillä, yhtä todellisesti kuin ihminen kuolee, mutta koska hän oli myös Jumalan Poika, hänen kuolemansa merkitsi kuoleman vallan voittamista. Astuessaan alas tuonelaan Jeesus meni sinne, missä kuolleet odottavat tuomiota ja ikuista kadotusta. Mutta hän meni tuomaan heille evankeliumin.
Varhainen kristikunta pohti, mitä Jeesus teki tuonelassa. Siitä ei ole tuon enempää Raamatussa mainintoja. Mutta uskon valossa näytti siltä, että Jeesuksen käynti tarkoitti kahta asiaa: kuoleman ja perkeleen vallan voittamista sekä ilosanoman julistamista. Apokryfinen Nikodemuksen evankeliumi, joka ei sisälly Raamattuun vaan on kirjoitettu sen kokoamisen jälkeen, kuvailee näytelmän omaisesti Jeesuksen astumista tuonelaan: ”Taas kuului ääni, joka sanoi: ’Nostakaa päänne, te portit.’ Kun Tuonela kuuli äänen toiseen kertaan hän sanoi, niin kuin ei muka olisi tiennyt: ’Kuka on se kunnian kuningas?’ Valtiaan enkelit sanoivat: ’Hän on Herra, väkevä ja voimallinen, Herra voimallinen sodassa.’ Ja heti, näiden sanojen aikana, vaskiportit murtuivat ja rautasalvat särkyivät ja kaikki sidotut kuolleet pääsivät kahleistaan, me heidän kanssaan. Ja kunnian Kuningas tuli sisälle, niin kuin ihminen, ja kaikki tuonelan pimeydet valaistiin. […] Kunnian kuningas ojensi oikean kätensä ja tarttui esi-isä Aadamiin ja nosti hänet ylös. Sitten Hän kääntyi muitten puoleen ja sanoi: ’Tulkaa kanssani kaikki te, jotka kuolitte sen puun kautta, johon tämä koski. Sillä minä olen nostanut taas teidät kaikki ylös ristin puun kautta.’” (Nikodemuksen ev. 5:3, 8:1)
Tämän kuvauksen ainekset näkyvät nykyäänkin ortodoksisissa Kristuksen ylösnousemuksen ikoneissa. Niissä Jeesuksen jalkojen alla ovat murretut tuonelan tyrmän ovet, lukot lojuvat maassa avattuina ja kahleet katkottuina. Jeesus vetää käsillään ylös haudoistaan Aadamin ja muut tuonelaan vangitut. Joissain ikoneissa on kuvattu myös itse kuolema ylösnousseen Kristuksen jalkojen juuressa sidottuna.
Täällä Tuomiokirkossa on jotain samaa. Magnus Enckellin maalaama suuri alttarifresko esittää ylösnousemusta, joskaan ei Kristuksen ylösnousemusta vaan aikain lopulla koittavaa kaikkien kuolleitten nousemista. Vasemmassa reunassa on auennut hauta. Sieltä nousevat uuteen elämään herätetyt ihmiset. Heidät kutsutaan kuolleista, he ponnistelevat maan povesta ylös venyttelemään, aivan kuin aamulla unen jälkeen. Taiteilija on luonut kauniin sommitelman ja rytmin näistä haudasta nousevista hahmoista ja heidän liittymisestään suureen kulkueeseen. Kuvassa ei ole Kristusta, joka vetäisi heidät kädestä ylös. Hän on nyt näkymättömissä, uskon silmin katsottavissa. Kristus herättää kuolleet luovan sanansa voimalla.
Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia. Mitä tarkoitetaan, kun jonkun sanotaan olevan ”kuoleman oma”? Näin sanotaan, kun joku on siinä tilassa, ettei hän enää voi väistää kuolemaa, vaan se saapuu vääjäämättä, vaikkapa loppuvaiheessa olevan sairauden tai peruuttamattoman onnettomuuden vuoksi. Lopulta kuolema on kaikkien ihmisten osa. Mutta olemmeko me lopulta ”kuoleman omia”? Voiko joku kuulua kuolemalle?
Alttarifreskon vasemmassa reunassa kohottaa katsettaan kuolleen näköinen ihminen. Toisin kuin muut haudasta ylös kömpivät, hän on aivan harmaa ja hänen kylkiluunsa pilkottavat. Mutta hän on silti tunnistettavasti ihminen. Hän ei ole luuranko, kuten Tuonelan puutarhan mustapukuiset hahmot. He kuvaavatkin kuoleman valtaa, mutta tämä on ihminen, joka ei viime kädessä kuulu kuolemalle. Hän ei ole kuoleman oma. Vaikka kuolema ottaa otteen jokaisesta ennen pitkää ja jokaisen on hautaan laskeuduttava, kuka lyhyen, kuka pitkän elämän jälkeen, me emme kuitenkaan loppujen lopuksi kuulu kuolemalle emmekä katoavaisuudelle. Me kuulumme Kristukselle, joka on kuoleman voittanut.
Haudasta nousevasta harmaasta hahmosta näkee, että hän on odottanut kauan. Ehkä hän on kysynyt samoin kuin pääsiäisaamun naiset Jeesuksen haudalla: kuka auttaisi ja vierittäisi pois kiven? Kuka pelastaisi täältä suljetuista syvyyksistä? Mutta toisin kuin moni muu kuvassa, hän rohkenee kohottaa katseensa: nytkö se koittaa? nytkö kuoleman valta murtuu? Ehkä hän näkee ne kasvot, joita muut eivät kulkueessa tohdi katsoa. Ehkä hän jo näkee Hänet, jota Jeesuksen haudalla käyneet naiset etsivät ja joille annettiin lupaus hänen näkemisestään. Niin, ehkä juuri haudalla, tai peräti haudasta, kuoleman vallan keskeltä, kohoaa kaikkein avuttomin ja siksi Jumalalle kelpaavin rukous: Kristus, sinä ainoa toivo, kuoleman voittaja, katso minuun, pelasta minut, nosta minut ylös. Sillä juuri sinulle minä kuulun.