Tämä yö on opetuslapsille se pimeä hetki, jolloin toivoa ei vielä ole. Pikkuhiljaa, alkujärkytyksen jälkeen, alkaa tajuntaan vyöryä ymmärrys siitä, että hän todellakin on kuollut. Hän on kuollut. Ja sen myötä kaikki.
Ainakin yksi opetuslapsista valvoo tänä yönä. Minä petin luottamuksen, ja nyt hän on kuollut. Minä petin. Minä en ollut hänen kanssaan, kun hän minua tarvitsi. Minä kielsin tuntevani hänet. Minä.
Myös 10 muuta opetuslasta piileskelee lukittujen ovien takia, kamppaillen järjen vievän surun, syyllisyyden ja toivottomuuden kanssa. En usko että he saavat tukea toisistaan. Jokainen heistä on yksin, vaikka ovat yhdessä. Yksin, hylättynä, peloissaan. Tämä on pimeä yö
Tämä on se yö, jonka kohtaa ihminen, joka viimein tajuaa, että silloin kun yksi sormi osoittaa syyttävästi kohti toista ihmistä, kolme sormea osoittaakin kohti minua. Minussakin on mahdollisuus pahaan. Minäkin olen syyllinen.
Je suis Pilatus
Je suis Juudas
Minä olen Pietari
Minä olen yksi siitä kansanjoukosta, joka huutaa: vapauta Barabbas
Minä olen se sotilas, joka lyö naulan maailman vapahtajan käden läpi.
Minä olen syyllinen.
Tämä yö on hetki, joka leijailee ajatuksissani silloin, kun olen sellaisen ihmisen seurassa, joka on menettänyt toivonsa. Minun on oltava siinä epätoivossa hänen rinnallaan. Olemme kuin haudassa, me molemmat. Umpikujassa, pimeässä. Mutta yhdessä. Tämä yö on kuin pimeä hauta, jonka suuaukko on peitetty suurella, raskaalla kivellä. Ei poispääsyä, ei valoa.
Tänä yönä yksi opetuslapsista on tässä vaiheessa jo kuollut, oman käden kautta. Kuollut syyllisyyden taakan alle.
Tänä yönä katson myös maailmaa pimeästä hautaluolasta käsin. Sieltä käsin maailma näyttää absurdilta: Kauppakeskus mainostaa, miten pitkäperjantaina voi tulla shoppailemaan ja samalla ihmettelemään rotukanayhdistyksen esittelemiä eläviä pääsiäistipuja.
Koulussa pastorin kiirastorstaisen päivänavauksen jälkeen koulun oppilaskunnan jäsen on innoissaan päästessään puhumaan keskusradioon, mainostaakseen että aivan kohta alkaa valtaisa munajahti. Telkkarissa lapsilleni sanotaan, että pääsiäisenä juhlitaan kevättä. Ja maailma; maailma on levoton ja kuohuu, mutta kukaan ei halua sanoa: me olemme kaikki syyllisiä.
Yhtä absurdilta maailma näyttää joka päivä sen ihmisen silmin, joka taistelee pimeyden, epätoivon ja kärsimyksen keskellä, joka katsoo maailmaa omasta pimeästä epätoivon hautaluolastaan käsin. Maailma on tullut hulluksi, hän ajattelee, ja vetäytyy yhä syvemmälle pimeyteen.
Miten vakuuttaa ihminen siitä, että tänäkin epätoivoisena yönä voi ihmisellä olla toivoa?
Ei mitenkään. Väitän. Ei mitenkään muuten kuin että sanoa ”Älä pelkää, istutaan tässä ja odotetaan. Yhdessä, kohta on aamu.”
Ja jonain hetkenä, suuri kivi luolan suuaukon edessä raottuu. Pieni valonsäde pääsee sisälle. Toivo. Hän ei ole täällä.
Mistä sitten nousee ylösnousemuksen ilo? Kun pääsiäisyö alkaa kääntyä kohti aamua, ja valo sarastaa, mistä syntyy aito riemu?
Kun synkimmän pimeyden keskeltä näkee ensimmäisen valonpilkahduksen, se aiheuttaa ensin pelkoa. Valo on liian kirkas. Mitä nyt tapahtuu. Naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vavisten. Aluksi toivo voi tuntua pelottavalta. Siihen on vaikea uskoa. Pimeys onkin alkanut tuntua jo turvalliselta. Mutta toivo on silti aina toivo. Pikkuhiljaa toivo varmistuu hyväksi asiaksi. Tulee luottamus.
Pääsiäisaamun ilo syntyy vain sille, joka on käynyt läpi pimeyden. Eron huomaa vain se, joka siirtyy pimeydestä valoon. Kadotuksen alta taivaan perilliseksi. Syyllisyyden alta armon syliin. Epätoivosta toivoon.
Kasteen kautta sinä olet mennyt hautaan, jossa Jeesus oli, ja noussut jo kuolleista. Sinne pimeyteen on jäänyt sinun syyllisyytesi, häpeäsi, tuskasi. Nyt saat elää uutta elämää. Uutta elämää, jossa syyllisyys ei ole kahle tai vankila, jossa pahuus ei saa viimeistä sanaa, jossa kuolemalle voi nauraa, koska se on voitettu. Jossa voi potkaista sitä hautaa ja sanoa: päästiinpäs ulos, hah.
Ja tästä uudesta elämästä käsin me lähdemme elämään Jumalan valtakunnan todellisuutta. Rakastamaan, rakentamaan rauhaa, muuttamaan maailmaa, välittämään toivoa niille ihmisille, jotka vielä elävät epätoivon yössä. Me voimme pelotta kohdata tuon yön, koska tiedämme: siinä ei ole kaikki. Aina tulee aamu. Pääsiäisaamun valo.