Maailman sydämessä kaikki on muuttunut
Saarna pääsiäisyönä Turun tuomiokirkossa
Naiset säikähtivät. He vapisivat järkytyksestä. He pelkäsivät ja he mykistyvät.
Vaikka pääsiäinen kuinka toistuu vuodesta vuoteen, se ei ikinä ole mahtunut, mahdu eikä tule mahtumaan tämän maailman järjestykseen eikä logiikkaan.
Sen kuuluu vapisuttaa ja järisyttää, miksei myös säikäyttää ja pelästyttää. Mitä tämä tämmöinen on, joka kuvaa kahleet katkotuiksi ja haudat murretuiksi? Mikä tuo valon ja tuo valoon – mikä sekä häikäisee että paljastaa?
Kun maailman sydämessä kaikki on jo muuttunut, se ei jätä tempomatta mukaansa myös meitä: se tekee todelliseksi sen, että vaikka me olemmekin maailmassa, me emme ole maailmasta. Meidät on otettu mukaan uuteen maailmanjärjestykseen. Niin kuin apostoli Paavali kirjoittaa, ”meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista” (Room. 6:4).
Kun tästä saa vähänkin kiinni, on aivan asiallista järkyttyä ja pelästyä. On mykistävää olla mukana jossakin näin käänteentekevässä ja näin toisenlaistavassa. Tätä sopii säikähtää.
Ylösnousemusta ei voi selittää. Sitä voi kuvata ja sitä voi verrata. Vastaavasti kastetta on työläs käsitteellistää. Sekään ei selity vaan näyttäytyy – ei kasteen vesi turhaan välkehdi, tunnu ja lorise, vaan tullakseen koettavaksi. Kun kaste liittää Ylösnousseen seuraan ja Ylösnousseen seuraajien joukkoon, se tekee sen sellaisenaan, omia aikojaan, nimenomaisuuttaan.
Kirkossa on vanhastaan etsitty ylösnousemukselle rinnastusta vanhan liiton pääsiäisestä, jolloin Israelin kansa pakeni Egyptistä orjuudesta vapauteen ja jolloin sen pelasti takaa-ajavan faraon hukkuminen mereen. Tai – niin kuin meille äsken luetussa Pietarin kirjeen katkelmassa – kasteessa on nähty yhtymäkohta vedenpaisumukseen: synti jäi tuhotulvan alle, mutta Nooa perheväkineen ”pelastui arkissa veden kannattamana” (1 Piet. 3:20).
Pääsiäisyö kutsuu meidät kaikki, ennen tai nyt kastetut, elämään uutta elämää. Se perustaa uuden maailmanjärjestyksen, se vahvistaa ja sinetöi Nasaretin Jeesuksen julistaman taivasten valtakunnan logiikan.
Uuden maailmanjärjestyksen ydin on siinä, että me olemme täysin tässä maailmassa, mutta meidän toivomme ja rakkautemme ei ole tämän maailman mukainen, koska meidän uskomme vapauttaa meidät tästä maailmasta. Vaikka kristitty onkin äärimmäinen realisti, hänen toivonsa on tinkimätön. Vaikka kristitty on uskossaan ehdottoman vapaa, hän on rakkaudessaan kaikkien palvelija.
Tätä haudalta rientäneet naiset eivät tietenkään vielä olisi osanneet sanoittaa tai kertoa. Silti he tiesivät tyrmistyä: Ylösnousseen seuraajien identiteetti oli kehkeytymässä ja kristityn elämänmuoto syntymäisillään. Se, mihin jokainen on kastettu ja kastetaan.
Kun meille on tärkeämpi toisen hyvä kuin omamme, me olemme alkaneet elää uutta elämää. Kun me tunnistamme kanssakulkijoissa sisaren ja veljen, me olemme ryhtyneet seuraamme Ylösnoussutta hänen tiellään. Näin meidän käy, kun meidät kasteessa liitetään Kristukseen ja upotetaan Jumalan hyvyyteen.
Se on alkanut. Se on aina jo alkanut.