Mitä teille kuuluu? Miltä tulevaisuus teidän näkökulmastanne näyttää? Tällä tavalla me hiippakunnan tuomiokapitulin työntekijät olemme useaan kertaan kyselleet teiltä kirkkonummelaisilta kuluneen viikon ja jo sitä edeltäneiden kuukausien aikana. Piispantarkastuksessa olemme halunneet tutustua Kirkkonummen suomalaisen seurakunnan ja samalla seurakuntayhtymän elämään ja toimintaan. Olemme käyneet monipuolisia keskusteluja, pohtineet työn kysymyksiä henkilökunnan kanssa ja hallinnon kysymyksiä luottamushenkilöiden kanssa. Olemme tavanneet seurakuntalaisia monissa tilaisuuksissa. Takana on värikäs viikko ja uskon puhuvani meidän kaikkien tuomiokapitulin edustajien puolesta kun totean, että tämä aika on ollut antoisa myös meille.
Kun olemme kyselleet eri tilanteissa, mitä teille kirkkonummelaisille kuuluu, olemme tietoisesti halunneet suunnata ajatuksia tulevaan. Tulevaa ei nimittäin oikein voi hahmottaa, ellemme me huomaa, missä nyt olemme ja miten olemme tähän hetkeen tulleet. Siksi on tärkeää kysyä, mitä teille kuuluu ja miltä tulevaisuus teidän näkökulmastanne näyttää. Kirkon elämä nimittäin kurottautuu aina eteenpäin. Se ei voi jäädä aloilleen siitä yksinkertaisesta syystä, että kirkolla ei ole mahdollisuutta pysäyttää aikaa. Tulevaa on mietittävä ja siihen on varauduttava.
Yksi tärkeä piispantarkastuksessammekin esillä ollut aihe on seurakunnan toiminnan ja talouden suunnittelu. Tuollainen suunnitteleminen voi kuulostaa oudolta ja etäännyttävältä, jotenkin kovin hallinnolliselta. Mutta asian voi nähdä toisinkin. Toiminnan ja talouden suunnittelu ei voi olla kirkossammekaan pakkopullaa, jonkinlainen välttämätön paha, joka toistuu vuosi vuoden jälkeen. Sen sijaan se tulee nähdä mahdollisuutena vaikuttaa tulevaan, mahdollisuutena, joka parhaimmillaan innostaa katsomaan rohkeasti tulevaisuuteen.
Voisimme ajatella, että tämän päivän evankeliumissa Jeesus puhuu toiminnan ja talouden suunnittelusta. Raha-asiat tulevat keskeisesti esille, kun Jeesus viettää aikaa Betaniassa ystäväperheensä luona ennen matkan jatkumista kohti Jerusalemia. Meille kerrotaan, miten Maria palveli Jeesusta voitelemalla hänen jalkansa kalliilla ja hyvältä tuoksuvalla öljyllä. Kyse oli melkoisesta uhrauksesta. Ehkä öljy oli varattu johonkin muuhun tarkoitukseen, mutta nyt se sai hoitaa Mestarin matkasta väsyneitä jalkoja.
Aina, kun joku uhraa jotakin omastaan ja antaa itsensä tavalla tai toisella vapaaehtoisesti toisen hyväksi, herää monissa sivustaseuraajissa kysymys, kannattaako tuo. Maksaako vaivan uhrautua ja antaa omastaan? Eikö noille uhrauksille löytyisi parempaa ja hyödyllisempääkin käyttöä? Näin kyselee päivän evankeliumissa myös Juudas Iskariot, joka ei näe Marian uhraamisen mielekkyyttä. Juudas vetosi siihen, että köyhiäkin voisi noilla rahoilla auttaa. Kertomuksen kertoja, Johannes, tietää kuitenkin ilmoittaa, että Juudas ei suinkaan ajatellut köyhiä vaan hän käytti köyhien puolesta puhumista välineenä omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi.
Jeesuksen toimintasuunnitelmassa, jonka hän Juudakselle ja muille läsnäolijoille paljastaa, on yksi erityinen kohta, jota on syytä jäädä miettimään. Siinä yksityiskohdassa hän luo silmäyksen tulevaisuuteen tavalla, joka koskettaa meitä kaikkia. Kun Jeesus saapui Betaniaan ja kun nuo evankeliumin kertomat asiat siellä tapahtuivat, pääsiäinen oli enää kuuden päivän päässä. Jeesus tiesi, mikä häntä odottaisi Jerusalemissa. Muutamien päivien jälkeen kaikki olisi toisin. Synkin mahdollinen vaihtoehto toteutuisi. Yhä syvempi kärsimys ja lopulta kuolema astuisivat kuvaan mukaan. Jeesus tiesi, että pian hän kuolisi.
Mutta opetuslapset eivät olletikaan tätä tienneet. He myönsivät, että kun Jeesus puhui hautaamisestaan, hän viittasi johonkin hyvin etäiseen tapahtumaan. Kaikkihan joutuvat kerran kuolemaan – ei siinä ole mitään kummallista eikä uutta. Eikä oman kuolevaisuuden myöntämisessäkään ole mitään outoa – kyllä me tajuamme, että elämä päättyy kerran. Mutta sitä opetuslapset eivät ehkä edes halunneet ottaa huomioon, että Jeesus puhui nyt aivan lähitulevaisuudesta, alkavasta viikosta. Niin mielellään he siirsivät ajatukset kuolemasta jonnekin kauas tulevaisuuteen. Kyllä – kuolla pitää, mutta tapahtukoon se vasta joskus aikojen kuluttua. Nyt ovat muut asiat mielessä.
Tänään palmusunnuntaina alkaa paastonajan viimeinen etappi, jonka syvin kohta on pitkänäperjantaina Jeesuksen kuolinhetkellä. Vain muutaman päivän kuluttua seisomme Golgatalla muiden opetuslasten kanssa mullistavien tapahtumien edessä. Jo nyt tiedämme, mitä tuleman pitää. Tällainen on tämän viikon tulevaisuus: kuolema. Mutta tällainen on myös meidän tulevaisuutemme. Palmusunnuntain sanoma yrittää tavoittaa niitä tuntoja, joita meidän ihmisten mielessä liikkuu, kun tajuamme oman katoavaisuutemme.
Seurakunta on yhteisö, jossa voi rauhallisesti ja turvallisesti tutustua ajatukseen omasta kuolemasta. Jotakin tällaista on ollut mielessä varmasti lukuisilla kirkkonummelaisillakin, jotka ovat vuosisatojen kuluessa vaeltaneet tähän komeaan kirkkoon. Tähän Jumalan huoneeseen ei pääse tulemaan kulkematta hautojen vierestä. Täällä hautojen, kuoleman ikuisuuteen siirtäneiden seurakuntalaisten viimeisten leposijojen keskellä on niin pitkään rukoiltu Jumalaa. Täällä on kuultu Jeesuksen sanoja ja polvistuttu ehtoolliselle. Tämä kaikki on tehty kuolevaisina ihmisinä, mutta samalla kristittyinä ihmisinä, ihmisinä, joilla on kuolemaa suurempi toivo.
Palmusunnuntain maalaama tulevaisuus ei ole suinkaan synkkä, vaikka se niin suorasukaisesti asettaa meidät kuoleman eteen. Emme nimittäin kulje elämänmatkallamme sen päätöstä kohti yksin. Meidän kanssamme on Jeesus, joka tietää omien kokemustensa perusteella, miltä tuntuu tajuta ja ymmärtää, että kuolema odottaa aivan kulman takana. Hän tietää, mitä on pelko ja arkuus tämän suuren tuntemattoman edessä. Hänelle kuolema ei enää ole suuri tuntematon. Sitä paitsi ajallisen elämän päätös ei merkitse loppua – sekin käy alkaneen viikon varrella, etenkin sen loppupuolella selväksi.
Hyvä Kirkkonummen kirkkoon kokoontunut seurakunta. Tulevaisuus on edessämme. Tiedämme, että siellä jossakin kohdassa häämöttää myös elämämme päätös. Jumalan lapsina kuljemme kuitenkin eteenpäin hyvässä turvassa. Tulevaisuuden toimintaa tulee suunnitella, tulevaan pitää varautua. Ennen ajallisen elämämme päätöstä ja ennen siirtymistä kokonaan ikuiseen elämään, teillä täällä Kirkkonummen suomalaisessa seurakunnassa, kaikissa Espoon hiippakunnan seurakunnissa ja koko maailmanlaajassa Kristuksen kirkossa, meillä kaikilla kristityillä on vielä tehtävää. Tämä tehtävä on selvä: meidän tehtävämme on uskoa, toivoa ja rakastaa.