Palmusunnuntai, Joh. 12:1-8, Martti Vaahtoranta

1.
Oletko koskaan seissyt vaikkapa Frankfurtin lentoaseman Tax Free -myymälän hajuvesihyllyn edessä ja miettinyt, mitä ostaisit vaimolle työmatkalta tuliaisiksi? Tiedät, että hän käyttää vain harvoin hajuvettä, ja silloinkin vähän – mutta että hänellä on erittäin hieno maku. Ja senkin tiedät, että hyvää ei saa halvalla, ei ainakaan hyvää hajuvettä, mutta täältä sitä saisi ehkä hiukan edullisemmin kuin kotikaupungin marketin kemikaaliosastolta.
Hirmuisen kallista se on silti täälläkin! Ei riitä sata euroa pienen pullon maksuksi! Tosin siinä olisi tuoksua moneksi vuodeksi, mutta valtavalta hinta silti tuntuu. Ja eikö sekin raha pitäisi mieluummin antaa vaikka kristillisen kummilapsiohjelman tarpeisiin tai kirkolliseen kehitysapuun – tai Pelastusarmeijalle, joka huolehtii oman maamme osattomista?
Voi olla, että mietit siinä seistessäsi, ”mitä Jeesus nyt tekisi?” Näinhän on nykyisin tapana kysyä tällaisissa tilanteissa. Näin kysyttäneen myös nyt, kun olemme valitsemassa jotakin muuta kuin tuliaisia puolisolle. Meillä on vielä muutama tunti aikaa äänestää Suomen tasavaltaan uutta eduskuntaa ja kysyä: mitä puoluetta, mitä ohjelmaa ja ketä ehdokkaista Jeesus äänestäisi, jos Hän nyt vaeltaisi keskellämme? Ja mitä Hän sanoisi vaalien kuumista aiheista?
2.
Niin, mitä Jeesus mahtaisi sanoa? Puhuisiko Hän ”eriarvoisuudesta” ja hiukan myös maahanmuutosta, ilmastonmuutoksesta ja ydinvoimasta, mutta ennen kaikkea ”eriarvoisuudesta”? Siitähän kaikki puhuvat.
Sellainen kuva ainakin minulle on tullut, että Suomen ja suomalaisten tämän hetken suurin ongelma on ”eriarvoisuus”. Se minulle on sen sijaan jäänyt epäselväksi, mitä ”eriarvoisuudella” loppujen lopuksi tarkoitetaan.
Pappien ei oikeastaan pitäisi puhua päivänpoliittisista kysymyksistä. Sen tähden varoitan jo nyt, etukäteen, että saatan olla jonkin aikaa niinsanotusti ”poliittisesti epäkorrekti” ja sanon ehkä sellaista, mikä saa yhden jos toisenkin kulmakarvan ja jopa pulssin kohoamaan.
No niin, nyt aloitan.
Olen siis alkanut vakavasti epäillä, että julkisuudessa esiintyvä sana ”eriarvoisuus” tarkoittaa usein seuraavaa: ”On älyttömän epistä, että joku toinen tienaa enemmän kuin minä ja että hänellä on hienompi auto, isompi talo, komeampi mökki, kalliimpi vene ja hienommat lomat kuin minulla. Että on se niin väärin, kun toinen on tasa-arvoisempi kuin toinen, vaikka pitäisi olla päinvastoin. Se ei ole ’oikeudenmukaista’.
Urheilutähdet ovat eri juttu. Heille suotakoon Monacon huvilat ja Välimeren jahdit. Mutta että joku vain työtä tekemällä, taidollaan ja tarmollaan ja vähän hyvällä tuurillakin on onnistunut kokoamaan maallista omaisuutta enemmän kuin minun mielestäni olisi hänelle tarpeen, se on kyllä ’eriarvoisuutta’ – puhumattakaan siitä, jos osa omaisuudesta on perittyä hyvää. ’Pappa betalar för bättre folk’. Hyi sentään!”
No niin. Tämä oli nyt sitten se provokaatio. Nyt voi kulmakarvat laskea alas. Voi kuitenkin myös kysyä, olisiko Jeesuksella jotakin tähän sanottavanaan?
Varmasti olisi! Ehkä Hän ei kuitenkaan ensimmäiseksi puhuisi ”niistä” ja ”noista”, vaan aloittaisi meistä. Ehkä Hän sanoisi jotakin, millä ei sittenkään ole mitään tekemistä oikeudenmukaisuuden eikä eriarvoisuuden, vaan meidän sydämemme surkean tilan kanssa: Hän puhuisi meille jotakin meidän suomalaisten perushyveestä eli kateudesta, siitä, joka vie kalatkin vedestä.
Me väitämme ja luulemmekin olevamme huolissamme niistä, jotka ihan oikeasti ovat syrjäytyneitä ja köyhiä ja tarvitsisivat monenlaista apua, niistä, jotka eivät saa lainkaan palkkaa, joilla ei ole varaa minkäänlaiseen autoon, ei mökkiin, veneeseen eikä lomamatkaan. Silti taidamme pitää vielä tärkeämpänä sitä, että mieluummin kaikilla menee yhtä huonosti kuin että joillakin menee vielä paremmin kuin meillä. Me olemme kovin kärkkäitä syyttämään elämässään menestyneitä kanssaihmisiämme ahneudesta, kovasydämisyydestä ja häikäilemättömyydestä, mutta samalla unohdamme, että kateus on ahneuden kaksoissisar.
Ahne ja kateellinen ovat identtisiä kaksosia. Kumpaakin vaivaa pohjaton ja koskaan täyttymätön osattomuuden tunne. Kummallakaan ei ole koskaan mitään tarpeeksi. Ahne tukehtuu maalliseen hyvyyteensä hankkiessaan sitä keinoja kaihtamatta aina vain lisää ja lisää. Hän riippuu maallisessa hyvässä kiinni viimeisillä voimillaan, muttei osaa siitä silti oikein kunnolla nauttia eikä toisaalta myöskään tehdä toisille hyvää, koska se tuntuu aina olevan omasta hyvinvoinnista pois. Silti myös kateellinen käpertyy oman katkeruutensa ympärille vihatessaan parempiosaisia ja voimatta sen tähden nauttia ja iloita edes siitä hyvästä, minkä on sittenkin Jumalalta lahjaksi saanut.
Kaiken lisäksi suurimmalla osalla meistä suomalaisista ei olisi mitään aihetta kadehtia toisiamme. Useimmat meistä voivat ainakin taloudellisessa mielessä hyvin, eivät missään tapauksessa kaikki, mutta useimmat meistä. Maailmanlaajuisesti tai myös historiallisesta perspektiivistä katsoen me suomalaiset olemme keskimäärin erinomaisen hyvinvoivia ihmisiä. Ja kuitenkin valitamme ja marisemme, olemme katkeria ja kateellisia – minäkin, joka tässä teille saarnaan.
3.
Niin, palataan aiheeseen: mitä Jeesus tekisi – tai mitä Hän sanoisi? Tai kysyään mieluummin: mitä Hän meille sanoo? On nimittäin paljon hedelmällisempää lukea Raamatusta, mitä siihen on kirjoitettu, kuin spekuloida Jeesuksen autovalinnoilla tai poliittisilla mielipiteillä ja tehdä omista kuvitelmista aseita, joilla Jeesuksen nimissä kolhitaan vastustajia.
Ja Jeesus todellakin sanoo jotakin eriarvoisudesta, rahasta, ahneudesta ja rakkaudettomuudesta, ja niin sanovat myös Hänen apostolinsa. Jumalan sana puhuu ankarin sanoin siitä, kuinka turhaa on meidän jumalanpalveluksemme, jos emme näe köyhän lähimmäisemme hätää ja jos kovetamme sydämemme häneltä, joka on meidän omaa lihaamme ja vertamme. Ovathan Jumalan pienet köyhät jopa Viimeisellä tuomiolla niitä, jotka antavat meistä hyvän todistuksen, tai sitten eivät. Tuskin mistään Jumalan sana meitä niin varoittaa kuin rahan himosta ja rikkauden viettelyksistä, ja voimallisesti se meitä kehottaa kohtuulliseen elämään, työn tekemiseen ja köyhien auttamiseen omilla varoilla.
Jotakin tästä aiheesta näyttää Jeesus sanovan myös tämän päivän evankeliumissa: ”Köyhät teillä on aina keskuudessanne.” Niin Hän sanoo.
Ja totta se on. Myös hyvinvoivassa ja keskiluokkaisessa Suomessa on köyhiä, ihan oikeasti ja varsinaisesti köyhiä. Heitä on tosin vähän verrattuna maailman enemmistöön, mutta kyllä heitä on, ja heitä on aina. Aina on oleva keskellämme ja varsinkin laajassa maailmassa osattomia, joilta puuttuvat ihmiselämän perustavat aineelliset edellytykset. Meillä Suomessa ja Euroopassa on lisäksi paljon myös sellaista köyhyyttä, jota ei voi poistaa tavaralla eikä tulonsiirroilla, vaan jolla on paljon syvemmät ja monimutkaisemmat syyt. Niihinkin olisi puututtava, ja juuri niihin. Mistä löytää juurettomille juuret, yksinäisille yhteisö, isättömille ja äidittömille vanhemmat, rajattomille rajat, viihteen moraalin tilalle oikea käsitys hyvästä ja pahasta ja kulutuksen epäjumalan tilalle elävä Jumala?
Nyt kuitenkin puhumme päivän evankeliumista. Kysyn, ymmärsimmekö siitä jotakin kokonaan väärin? Ymmärsimmekö, mitä Jeesus oikein haluaa sanoa todetessaan, että köyhät meillä on aina keskuudessamme. Puhuuko Jeesus tässä päivän vaaliteemoista, eriarvoisuudesta ja sen poistamisesta? Puhuuko Hän köyhien auttamisen tärkeydestä?
Ei puhu. Se, joka päivän evankeliumissa puhuu nimenomaan rahan jakamisesta köyhille, on Juudas, Juudas Iskariot, Jeesuksen kavaltaja ja pettäjä. Hän on se, joka kauhistuu tai ainakin on kauhistuvinaan sitä tuhlausta, josta tekstissämme kerrotaan: ”Miksi ei tätä voidetta myyty kolmeensataan denariin ja niitä annettu köyhille?”
4.
Sillä kolmesataa denaria oli paljon rahaa, todella paljon rahaa, paljon enemmän, kuin se satanen, jonka Tax Free -myymälän hyllyn parfyymipullo olisi maksanut. Nykyrahaksi muutettuna puhuttaisiin jopa kymmenistä tuhansista euroista, jotka Juudaan mielestä olisi voitu Marian pullosta saada, kun se olisi myyty jollekin Jerusalemin rikkaalle, ja rahalla olisi syötetty monta nälkäistä ja vaatetettu monta viluista köyhää. Eikä tuoksuvaa voidetta edes säästelty. Työmiehen vuosipalkka hupeni yhdellä iskulla pullon särkyessä ja voiteen valuessa Herran jaloille Hänen levätessään antiikin tapaan ruokapöydän ääressä.
Jeesushan oli matkalla Jerusalemiin kärsiäkseen ja kuollakseen siellä. Pian Hän oli ratsastava aasilla pyhään kaupunkiin. Sitä me tänään, palmusunnuntaina, muistelemme. Sitä ennen Hänelle tarjottiin Betanian kylässä ateria tietyn pitalisen Simonin luona, ja paikalla olivat myös Jeesuksen rakkaat ystävät, sisarukset Martta, Maria ja Lasarus. Ja niin kuin oli totuttu, myös tänään taitava talousihminen Martta auttoi keittiössä velipojan kuuluessa Herran pöytäseurueeseen – ja omalla tavallaan seurueen jatkoksi asettui myös Maria, Martan ja Lasaruksen sisar. Nytkin hän haluaa kuulla Jeesuksen sanat, mutta tällä kertaa myös tehdä jotakin.
Maria ei ollut köyhä. Kuinka Hän oli rahansa ansainnut ja kyennyt hankkimaan käsittämättömän kalliin nardusöljypullon – sitä emme tiedä. Mutta selvää on, että Herralta Jeesukselta Maria oli saanut jotakin sellaista, joka on paljon, paljon arvokkaampaa kuin raha. Hän oli saanut veljensä takaisin kuoleman kidasta, mutta ehkä lisäksi jotakin vielä suurempaa: ehkä hän oli saanut suuret syntinsä anteeksi ja elämälleen uuden suunnan, jota edes kuolema ei uhkaa. Hän oli saanut Jeesukselta lahjaksi uskon ja uskossa iankaikkisen elämän.
Mitä on uuden elämän lahjan rinnalla kalleinkaan tuoksuva voide? Ja nyt Maria rikkoo pullon, vahingossa tai tahallaan, ja voitelee ylenpalttisen kalliin tuoksun levitessä huoneeseen Jeesuksen jalat pyyhkien ylimääräisen voiteen omiin hiuksiinsa. Eikä Jeesus moiti häntä tuhlauksesta eikä köyhien hädän unohtamisesta. Kuinka Jeesus sanookaan Matteuksen evankeliumin mukaan: ”Totisesti minä sanon teille: missä ikinä kaikessa maailmassa tätä evankeliumia saarnataan, siellä sekin, minkä hän teki, on mainittava hänen muistoksensa.” Ja juuri tämän teon jälkeen Matteuksen mukaan Juudas, joka ei enää ymmärrä yhtään mitään, päättää pelastaa ainakin itselleen sen, mikä pelastettavissa on, ja lähtee ylipappien luo kavaltamaan Herran.
Mitä Jeesus oikein tarkoittaa?
5.
”Anna hänen olla, että hän saisi toimittaa tämän minun hautaamispäiväni varalle. Sillä köyhät teillä aina on keskuudessanne, mutta minua teillä ei ole aina.”
On toinenkin tapa tarkastella elämää asioita kuin se, jota voisi nimittään sosiologiseksi tai sosiaalipoliittiseksi. On toinenkin tapa kuin se, joka laskee denareita ja euroja ja näkee kyllä köyhän hädän tai ainakin on näkevinään sen, mutta ei näe Jumalaa. On muitakin elämän ulottuvuuksia kuin se, jossa Juudas-parka eli ja jonka tähden hän ei ollenkaan käsittänyt, mitä Betanian Maria teki. On maailma, joka ei ole suljettu, vaan avoin, avoin tulevaisuuteen ja avoin taivasta kohden, avoin Jumalan armon ja rakkauden tulvia suljetun maailman pimeyden ja ankeuden, kurjuuden ja köyhyyden, ahneuden ja kateuden keskelle.
Ja juuri tästä Jumalan rakkauden murtautumisesta meidän suljettuun maailmamme oli kysymys Marian käsittämättömässä tuhlailussa. ”Sillä kun hän valoi tämän voiteen minun ruumiilleni, teki hän sen minun hautaamistani varten.” Näin Jeesus sanoi Matteuksen mukaan niille, jotka pahentuivat Marian tekoon – ja Matteuksen mukaan paheksujien joukossa olivat myös muut opetuslapset eikä yksin Juudas.
Sillä opetuslapset eivät vieläkään käsittäneet, ettei Jeesuksen johdolla Israelin kuningaskunta kohta nousisi maallisena valtiona alennuksen tilastaan. Eivät he vieläkään käsittäneet, ettei Jeesus monista ihmeistä ja rakkauden teoista huolimatta ollut heidän silmiensä edessä perustamassa hyvinvointiyhteiskuntaa, jossa kenelläkään ei enää olisi vilu eikä nälkä ja josta sairaus ja köyhyys olisi kerralla hävitetty. He eivät ymmärtäneet Ristin salaisuutta, sitä, että Jumalan Poika oli tullut Isänsä luota korjaamaan sen, mistä kaikki synti ja surkeus saa alkunsa. Jumalan Poika oli syntynyt ihmiseksi sovittaakseen meidän syntimme ja tehdäkseen itsessään uudeksi sen vanhurskaan suhteemme Jumalaan, jonka puute teki meistä Jumalan ja toinen toistemme vihollisia.
Betanian pidoissakin Jeesus valmistautui Ylimmäisenä pappina uhraamaan itsensä koko maailman ja meidän kaikkien syntien puolesta. Maria voiteli Hänet tähän tehtävään nähden uskossa, ehkä vielä hämärästi, mutta nähden silti jotakin, mitä muut eivät vielä nähneet: että ennen kaikkia inhimillisen rakkauden tekoja tärkeintä on Jumalan rakkaus ja Jumalan pelastusteot ja Jeesuksen Kristuksen ristinuhri ja siitä puhuminen, sen julistaminen ja sen palvominen.
Kieltämättä Maria toimi tuhlaavaisesti. Ja vaikkei Jeesus siitä häntä toru, ei Hän myöskään aseta Marian ainutkertaista tekoa sellaisenaan esimerkiksi kaikille uskoville aina ja kaikkialla. Kuitenkin Marian rakkaus Herraan ja tuhlaavainen kiitollisuus Häntä kohtaan ovat meille ikuinen esikuva.
Tätä esikuvaa myös noudatetaan tänään ja tässä. Maria toimi samoin kuin te, rakkaat Johanneksen seurakunnan ja Kristuksen kuninkaallisen papiston jäsenet: tekin uhraatte kiitosuhria siitä, minkä Jumala on teille antanut, kun annatte omastanne runsaasti ja kitsastelematta seurakunnan ja sen jumalanpalveluselämän hyväksi. Ette te silloin anna rahaa kehitysmaitten köyhille ettekä oman maamme syrjäytyneille, vaan maksatte papille palkan ja vuokran kirkosta. Kun uhraatte aikaanne ja voimianne suntion tehtävissä, kanttorina, kahvituksesta huolehtien, isännän velvollisuuksista vastaten, siivoustiimiin kuuluen tai saarnoja nettiin laittaen ja ylipäätään pyhä pyhän jälkeen yhteen tullen, te toimitte Marian tavoin antaen itsenne ja elämänne kiitosuhriksi Jumalalle, jolta olette saaneet kaiken, niin maallisen hyvän kuin vielä paljon enemmän eli Jumalan lapsen aseman pyhässä Kasteessa, synnit anteeksi ja iankaikkisen elämän uskon kautta siitä riippumatta, kuinka suljetulta ja pimeältä tämänhetkinen elämämme ja tilanteemme näyttää.
6.
Sen tähden Maria tuhlasi Herran Jeesuksen jalkojen voiteluun ne rahat, jotka olisi voinut käyttää meidän ja maailman mielestä paljon hyödyllisemmin. Maria voiteli Jumalan itsensä valitseman syntiuhrin siksi suloiseksi tuoksuksi, joka lepyttäisi Isän vihan. Hän voiteli seurakuntamorsiamen ihanan Yljän sillä tuoksulla, joka Yljän syleilyssä tarttuu myös Morsiameen ja jota Morsian, Kirkko, on Kristuksen tuoksuna kutsuttu levittämään koko maailmaan.
Sen tähden nyt puhutaan myös lähetystyöstä. Enkä nyt tarkoita sitä kansainvälistä diakoniaa enkä kehitysaputyötä, jota ’lähetystyöllä’ usein tarkoitetaan ja joka on itsessään luovuttamattoman tärkeää. Kristillinen lähetystyö on tehnyt myös tyhmyyksiä ja suoranaista syntiä sekoittaessaan kristillisen uskon länsimaiseen edistykseen ja kulttuuriseen ylivaltaan. Pääsääntöisesti se on kuitenkin tehnyt valtavasti hyvää myös viedessään koululaitosta, terveydenhoitoa ja monenlaisia muita maallisia siunauksia niistä osattomille.
Tätä en nyt kuitenkaan tarkoita lähetystyöllä, vaan sitä evankeliumin julistamista, joka on lähetystyön ydin ja olemus, ja seurakuntien perustamista ja kirkkojen rakentamista ja jumalanpalvelusten viettämistä, sanan saarnaamista ja sakramenttien hoitamista ilman minkäänlaista välitöntä suhdetta paikallisten elämänolojen parantamiseen. Onko sellainen eettisesti oikein, kysyy maailma? Onko moraalisesti hyväksyttävää, että mekin kokoamme rahaa pastori James Mayn työlle hänen toimiessaan kristillisen kirjallisuustyön palveluksessa Afrikassa tai kun minun työtäni tutkijana muslimien parissa annetun Kristus-todistuksen hyväksi Saksassa ja muuallakin maailmassa tuettiin runsain rahallisin avustuksin?
Juudas Iskariot ei tällaista lähetystyötä ymmärtäisi eikä sitä tukisi. Ja muillakin opetuslapsilla oli sen kanssa vaikeuksia ennen Pääsiäistä, Helatorstaita ja Helluntaita.
Meillä on yllin kyllin mahdollisuuksia auttaa köyhiä ja toimia eriarvoisuuden poistamiseksi maailmasta. Köyhät meillä on aina keskuudessamme, ja joskus olemme itsekin niitä köyhiä, joita toisten pitää auttaa. Mutta Herraa meillä ei aina ole. Meillä ei ole Häntä lainkaan keskuudessamme, ei edes niissä köyhissä, joissa Hän tahtoo meidän auttavan itseään, ellemme huolehdi varoillamme ja voimillamme siitä, että Hänen hyvä tuoksunsa Sanassa ja sakramenteissa leviää keskuuteemme ja koko maailmaan. Sen tähden saamme olla anteliaita ja suorastaan tuhlata rakkautta, kun Ylkä on keskellämme, emmekä mitenkään voi paastota. Sen tähden meidän messumme saavat olla rikkaita ja kauniita, sen tähden voimme käyttää vuosia ja vuosia teologian tutkimiseen ja opettamiseen, sen tähden saamme käyttää lahjojamme ja voimiamme kirkkomuusiikin kehittämiseen ja ylläpitämiseen tai kirkolliseen taiteeseen. Annetaan juudasten paheksua. Me käytämme kallista nardusöljyä Herramme jalkojen voitelemiseen, eikä meidän Herramme moiti meitä siitä.
Sillä jos näin teemme, saamme katsella ihmettä: Jumalan armo ja rakkaus vapauttavat meidät itsemme vankilasta. Kun Kristuksen suloinen tuoksu leviää huoneeseemme, kateus ja ahneus väistyvät meistä tai ainakin hiukan hellittävät ahdistavaa otettaan. Kristuksen rakkauden valossa me näemme siinä samassa valossa myös toinen toisemme ja kaikki ne, jotka tarvitsevat paitsi Hänen sanaansa, myös meidän aineellista ja henkistä apuamme. Niinpä siellä, missä Sana puhtaasti saarnataan ja sakramentit oikein jaetaan, lopulta myös yhteiskunnalliset olot paranevat. Köyhille saarnataan evankeliumi, mutta myös rikkaat saavat siitä osansa ja hengessä köyhiksi tehtyinä jakavat maallisesta osastaan niille, joilla on vain vähän tai ei mitään, mutta joissa uskossa rikkaiksi tehdyt näkevät avun tarpeessa olevan itsensä Herran Kristuksen.
Sen tähden lähetämme nyt yhdessä Marian kanssa Herraamme palvoen Hänet matkaan Jerusalemin porttien sisälle ja paastonajan viimeisen viikon vaikealle polulle. Tai oikeastaan me itse astumme nyt siitä sisälle. Herramme on tämän tien jo kerran kulkenut, ja Hän tuntee sen jokaisen kohdan ja katukiven. Me seuraamme Häntä nyt Hänen täytetyn uhrinsa äärelle muistaen, että se on meidän syystämme, mutta myös meidän tähtemme annettu. Me saamme pyhää kiitollisuutta täynnä omaa syyllisyyttämme ja syntiämme muistaen, mutta myös sen taakat Golgatalle jättäen, tulla tänään Herran alttarin ääreen ja Hänen ruumiinsa ja verensä vahvistamina lähteä kohti Pitkänperjantain hiljaisuutta, pimeyden läpi jo Pääsiäisen, ikuisen Pääsiäisen valon nähden.