Pitkäperjantai, Joh. 19: 16–30, Hans-Christian Daniel

Venäjän vallankumouksessa vangittiin ylimystö, upseerit ja papit. Pietarin vankila oli liiankin täynnä. Vankien keskuudessa laivastokirkon vanha ortodoksi kirkkoherra vankina itsekin lohdutti voimiensa mukaan, rukoili vankitovereiden kanssa ja jakoi siunausta. Kaikki pelkäsivät henkensä kaupalla. Hirvittävän yön jälkeen ovet avattiin ja kaikki komennettiin pihalle. Kaikki pantiin riviin ja käsky annettiin ampumaan joka kymmenes. Jokainen pelkäsi sitä luvunottoa: olenko minä se kymmenes? Vanha kirkkoherra seisoi joukossa rauhallisena. Hänen vieressään oli nuori kadetti, joka joitakin kuukausia sitten oli vasta saanut kutsun laivaston upseerikouluun. Häneen osui se numero kymmenen. Vaivoin hän pystyi hillitsemään itseään ja pelko nostatti hien pinnalle. Yhtäkkiä hän huomasi, kuinka häntä riuhdottiin käsivarresta ja työnnettiin sivuun. Hänen tilalleen astui se vanha pappi. Vapisematta tämä astui teloittajien eteen, ja hänet ammuttiin muiden kanssa kaikkien vankien nähden. Siitä hetkestä nuori kadetti muuttui. Hänen sielussaan kumisi, että yksi kuoli puolestasi. Hän ei pystynyt ymmärtämään, että tuo vanha pappi, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä, antoi henkensä hänen puolestaan. Hän häpesi omaa elämäänsä. Siitä saakka hänen elämänsä muuttui. Hän ei tahtonut enää elää vain itselleen, vaan hän tahtoi asettaa elämänsä toisten palvelukseen ja olla sen uhrin arvoinen, jonka toinen oli antanut hänen puolestaan.
Uskonpuhdistajamme Martti Luther toteaa: ”Kristuksen risti on ainut opetus Jumalan sanassa, puhtainta teologiaa” (WA 5, 217, 2-3, Operationes in Psalmos, 1519–1521). Ja hän sanoo toisaalla: ”Nämä ovat kristillisen elämän pääkappaleet: usko, toivo ja rakkaus ja pyhä risti. Sillä siellä, missä Jumalan sana eli pyhä evankeliumi on, sieltähän pyhä ristikään ei jää pois (WA 24, 249, 27–29, In Genesin, 1527). Lutherin mukaan risti on ainut kristikansan tunnusmerkki: ”Ulkonaisesti pyhä kristikansa on tunnistettavissa pyhän ristin pyhityskeinosta, kun kristikansa joutuu kärsimään kaikkia vastoinkäymisiä, vainoja, ahdinkoja ja kaikkea pahaa: perkeleeltä, maailmalta ja omalta lihaltaan, jotta kristikansa tulisi samankaltaiseksi kuin päänsä eli Kristus” (WA 50, 641, 35 – 642,4, Von den Konziliis und Kirchen, 1539). Tämä Lutherin luonnehdinta pätee koko kristikunnassa. Ranskan vallankumouksessa, Balttimaiden bolsevikkimiehityksessä, viime maailmansodan aikana keskitysleireissä, kaikkialla, riippumatta kristinuskon tunnustuksesta ihmisten uhrautuminen toisten puolesta on tuonut ilmi Jumalan olemuksen: ”Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia meitä kohtaan ja uskomme siihen. Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä” (1 Joh. 4:16).
Pitkäperjantai on pitkä. Niin pitkä oli tuon ensimmäisen pitkäperjantai, että sen vaikutus on kestänyt tähän päivään asti. Myös se päivä, jolloin ihmiskunta lankesi syntiin, oli niin pitkä, että sen vaikutukset ovat kestäneet tähän päivään asti, sillä kaikki olemme syntiin langenneet ja Jumalan kirkkautta vailla. Mutta pitkäperjantai on pidempi, sillä sen vaikutus siirtää meidät uskon kautta ryövärin kanssa paratiisiin. Pitkäperjantai on pidempi, sillä siihen paratiisiin, johon Herramme Jeesus Kristus kuoleman kautta on mennyt, synti ei voi tulla mukaan. Synti jää ristin juurelle tähän maailmaan. Pitkäperjantai on pidempi.
Pitkäperjantai on pettymysten päivä. Milloin Jeesuksen äidillä olisi ollut yleensä helppoja päiviä, mutta takuulla tuo päivä poikansa ristin juurella oli Marian elämässä raskaimpia päiviä. Äiti tahtoisi lapselleen parasta. Miten monet äidit nykyään joutuvatkaan pysähtymään lapsensa elämän ristin juurella, johon elämän toiveet kariutuvat, kun lapsi sortuu: syntiin, huumeisiin, rikoksiin, päihteisiin, kun elämä kolhii sairauteen, työttömyyteen, avioeroon, maailman kylmyyteen, kuolemaan. Äidin paikka ristin juurella on aina niin epäinhimillisen raskas, kun parhaimmat pyrkimykset turhautuvat. Ristin juurella paljastuu Pyhän kirjan luonnehdinta rakkaudesta: Rakkaus on väkevä kuin kuolema (Laul. 8:6). Kristukselta oli viety kaikki. Hänellä ei ollut vaatteita, ei paikka, johon hän päätänsä kallistaisi, ei edes pientä alaa maata jalkojensa alla, vaan hän riippuu ilmassa. Mitä hänellä on evankelista Johanneksen mukaan, on siellä oleva äiti ja se opetuslapsi, jota hän rakasti. Se, että hänellä on, osoittaa rakkauden olemusta. Rakkaus pysyy lähellä, vaikka se ei voi mitään tehdä. Rakkaus asettuu palvelukseen ja on käytettävissä: minä olen sinun ja seuraan sinua vaikkapa kuolemanvirran rannalle.
Paratiisissa Eeva oli elämän puun lähellä, ja sen hedelmä oli kaunis katsella ja houkutteleva (1. Moos 3:6), mutta kuolemaksi. Maria on ristin äärellä, jonka hedelmä on niin ruma, että hänen sielunsa läpi on miekka käyvä (Luuk. 2:35), mutta elämäksi. Siinäkin on ristin salaisuutta. Marian oleminen pyhän Pojan ristin juurella tuo mieleen Lauri Viidan runosta (Alfhild, teoksesta Betonimylläri, 1947; = Kootut runot, 1975) säkeen: Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät. Ja tämä runo päättyy ylevään testamenttiin: Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi lapseni, rakastakaa! Jumalan näkeminen on ristin juurella kätketty kärsimykseen, ja rakkaus kätkeytyy vihaan ja rangaistukseen. Ristin juurella viipyvä usko näkee kaikesta huolimatta Jumalan.
Maria joutui näkemään, kuinka hänen poikansa ainoa maallinen jäämistö joutui sivullisille. Pieni vaatenyytti – sinä kaikki. Omaiset eivät saa mitään siitäkään vähäisestä. Äitiä ja opetuslapsia tämä ei kiinnostanut tippaakaan kaikista suurimman menetyksen rinnalla. Kristuksen oikea ja jakamaton perintö on nimittäin aivan toisenlainen. Kaiken epätoivon keskellä Kristuksen huolenpito loppuun asti antaa Marialle uuden pojan, sen jota Jeesus erityisesti rakasti, ja josta emme tiedä mitään muuta, kuin että hän oli Jeesuksen rakkauden kaunistama ja hänen sydämensä lähellä. Tämä rakkaus tulee nyt käytännölliseksi välineeksi lähimmäissuhteessa. Jeesuksen testamentti ja perintö on rakkautta ja huolenpitoa loppuun asti. Kodit ja niiden jaksaminen on Kristuksen sydämen lähellä viimeiseen saakka. Rakkaus ei ole pelkkä tunnetila, vaan eläminen Kristuksen tahdon mukaan. Rakkaus on Jumalan olemuksen täyttymys, joka ihmisessä vaikuttaa ja uskossa täyttää Jumalan käskyt. Kuoleva Herramme osoittaa sanansa oikeaksi, jonka hän oli aikoinaan sanonut sukulaisistaan: Joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini (Matt 12:50). Nyt tämä neljännen käskyn täyttymys ristin juurella korjaa sen inhimillisen pulman, johon Kristuksen viaton uhrikuolema olisi saattanut omaiset.
Hän kallisti päänsä (Joh. 19:30): Ihmisen Pojalla ei ole paikkaa, johon hän päänsä kallistaisi (Matt. 8:20, Luuk. 9:58). Ristillä hän kallisti päänsä. Kristuksen työpäivä päättyi, kun täytetty nyt on työ, päätökseen saatu meidän puolestamme. Koko hänen elämäntyönsä tähtäsi siihen, että hän vapauttaisi ihmiskunnan synnistä. Nyt se työ on loppuun suoritettu eli täytetty. Se, että hän kallisti päänsä, on levon merkki. Näin risti haudoillamme on levon ja toivon merkki. Pyhä risti on juutalaisten kuninkaan valtaistuin, jolla hänet korotetaan maasta. Siksi pyhä risti on myös toivon merkki, joka lupaa meille sitä voittoa, että meidätkin korotetaan maasta. Tämä toivo kestää kuoleman läpi, ja tämä toivo kantaa meitä tässä elämässä, niin että uskossa, toivossa ja rakkaudessa otamme Kristuksen uhrin vastaan ja elämme kalliisti ostettua uutta elämäämme Jumalalta Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä. Aamen.