Pitkäperjantain sanoma vie hiljaiseksi. Onhan tämä päivä kirkkovuoden omalla tavallaan hihaisin päivä, vaikka sen evankeliumi onkin täynnä tapahtumia. Mutta tuo päivän sanoma, evankeliumi, jonka me juuri kuulimme, on jo itsessään niin voimakasta, että tuntuu vaikealta lähteä sitä selittämään, lisäämään sen sanomaan jotain, puhkiselittämään sitä, mitä Jeesukselle tapahtui, mitä kaikkea se meille ihmisille, koko ihmiskunnalle, koko maailmalle on merkinnyt ja merkitsee.
Mutta kuitenkin, jotain meille kullekin nousee mieleen tuota tuttua kertomusta kuunnellessa, tai kun me yritämme liittää sen sanomaa päivän muihin lukukappaleisiin ja jumalanpalveluksemme teksteihin, rukouksiin, jotka nekin ovat omalla sanonnallaan ja sanomalla syvälle kouraisevia, sanoja, joita harvemmin – josko koskaan muulloin nostamme esiin jumalanpalveluksissamme.
Mitä kaikkea tuo Jeesuksen ristinkuolema ja ympärillä tapahtuneet yksityiskohdat meille voivat merkitä. Onko niillä annettavaa meille, oman aikamme keskellä ja omaan elämämme. Meille, jotka elämme kaikesta huolimatta turvallista elämää, ainakin jos me katselemme sitä – viime aikojen muotisanan – oman kuplamme suojassa.
Onko Jeesuksen viimeisten hetkien vaiheissa siihen mitään annettavaa? Kaikesta huolimatta, muutama ajatus. Evankeliumimme kertoo, miten ”Sotilaat ottivat Jeesuksen vaatteet ja jakoivat ne neljään osaan, kullekin sotilaalle osansa.” Jeesus eli oman elämänsä köyhänä, hän kuoli köyhiäkin köyhempänä. Kuolinhetkellään hän ei saanut pitää omia vaatteitaan, vaan hän kuoli alastomana. Miten me, jotka pidämme itseämme hänen opetuslapsinaan, seuraajinaan, takerrumme siihen, mitä meillä on, jonka me koemme korvaamattomaksi, sellaiseksi, josta en millään voi luopua. Ja kuitenkin. ”Emme me ole tuoneet mitään mukanamme maailmaan emmekä voi viedä täältä mitään pois.” Apostoli Paavalin ajatus ei ole kovin kaukana siitä, mitä Jeesuksen kuolema voi meille opettaa, luopumista. Voisiko tuo rohkaista meitä edes yrittämään vapautua kaiken – joskus liian, turhan – omistamisenhalusta ja auttaa luopumaan siitä, mitä me emme tarvitse. Tehdä, niin kuin nuo sotilaat, mutta ei omaksi saaliiksi, vaan jakaa omastamme, Kenties jonkun toisen puolesta, joka on suuremmassa hädässä kuin minä itse,.
”Kantaen itse ristiään hän kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkallonpaikaksi, heprean kielellä Golgata. Siellä sotilaat ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja kaksi muuta hänen kanssaan”. Pääkallonpaikka- usein me käytämme tuota termiä, kun me puhumme jostain tärkeästä, keskeisestä paikasta. Ja kuitenkin, emme tiedä varmuudella, missä tuo Pääkallonpaikka oli, mutta me tiedämme, mitä siellä tapahtui. Oikeastaan, se oli oman aikansa hylätty, alin paikka. Sen Jeesus otti omakseen. Yksin jätettynä, paljaana, sotilaiden, palkkasotilaiden, joiden tehtävänä oli tappaa, käsiin jääneenä avuttomana, alistettuna. Ja kutienkin, hän on Immanuel – Jumala meidän kanssamme, keskellä synnin täyttämää ja kärsivää ihmiskuntaa. Hän oli heidän kaikkien keskellä, jotka hän pelasti. ”Kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni” hän lupasi aikaisemmin. Mieleen nousevat yhden laulun ajatukset, sanat, siitä miten me omalla toiminnallamme tai tekemättömyydellämme lisäämme Kristuksen kärsimystä ristillä.
”Keskellä hätää, tuskaa kun yksin kärsitään, sinä silloin ristilläsi kärsit, ja me vain kuljemme ohi. Jos joku joukossamme taas toisten taakse jää, sinä silloin ristilläsi kärsit, ja me vain kuljemme oli.
Kun toisten iloitessa joku vaille seuraa jää, sinä silloin ristilläsi kärsit, ja me vain kuljemme ohi”
Helposti, huomaamattamme me omalla toiminnallamme tai tekemättömyydellämme aivan kuin lisäämme Kristuksen kärsimystä Pääkallonpaikalla.
”Se on täytetty”. Hän, joka oli ja on elämä, kuolee, jotta me saisimme elää. Hän joka on kaiken perillinen, antautuu, antaa itsensä, jotta me saisimme osan hänen rikkaudestaan. Hän jättäytyi ja antoi henkensä Isän käsiin, jotta me saisimme kokea Pyhän Hengen täyteyden, rikkauden. Ristin kautta tuli ilo koko maailmaan, kuoleman kautta elämä voitti. Tämän salaisuuden, mysteerin äärellä me olemme. Uskomme keskipisteen äärellä. Onko tämä meidän uskomme pääkallonpaikka, se josta uskomme saa alkunsa ja sisällön? Me tiedämme, että ei yksinomaan tämä, vaan se, mikä vielä ole tapahtunut, vaan tapahtuu kolmantena päivänä, pääsiäisen aamun koittaessa, läheisessä puutarhassa.
Mutta se aika ei ole vielä. Nyt on aika antaa Raamatun sanan yksin vaikuttaa. Aikaa olla hetki hiljaa kuolevan Jeesuksen lähellä. Jokainen kuolevan vierellä kulkenut tietää että siinä ei sanojen määrä ratkaise ja tuo lohtua. Lohdutus on sanojen toisella puolella, todellisena ja aitona, mutta sanojemme tavoittamattomissa. Lohdutus ja voima, usko tulevaisuuteen on hiljaisuuden ja siinä hiljaa helisevän syvän rakkauden läsnäolossa. Se on siinä rakkaudessa, jonka voimasta kuolema voitettiin ja pitkäperjantain jälkeen koittaa pääsiäinen.