Pitkäperjantai, Luuk. 23:32-46, Martti Vaahtoranta

1.
Viime vuosisata eli se, jolla meistä useimmat ovat syntyneet, oli epäilemättä maailmanhistorian tähän asti verisin. Minun isovanhempieni sukupolveen kuuluneet eurooppalaiset kokivat elämänsä aikana kaksi hirvittävän julmaa maailmansotaa. Osa heistä soti itse kummassakin niistä.
Onnellinen se, joka selvisi näistä sodista hengissä. Niissä ja niiden seurauksena kuoli niin paljon sotilaita ja siviilejä, ettei meidän käsityskykymme riitä ymmärtämään sen kaiken tappamisen eikä kuolemisen määrää.
Näistä sodista on puhuttu paljon. Niitä on tutkittu. Niistä on kirjoitettu kirjoja ja tehty elokuvia.
Se on ollut varmasti tarpeellista. Se on auttanut käsittelemään käsittämättömän kauheita asioita ainakin sen verran, että elämä sotien jälkeen on ollut ainakin jollakin tavalla mahdollista. Vaikka sitten henkisesti ja ruumiillisesti rampoinakin on silti jaksettu kävellä eteenpäin.
Ehkä tähän samaan henkiseen selviytymisstrategiaan kuuluu, että sodista on usein puhuttu kovin kauniisti. On korostettu isänmaan kunniaa, sankaritekojen jaloutta ja välttämättömyyttä. Sotaa on myös tarkasteltu niin kaukaa, ikään kuin lintuperspektiivistä tai pääesikunnan karttojen äärestä, että sen verinen todellisuus on jäänyt turvallisen kauas katsojasta. Rikkiammutut ihmiset, vanhempansa menettäneet lapset, nälkiintyneet pakolaiset ja kuolevien huudot – ne eivät ole näkyneet eivätkä kuuluneet näissä kirjoissa ja elokuvissa.
Ehkä se on ollut ainoa mahdollinen tapa puhua sodasta. Ehkä sillä tavoin on ollut helpompi selvitä takaisin elämän pariin niiltä kuoleman kentiltä, joille miljoonat joutuivat – jos vielä oli jalat, joilla kävellä kotiin, jos vielä oli koti, johon tulla tai jos ylipäätään oli vielä hengissä.
2.
Muistot ja myös muistoihin sisältyvä syyllisyys kulkivat kuitenkin mukana. Niitä ei ylevinkään sankaritekojen hehkuttelu hävittänyt, ei varsinkaan niiden sotilaiden mielestä, jotka liian myöhään ymmärsivät taistelleensa väärällä puolella, likaisin asein ja jumalattoman asian puolesta. Vaikeaa se silti saattoi olla myös niille, jotka oikeallakin asialla ollen muistivat ne toverit, jotka kaatuivat viereltä, ja ehkä myös ne viholliset, jotka kuolivat minun kiväärini luodista tai puukosta, jonka iskin heidän mahaansa.
Sota ei sittenkään ole kaunis, ei varsinkaan silloin, kun sitä katsellaan aivan läheltä. Sen tähden hyvää tarkoittava, jännittävä ja ylevä sotakirjallisuus ja ne elokuvat, joissa ei haise kuolevien veri, saattavat tehdä lopulta karhunpalveluksen lukijoilleen ja katselijoilleen.
Kymmenen vuotta sitten meille alkoi vasta ajan kanssa paljastua se kauhu ja tuho, jota amerikkalaiset sotavoimat ja niiden liittolaiset kylvivät Irakissa. Ehkä ajattelimme, että tämä sota oli välttämätön paha vielä suuremman pahan torjumiseksi. Kun katselimme hyvin kuvattuja ja taitavasti toimitettuja kertomuksia räjähtävistä täsmäaseista, myöskään puhe ikävistä ”kollateraalitappioista” ei tuntunut niin pahalta. Vasta vähitellen sodan aiheuttama hävitys sekä ihmisten ruumiissa että heidän sielussaan kummallakin puolen rintamaa alkoi nousta esiin. Eikä se ollut kaunista katsottavaa. Sen seurauksista kärsitään tänäkin päivänä.
Älkää nyt kuitenkaan ymmärtäkö väärin. En halua esiintyä historian tuomarina enkä pitää poliittista puhetta. Totean vain, että sota on hirveän veristä puuhaa, jos sen kokee kiväärin piipun takaa tai sen edessä seisten, maaten, maassa kiemurrellen ja kuollen tai tätä kaikkea läheltä katsoen. Se on kaukana juhlapuheiden ja paraatien maailmasta. Se ei ole tunteita nostattavaa oopperaa eikä näytelmää, joka koskettaa, mutta jonka voi seuraavana päivänä unohtaa. Sen tähden sodasta olisi puhuttava sellaisena, kuin se todella on, eikä sellaisena kuin kotirintaman kolpakkostrategit ja tunnelman nostattajat sitä mielellään selittävät kaikille niille, jotka haluavat kuunnella.
3.
Sama koskee meidän kristillistä uskoamme: emme katsele tänään elokuvaa emmekä lue ylevää kertomusta kärsimyksen jalostavasta vaikutuksesta. Sen sijaan seisomme Herramme Jeesuksen Kristuksen ristin juurella – ja se on veristä katsottavaa. Mutta katsottava on. Emme saa kääntää katsettamme pois kärsivästä Herrasta emmekä katsella Häntä niin kaukaa, etteivät yksityiskohdat enää erotu.
Pyhä Paavali kirjoittaa: ”Sillä en minä itsiäni pitänyt teidän seassanne mitäkään tietämäni, vaan ainoasti Jesuksen Kristuksen ja sen ristiinnaulitun.” (1. Kor. 2:2) Sama lause kuuluu vuoden 1938 Raamatun käännöksessä näin: ”Sillä minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna.”
Galatalaiskirjeessään P. Paavali sanoo puolestaan näin: ”Te hullut Galatalaiset! kuka teidät on vimmannut totuutta uskomasta – joiden silmäin eteen Jesus Kristus kirjoitettu oli, teidän seassanne ristiinnaulittu?” (Gal. 3:1) Uudemman käännöksen mukaan sama kohta kuuluu näin: ”Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna?”
4.
Kirkon alttari on tänään riisuttu kaikesta muusta paitsi tästä: että Jeesus Kristus on siinä kuvattu meille ristinnaulittuna. Sellaisena me tunnemme Hänet Jumalan sanasta, pyhästä Raamatusta. Raamattu kirjoittaa, Raamattu kuvaa Hänet meille tänään juuri sellaisena, verissään ristillä riippuvana, kärsivänä ja kuolevana Jumalan Poikana.
Älkäämme lähtekö pois! Älkäämme katsoko muualle! Älkäämme vaatiko tyhjää ristiä alttarille! Älkäämme vaatiko helpompaa ja keveämpää kristinuskoa! Älkäämme hypätkö kepeästi pitkänperjantain yli suoraan pääsiäisen valoon! Sillä ilman pitkänperjantain pimeää ei ole pääsiäisenkään valkeutta.
Ja kuitenkin, kuitenkin myös se kuva, jota katselemme alttarilla ja joka meistä monella on kotona seinällä, tämä meille myös taiteesta tuttu ja rakas kuva ristillä kuolevasta Kristuksesta on sekin kaunisteltu, kovasti kaunisteltu verrattuna siihen, mitä Golgatalla ja ennen ristiinnaulitsemista todella tapahtui. Sillä tuskin kestäisimme katsella kuvaa Herrastamme sellaisena, kuin Hän todella oli kuollessaan.
Me näimme hänen, vaan ei ollut hänellä sitä muotoa, joka meille olis kelvannut. Hän oli kaikkein ylönkatsottava ja kaikkein halvin, kipua ja sairautta täynnä. (Jes. 53:2-3)
Näin kirjoittaa profeetta Jesaja Jeesuksesta. Ja kuinka oikeassa hän onkaan! Sillä ennen ristiinnaulitsemistaan Jeesus ruoskittiin. Ja kun roomalaiset sotilaat ruoskivat, he eivät ripsutelleet koivuvitsalla uhrin selkää, vaan melkein tappoivat hänet.
Näin kirjoittaa roomalaisten ruoskintatavoista eräs saksalainen kirjoittaja:
Roomalainen ruoskiminen toteutettiin raakalaismaisella tavalla. Pahantekijä riisuttiin, sidottiin paaluun tai pylvääseen tai joskus yksinkertaisesti heitettiin maahan. Useat kiduttajat ruoskivat häntä, kunnes väsyivät ja pahantekijästä riippui tämän oman lihan verisiä riekaleita. Provinsseissa tätä tehtävää hoitivat sotilaat. He käyttivät tällöin kolmenlaisia kidutusvälineitä. Vapaita ihmisiä rangaistaessa oli käytössä joustavia keppejä, sotilaallinen raipparangaistus pantiin toimeen taipumattomilla kepeillä lyöden, mutta kun orjia rangaistiin, oli tapana käyttää ruoskia tai piiskoja, joiden nahkaremmit oli usein varustettu piikeillä tai useammilla luunpalasilla tai pienillä lyijynkimpaleilla, jotka oli liitetty yhteen ketjuksi. Tätä viimeksi mainittua välinettä käytettiin myös Jeesusta rangaistaessa.
Toisin kuin juutalainen laki, roomalainen oikeus ei tuntenut lyöntien määrän ylärajaa. Sen tähden ei ole ihmeellistä kuulla, että rangaistut usein kuolivat ruoskinnan aikana, vaikka se vain poikkeustapauksissa oli tarkoitettu kuolemanrangaistukseksi. (J. Blinzler, Der Prozeß Jesu, Regensburg 1969; http://www.einsicht-aktuell.de/index.php?svar=2&ausgabe_id=311&artikel_id=3693)
Sitten Jeesus naulittiin ristille. Säästän teitä enkä kerro, kuinka se tehtiin ja mitä ristiinnaulitseminen Herran jo lähes kuolleessa ruumiissa aiheutti. Kyseessä oli saatanallisen hirveä tapa tappaa jo kuoleman rajalle rääkätty ihminen hitaasti ja äärettömästi kärsien.
5.
Lopulta Jeesus kuoli. Hän kärsi ja kuoli. Se oli meidän sovituksemme hinta. Se oli maksu kaikesta siitä, mitä me olemme isiemme ja äitiemme kanssa tehneet ja jättäneet tekemättä. Se oli maksu siitäkin, mitä tapahtui kahden viimeisen maailmansodan aikana, mutta myös siitä, mitä piilottelemme sydämemme sopukoissa, mutta minkä Jumala tuntee tarkasti.
Kun katsot Jeesusta ristillä, katsot itseäsi. Sinun tulisi riippua siinä, ja minun. Meidän kaikkien tulisi ikuisesti kärsiä ja kuolla syntiemme tähden.
Ei meidän kuitenkaan tarvitse. Ei meidän tarvitse ikuisesti kuolla, jos katsomme ristiinnaulittuun Kristukseen uskossa, jos katsomme Häneen syntejämme katuen ja Jumalan armoon turvaten. Sillä kun katsot Jeesusta ristillä, katsot Jumalan rakkautta sinuun. Sinä et riipu ristillä, vaan Jumalan pyhä ja synnitön Poika. Silkasta rakkaudesta sinua kohtaan Jumala on tehnyt pyhän ja synnittömän Poikansa synniksi sinun puolestasi, jotta sinä voisit saada syntisi anteeksi ja päästä taivaaseen.
Katsot ristillä Jumalaa, joka pelkästä rakkaudesta sinuun ei säästänyt edes omaa Poikaansa. Sitä rakkautta et itse ansainnut eikä Jumalakaan ei voinut kieltää pyhyyttään. Kaikki maailman synti, kaikki se käsittämätön pahuuden määrä, jota meistä kukaan ei voi koskaan kunnolla ymmärtää, mutta jota me kannamme myös itsessämme, omassa sydämessämme, kaikki se piti tuoda Tuomarin eteen ja saada ansaitun rangaistuksensa. Kaikki se piti sovittaa viimeistä piirtoa ja viimeistä pisaraa myöten.
Mutta kuka sen saattoi tehdä? Kuka voisi sovittaa äärettömän rikoksen?
Emme me – mutta Jumala voi. Yksin Jumala voi.
Ja Hän myös teki sen. Hän teki sen siinä hirvittävässä kärsimyksessä, joka Hänen pyhän Poikansa oli Isänsä vihan maljana juotava pohjia myöten tyhjäksi. Hän sen teki, Hän totisesti teki sen. Hän joi Jumalan vihan maljan pohjaan asti, viimeistä pisaraa myöten.
”Se on täytetty.” Niin Jeesus sanoi ristillä kallistaessaan päänsä kuolemaan.
Sinun ja minun synnit on sovitettu. Kiitos, Herra Jeesus. Kiitos, Herra Jeesus. Amen.