Sanat eivät riitä kertomaan niitä tunnelmia, joita läpikäytiin Jeesuksen ristin tien yhteydessä. Kärsimystä, ivaa ja pilkkaa Herramme joka tapauksessa sai osakseen. Piinaviikon kärsimyspuoli tulee voimakkaasti esiin paljon julkisuutta saaneessa Mel Gibsonin elokuvassa Kristuksen kärsimys, passio. Kristillisessä mystiikassa, jota myös monet herätysliikkeittemme virret ja laulut ilmentävät, Herramme haavat, ristin armo, nimi ja sovintoveri ovat olleet vahvasti esillä näin pääsiäisen tienoilla. Näitä teemoja ovat pitäneet esillä kuvin, sanoin ja musiikin keinoin kärsi-mysnäytelmät ja Bachin sekä muiden säveltäjien passiot.
Parhaitenhan sitä ihminen oppii, kun asiaa esitetään monen aistin kautta. Tässä mielessä on perusteltua tehdä taidetta Jumalan kunniaksi ja evankeliumin tarjolla pitämiseksi. Jossakin tulee kuitenkin se raja vastaan, että elämykset nousevat itse tarkoitukseksi. Mikään ei tunnu miltään, jos tehosteet puuttuvat. Silloin pitää opetella yksinkertaisuutta ja hiljentymisen taitoa. Oman elämän vaikeiden asioiden kohtaaminen ei ole useinkaan helppoa, mutta ei niitä voi menestyksekkäästi paetakaan. Ja helpointahan se vaikeiden asioiden kohtaaminen on silloin, kun auttaja ja ystävä on vieressä eikä patista mihinkään sellaisiin valmiisiin ratkaisuihin, joihin ihmisellä ei tilanteessaan ole edellytyksiä.
Jumalan puhe voi kyllä tuntua vaativalta ja ahdistavalta. On kuitenkin hyvä silloin miettiä, puhuvatko tällöin ensi sijassa omat pelot ja syyllisyydentunteet, tai peräti sielunvihollinen, vai taivaan Isä. Luterilaisessa uskonperinnössä ahdistusten kanssa kamppailu on tuttua. Martti Luther ajautui epätoivon partaalle etsiessään erilaisten hengellisten suoritusten kautta mielen- ja sielunrauhaa. Hän tunnusti pienet ja rippi-isän mielestä harmittomatkin asiat ripissä eikä silti saanut lepoa itsesyytöksiltä. Vihdoin evankeliumin ydin aukesi: ”Vanhurskas on elävä uskosta”. Ei tarvita mitään omia suorituksia ennen kuin ollaan kelvollisia. Kristuksen uhri ja hänen armonsa riittää. Pelastajan läsnäolo meissä muodostaa pohjan myös rakkaudenteoille.
Samaan tapaan Paavo Ruotsalainen luki lukemistaan Raamattua kuin lakikirjaa ja kierteli vapauttavaa neuvoa hakemassa, kunnes sitten seppä Högmanilta Jyväskylässä se avain hädän laukaisemiseksi löytyi: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Kristuksen sisällinen tunteminen”. Kristus vanhurskauttaa eli pelastaa jumalattoman. Vapahtaja nostaa syntinsä tuntevan harteilta painavan taakan pois. Lopullisen autuuden koittoa vasta odotamme ja ikävöimme. Jyväskylästä palatessa Raamattu oli kuin uutta painosta, evankeliumi ydinsanomana. Silti kiusaaja ei jättänyt Paavoa rauhaan vaan vielä kuolinvuoteella tuli korvaan kuiskuttamaan. Lopulta viimeisinä sanoinaan hän kuitenkin saattoi lausua: ”Voitin toki”. Olipa joku hänen kuolinyönään juuri nähnyt untakin, jossa Ukko-Paavo ratsasti hevosella taistosta kotiin valkea vaate yllään, jossa nuo mainitut sanat lukivat selässä: ”Voitin toki”.
Vankin esimerkki ja peruste johtopäätöksille Jumalan Pojan suhtautumisesta Isään Kaikkivaltiaaseen ja meihin syntisiin löytyy kuitenkin evankeliumeista. Päivän evankeliumissa hän ei muunlaisia sanoja huuliltaan päästä kuin armollisuutta ja luottamusta Jumalaan henkiviä lauseita. Ristiinnaulitsijoidensa puolesta hän rukoili: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät”. Ristillä riippuva ryövärikin sai tilaisuuden katua ja saada syntinsä anteeksi pyytämällä ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi”. Ja Jeesus vastasi: ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa”. Ja lopulta ennen viimeistä henkäystään: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni”.
Eräät 1800-luvun jumaluusoppineet halusivatkin nähdä Jeesuksen hahmon ytimen juuri tässä hänen esikuvallisessa suhteessaan Jumalaan sekä hänen eettisesti korkeatasoisessa, humaanissa suhtautumisessaan toisiin ihmisiin. Tärkeitä näkökohtiahan nämäkin ovat. Tärkeintä kuitenkin on se, että hänessä sinun ja minun koko ihmisyys on otettu Jumalan uudeksi luovan rakkauden käsittelyyn. Olivat esimerkit kuinka hyviä tahansa, ei meistä täydellisiä ihmisiä tule ja evankeliumi uhkaa muuttua laiksi ja vaatimuksiksi, jos moraalinen kunto nostetaan kristityn kriteeriksi. Ei Jeesuskaan niin tehnyt. Riitti se, että kaipasi Jumalan armoa ja rakkautta, näki tilansa hänen edessään. Että omin voimin ja neuvoin ei mitään tule. Nöyrästi on tämä tunnustettava. Juuri tällainenhan oli katuvan ristin ryövärin asenne.
Kuten monesti on todettu, meillä luterilaisilla pitkäperjantai on ollut keskeisessä asemassa pääsiäisenvietossa. Pääsiäisen valo on jäänyt piinaviikon taustahehkuksi. Ehkä tämä on osittain johtunut meikäläisestä kansanluonteesta, joka on jäyhästi ilmaissut ilojaan ja surujaan. Ilmeneehän tämä asenne myös muilla elämänalueilla. Niinpä eräskin kansainvälinen liikkeenjohdon konsultti, tutkija, kiitteli suomalaisjohtajien asennetta, jossa heti menestyksen jälkeen ruveta epäilemään, että kohta taivas putoaa niskaamme. Ollaan nöyriä ja nähdään, että menestys ei ole itsestäänselvyys. Menneisyydessä on koettu monia vaikeita aikoja. Poikkeuksia tietysti on, mutta yleisvire on monesti tämä.
Olennaista on kuitenkin se, että nähdään kirkkovuoden kokonaisuus ja se, että pitkäperjantain kärsimys ja suru ja toisaalta pääsiäisen ilo ja valo kuuluvat yhteen. Kun kärsimys on syvimmillään ja Jumalan poissaolo painaa, on ylösnousemuksen hetkikin lähinnä. Emme ymmärrä Jumalan ajankohtia ja kaikkia tarkoitusperiä tai toimintatapoja. Silti saamme luottaa hänen olevan läsnä kaiken kärsimyksen ja koettelemuksen keskellä. Luther sanoi, että ahdistus auttaa uskomaan. Se näet karistaa pois väärät luulot ja opettaa turvaamaan Jumalaan sekä näkemään, miten hän meitä elämässä ihmeellisellä tavalla kuljettaa. Luopuminen on vääjäämätön osa elämää. Se on myös uuden syntymisen elinehto. Epävarmuutta emme voi paeta, mutta voimme ehkä oppia elämään sen kanssa toivon kantamana. Toivo auttaa näkemään myrskyn läpi ja uuvuttavan jyrkänteen yli. Niin pysyvät siis nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus. Ne pysyvät, koska ne ovat Jumalan lahjaa ja hänen hyvyytensä varassa.
Tässä pääsiäisen alla pois kutsuttu Martti Lindqvist kirjoittaa kaiketi viimeiseksi jääneessä kolumnissaan hiljaisesta viikosta ja pääsiäisestä ja nostaa esiin juuri toivon näköalan. Hän kirjoittaa: ”Pitkäperjantai on kuoleman päivä, pääsiäinen ylösnousemuksen. Lankalauantai on niiden välissä. Aikamme hämärtää ymmärrystä elämän ja kuoleman ratkaisevasta erosta. Kuolemaa kaupataan kostona, vapautuksena, kiihokkeena ja viihteenä. Se on vakava asia. Vaikka pitkäperjantai ja lankalauantai ovat pitkiä, ne viittaavat eteenpäin pääsiäiseen. Lankalauantain maisemassa elävälle pääsiäinen on huomenna. Toivo on kykyä haluta, että se huominen tulisi.”
Koko luomakunta on viime päivinä julistanut kevään ilosanomaa, joka on heijastumaa pääsiäisen ilosta. Aurinko voittaa pimeyden, lämpö ja valo saavat kevään kukat nousemaan esiin. Luoja antaa päivänsä paistaa kaikille. Hän haluaa meidät myös luokseen taivaan kotiin. Siksi Jumalan Poika tuli, meidän ja meidän pelastuksemme tähden.