Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.
Askelen kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,
mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,
hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet
ihmisen, kaltaises – vierasta lämmititkin!
Näin kuuluu runoilija V. A Koskenniemen kuuluisa runo, joka pitkälti kiteyttää kirjoittajan taipumuksen raskasmielisyyteen ja pessimismiin. Runon maailmankuvassa universumi on tyhjä ja pimeä ja ihmiset toisilleen muukalaisia. Jotenkin kyseinen runo tuli mieleeni ajatellessani sitä pimeyttä ja yksinäisyyttä, joka kuulemastamme evankeliumista välittyy, yksinäisyyttä, jonka Jeesus koki ristillä. Evankeliumiteksti Jeesuksen viimeiseen hengenvetoon ei kaunistele yhtään vaan on suorastaan epätoivoinen tavalla, jolle mikään ihmisen tulkita ei tee oikeutta. Jumalan Poika kuvataan ruhjottuna ristillä, mutta luulen, että ristinpiinan fyysistä kipua – jota ei varmaan meistä kukaan, onneksi, pysty edes kuvittelemaan, tekstissä painottuu enemmän Jeesuksen täydellinen yksinäisyys. Yksinäisyys on sinänsä yleisinhimillinen tunne, joista meillä jokaisella on varmaan jotain kokemusta. Yksinäisyyttä on monenlaista tässäkin päivässä ja se on osaltaan ehkä myös aikamme kuva. Nuoret, jotka ikätoverit eristävät kanssakäymisestä. Juuriltaan revityt pakolaiset, jotka ovat kuin pelinappuloita kenraalien ja poliitikkojen pelissä. Yksinäiset vanhukset, sairaat ja vangit, joita kukaan ei käy katsomassa, yhteiskuntamme kiihtyvästä oravanpyörästä pudonneet tai ne, jotka ovat onnistuneet verkostoitumaan tehokkaasti mutta joilla ei ole yhtään todellista ystävää. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta mikään ei yllä siihen hylätyksi ja pilkatuksi tulemisen tunteeseen, jonka Ihmisen Poika koki. Ystävät oli kaikonneet pelosta tai sosiaalisesta paineesta, äskettäin suosiotaan hurrannut kansa oli kiihotettu vihaan ja pilkkaan. Jeesus on yksin, ympärillä vain vihamielisiä tai pilkallisia katseita.
Kauhu, kauhu. Pitkäperjantain evankeliumista mieleeni tulee myös toinen kaunokirjallinen teos, Joseph Conradin romaani Pimeyden Sydän. Reilu 100 vuotta sitten kirjoitettu kirja kertoo matkasta Afrikkaan ja samalla ihmismielen syvyyksiin. Symbolisella tasolla se kertoo matkasta pimeyden ja pahuuden ytimeen. Pimeyden sydän ei löydy viidakon siimeksestä, ei toisesta ja tuntemattomasta vaan ihmisen omasta sydämestä. Kuvaavaa on, että elokuva filmatisoitiin nimellä Ilmestyskirja nyt. Evankeliumitekstimme on myös matka pimeyden sydämeen, ihmisyyden täyteen alennustilaan. Ristin luona olijoiden reaktiot kertovat meistä. Ristinnaulitsemisen ja tuomittujen vartioinnin suorittavat sotilaat tekevät vain työtään josta heille maksetaan ja pyrkivät hankkimaan hieman bonuksia uhkapelaamalla tuomitun vaatteista. Ylipapit ja lainopettajat, Jeesuksen pitkän linjan vastustajat, ovat jo – ihmisen näkökulmasta – voittaneet, mutta eivät silti malta olla pilkkaamatta uhriaan. Monet ohikulkijat ovat ehkä uteliaisuuttaan tulleet paikalle tai sattumalta päätyneet sinne, mahdollisesti jopa tietämättään mistä on oikeastaan kyse, mutta muitten esimerkki tai silkka vahingonilo saa heidät yhtymään pilkkaan. Tuomitun aiemmin sanomia sanoja ja uskoa käytetään pilkan välineinä – pilkkaajat pyrkivät maksimoimaan uhrin nöyryyttämisen menemällä niin sanotusti ihon alle. Matteuksen tekstissä molemmat ryöväritkin liittyvät Jeesuksen ivaamiseen, ainakin aluksi. Jeesuksen ristintuntien kuvauksessa on oikeastaan vain yksi humaani yksityiskohta, viinin tarjoaminen kepin nokassa janoiselle Jeesukselle, mutta sekin näyttäytyy vain pienenä valonpilkahduksena yleisen pimeyden keskellä.
Jotenkin teksti nivoutuu mielestäni hyvin myös siihen, mitä vuotta vietämme. On kulunut sata vuotta siitä, kun tämän kansan pimeyden sydän pulppusi näkyviin, ei ainutkertaisesti mutta tuhoisammin kuin sitä ennen tai jälkeen. Vuonna 1918 kansalais- tai sisällissodassa, perheenjäsenet ja naapurit kohtelivat toisiaan epä-ihmisinä ja tahrasivat kätensä vereen. Kirkonkin piirissä ääni oli liian usein kostoon kehottava. Ei siitä sen enempää, mutta hyvä muistaa, kuinka monet meidän ihmisten rakennelmista, valtioista ja aatteista, ovat historiansa aikana rakentuneet vuodatetun veren päälle ja turvautuneet ihmisten erottamiseen ja toisia vastaan kiihottamiseen. Ja ryhtymättä tuomiopäivän profeetaksi, kuinkahan monta kertaa ihmiskunta on sanonut: ”Ei koskaan enää.” Niin usein on lähdetty liikkeelle hyvin aikomuksin ja eksytty tieltä matkalla. Nykyään, kuten aina, ihminen on taipuvainen menemään sokeasti joukon mukana ja sietämään huonosti niitä, jotka ovat erilaisia tai haastavat hänen omat käsityksensä. Ristin juurella olemme usein mekin, inho silmissä tai iva huulilla.
Monet teistä ovat ehkä huomanneet, että evankeliumit eroavat joidenkin yksityiskohtien suhteen Jeesuksen viimeisten tuntien kuvauksessa. Tässä ei ole mitään ihmeellistä; Jeesuksen piina ristillä kesti todennäköisesti kuutisen tuntia. On ymmärrettävää, että eri evankelistat tai heidän silminnäkijälähteensä ovat kuvanneet tuota pitkän päivän matkaa pimeyteen hieman eri painotuksin ja ajoituksin. Muut evankelistat ovat taltioineet erilaisia valonpilkahduksia noista tuskaisista tunneista. Luukas kertoo, kuinka toinen Jeesuksen rinnalle ristiinnaulituista ryöväreistä lopulta ymmärsi Jeesuksen olevan viaton ja elämänsä viimehetkillä kääntyi tämän puoleen ja sai syntinsä anteeksi. Johanneksen evankeliumissa Jeesus saa ristillä nähdä rakkaan äitinsä Marian ja opetuslapsensa Johanneksen, joka ainoana 11:sta on uskaltautunut paikalle ja jolle Jeesus uskoo äidistään huolehtimisen. Mutta mikään tuollainen valonsäde ei läpäise Matteuksen synkkää kuvausta Jeesuksen viime hetkistä.
Inhimillisestä näkökulmasta Jeesuksen maanpäällinen elämä näyttäisi Matteuksella päättyvän epäonnistumiseen, epätoivoon ja kosmiseen tyhjyyteen, joka kiteytyy viimeisiin Jeesuksen taltioituihin sanoihin, Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Ja loppu on hiljaisuutta. Vai onko? Vaikuttaa siltä, että voidakseen kulkea tien loppuun asti Jeesus, Jumalan poika, Ihmisen poika, joutui hetkellisesti kokemaan saman kuin mihin monet kristityt ajattelijat ovat viitanneet ajatukseen salatusta Jumalasta. Jesajan kirjassahan sanotaan: ”Totisesti, sinä olet salannut itsesi, Jumala, sinä Israelin Jumala, Pelastaja!” (Jes. 45:15). Keskiajalla elänyt katolinen teologi Ristin Johannes huusi ja haikaili Jeesuksen tavoin Jumalan perään: ”Mihin olet kätkenyt itsesi/ Ja hylännyt minut suruuni, rakkaani, Olet paennut kuin hirvikoiras/ Haavoitettuasi minua/ Minä juoksin perääsi ja itkin/ Mutta sinä olit poissa.” Jeesuksen täydellinen uhri ristinpuulla edellytti, että hän hetkellisesti koki Jumalankin hylänneen hänet. Tunne täydellisestä hylätyksi tulemisesta oli Vapahtajamme haavoista syvin. Ja noiden hänen kauheiden ja kalliiden haavojensa hinnalla me olemme parantuneet. Ei täydellistä armahdusta ilman täydellistä sovitusta. Ristin teologian mukaan Jumala ei näyttäydy meille voimassa vaan kivussa, yksinäisyydessä ja Kristuksen haavoissa. Moni ihmettelee, eikö Jumala voinut vain armahtaa ihmiskuntaa ilman Jumalan Pojan uhria? Yksi mahdollisuus lähestyä tätä kieltämättä haastavaa kysymystä on rakkaus. Armo edellytti rakkaudesta annettavaa uhria. Loppujen lopuksi rakkaus, myös meidän ihmisten välillä, on kipuun suostumusta. Oikeastaan, jos rakkaus on aina täysin kivutonta, onko se silloin enemmän teoreettista puuhastelua kuin aitoa rakkautta. Laulaja Leonard Cohenin sanoin: rakkaus ei ole voitonmarssi vaan särkynyt halleluja-huuto. Jeesus suostui suunnattomaan kipuun ja hylätyksi tulemiseen rakkaudesta meihin.
Pitkäperjantain synkkä evankeliumi päättyy siihen, että roomalaiset sotilaat, nuo karskit väkivallan ammattilaiset, pelästyvät maan vavahtelua ja muita merkkejä ja toteavat: ”Tämä oli todella Jumalan poika.” Tässä yhteydessä sanat voi nähdä myös eräänlaisena raavaiden ja armottomien miesten synnintunnustuksena: ”Tajuamme tehneemme väärin.” Jos tällaisten miesten silmät kykenevät avautumaan, on meilläkin toivoa. Oman syyllisyyden kohtaaminen ja myöntäminen on askel kohti sitä pelastusta, jonka ristiinnaulittu Vapahtaja meille lahjoittaa. Meidät on ostettu vapaaksi maailman tuhovoimista suurimmalla mahdollisella rakkaudella. Apostoli Paavalin sanoin: ”Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti. Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa, kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty. Me saamme myös riemuita Jumalastamme, kun nyt olemme vastaanottaneet Herramme Jeesuksen Kristuksen valmistaman sovituksen.” Kristityn saamaa sovituksen lahjaa kuvastaa myös englannin nimitys pitkäperjantaille, Good Friday, eli ”hyvä perjantai”. Tänään vietämme Hyvää Perjantaita ja saamme jo tässä vajavaisessa ajassa iloita pelastuksestamme. Iloitaan siitä, sillä se on kalliilla meille hankittu. Pitkäperjantaina saamme jo muistaa, että ”pääsiäisaamu tuskan kerran poistaa, riemu täyttää ylösnousemuksen maan.” Samalla saamme suunnata katseemme myös odottavaan uuden luomisen aamuun.
Nousemme tunnustamaan kristillisen uskomme.