Pitkäperjantai, Matt. 27:33-54, Hannu Tiainen

Sinä joka olit ristillä
Sinä olit ristillä. Maa tärisi. Temppelin esirippu repesi ylhäältä alas. Taivas pimeni.
Sinun kuolemaasi valvonut sotilas näkemänsä perusteella: totisesti tämä oli Jumalan Poika. Siitähän sinua oli syytettykin palatsien tuomioistuimissa ja toreilla. Itse vaikenit tuomitsijoiden edessä kuin karitsa teurastajiensa edessä.
Jos tuomioistuimien edessä vaikenit lähes tyystin, niin ristillä et vaiennut.
Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.
Sanoit ja katsoit, vähäinen omaisuutesi jaettiin, kuolemaasi katseltiin, avuttomuuttasi ivailtiin. Teloituksesi oli kansanhuvi. Kärsimyksesi oli kiinnostava näky, joka keräsi katselijoita. Niin toisen kärsimys aina tekee, tiesit sen sinäkin.
Sanasi eivät tuominneet huvittelevaa kansaa, rukoilit heille anteeksiantoa. Et suunnannut vihaasi teloituspaikalle kokoontuneille. Se teki sinusta erikoisen teloitettavan.
Tänä päivänä olet jo kanssani paratiisissa.
Sanoit ja katsoit viereiselle ristille, toiselle teloitettavalle. Tälle vastasit, toisin kuin tuomioistuimelle et vastannut. Teloitetulle annoit lempeimmät sanasi lohduksi. Et edes teloituksen tuskassa vaiennut avulle ja ikävälle. Et vieläkään vaiennut vaiennettujen kysymykselle. Vielä viimeisinä sanoinasi kannoit huolta takariviin työnnetyistä ja elämässään epäonnistuneista.
Vaimo, katso, tässä on poikasi, ja sinä, tässä on äitisi!
Sanoit ja katsoit surun murtamaa äitiäsi ja rakasta opetuslastasi. Sanat kaikuvat yhä, vuosituhansien takaa. Surevia, leskiä, orpoja ei saa jättää. Heidän kanssaan on kuljettava. Annoit tehtävän kuunnella itkevien itkua, kulkea yksinäisten rinnalla, olla olkapäänä sille, joka sitä tarvitsee. Tekisi mieli lisätä jatkoksi opetuksesi sanat siitä, mistä seuraajasi ja valtakuntasi tunnetaan: Rakastatte toisianne, niin kuin minä rakastan teitä. Vielä ristiltäkin välitit ja huolehdit siitä, mikä on välttämätöntä ja oikein.
Jumalani, miksi minut hylkäsit!
Sanoit, etkä edes odottanut, että Jumala vastaa. Huusit, niin kuin kuka tahansa hylätty ja yksinäinen. Laskeuduit yksinäisyyden pimeimpään kolkkaan, jossa ei ollut hitustakaan hyvyyttä, rakkautta, lämpöä. Oli vain yksinäisyyden musta aukko. Jumalaton paikka, jonne Jumala sinut, Poikasi lähetti. Ettei olisi jumalatonta paikkaa, hylättyjen pimeyttä.
Huusit. Jumalan hylkäämä.
Minun on jano!
Sanoit rahtuneilla huulillasi. Arvasit varmaan, mitä tarjottaisiin, kun teloitettu pyytää juotavaa. Antoivat janojuomaksi kitkerää viiniä. Niin tapahtuu aina ja kaikkialla, kun vahvan oikea on ainoa oikea. Armoa ei tunneta. Heikkojen annetaan kuivua janoon ja nälkään, kun palatseissa juhlitaan. Rahtuneiden huuliesi pyyntö toistuu vuodesta, vuosisadasta, vuosituhannesta toiseen. On kuulijoita, mutta onko niitä, jotka ottavat kuulemansa todesta?
Se on täytetty!
Sanoit. Itse olit tyhjentynyt. Voimasi olivat viimeistä henkäystä vaille lopussa. Silti sanoit: Se on täytetty.
Sinun valtakuntasi on takaperoinen. Se on tyhjyyttä, heikkoutta, nälkää, vankeutta, nälkää, janoa, yksinäisyyttä. Ja samalla se on armoa, laupeutta, sovintoa, rauhaa, anteeksiantamusta. Siellä, missä elämä on toisen pyyteetöntä rakastamista, siellä valtakuntasi täyttyy.
Valtakuntasi täyttyy merkillisesti: Tyhjentymällä.
Viimein huokasit: Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni!
Sanoit, sillä muuta sinulla ei enää ollutkaan. Kaikki oli revitty ja viety pois. Tovin kuluttua sinut laskettiin alas ristiltä ja ruumiisi kannettiin hautaan. Varmuuden vuoksi hautasi sinetöitiin, ettei vain ruumistasi vietäisi.
Maalliset valtiaan luulivat estävänsä valtakuntasi leviämisen tappamalla ja ruumiin sulkemisella kallion sisään. He eivät edelleenkään tienneet, mitä he tekivät. He eivät uskoneet, että tyhjentynyt valtakuntasi oli Kaikkivaltiaan ja hänen enkeliensä taivas.
Parin haudassa vietetyn yösi jälkeen myös tuomioistuin vaikeni. Ei ollut mitään, mistä syyttää.