Pitkäperjantai on vihan päivä. Jeesuksen ristinkuolema paljastaa karusti ja lahjomattomasti ihmisen, jokaisen ihmisen, vihan Jumalaa kohtaan.
Päivän evankeliumissa kerrotaan, kuinka sotilaat heittivät arpaa Jeesuksen vaatteista. Aikaisemmin he olivat sylkeneet hänen päälleen, lyöneet häntä kepillä päähän ja pilkanneet häntä sanoen: “Ole tervehditty, juutalaisten kuningas!” Myös ohikulkijat pilkkasivat Jeesusta päätään nyökyttäen ja sanoivat: “Pelasta nyt itsesi, jos kerran olet Jumalan Poika. Tule alas ristiltä!” Ylipapit yhtyivät hekin pilkkaan yhdessä lainopettajien ja kansan vanhimpien kanssa. He sanoivat: “Muita hän kyllä on auttanut, mutta itseään hän ei pysty auttamaan.” Samalla tavalla Jeesusta pilkkasivat myös yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulitut rosvot.
Näin suhtautuivat Jeesukseen hänen oman aikansa ihmiset, ja samoin häneen ovat suhtautuneet kaikki ihmiset kaikkina aikoina. Ne, jotka olivat Jeesuksen ystäviä ja joilla oli häneen inhimillisiä siteitä, käyttäytyivät tietysti lähtökohtiensa tähden häntä kohtaan toisella tavoin kuin muut. Mutta hekin jättivät Jeesuksen. Pietarikin, joka oli uhonnut käyvänsä kuolemaan Jeesuksen kanssa, kielsi Jeesuksen kolme kertaa ylipapin pihassa pelastaakseen oman nahkansa.
Kaikki olisi päättynyt samalla tavalla, jos Jumalan Poika olisi syntynyt meidän keskuuteemme: mekin olisimme tuominneet hänet kuolemaan. Jeesuksen ajan juutalaiset olivat meidän asiallamme, me olemme synneillämme naulinneet Jeesuksen ristille.
Virressä 75 sanotaan: “Kärsimykseen polttavaan jouduit vuoksi syntieni. Taivaan vihaan ankaraan syöksi sinut vääryyteni. Kuolemaasi syyllinen minä olen, tiedän sen. Sinun tuskantuleesi minä kurja puita kannoin. Sinun käsivarsiisi minä köydet julmat annoin. Minä naulat teroitin, jotka käsiis lyötihin.” (Virsi 75:2, 3)
Luther kirjoittaa saarnassaan “Kristuksen kärsimisen tutkistelemisesta: “Sinun tulee syvästi mielessäsi kuvailla, lainkaan epäilemättä, että juuri sinä tuotat kärsimystä Kristukselle, sillä juuri sinun syntisi ovat sen totisesti tehneet. Näin löi ja pelästytti Pyhä Pietari juutalaisia (ensimmäisenä helluntaina) – mistä kertoo Apostolien tekojen toinen luku – kuin salaman iskulla, kun hän sanoi heille kaikille yhteisesti: ’Te olette hänet ristiinnaulinneet’, niin että kolmetuhatta samana päivänä säikähtäneinä ja käsiään huitoen sanoi apostoleille: ’Veljet, mitä meidän pitää tehdä.’ Kun siksi näet naulojen tunkevan Kristuksen käsien lävitse, niin usko varmasti, että se on sinun työtäsi. Kun näet hänen orjantappurakruununsa, usko, että siinä ovat sinun pahat ajatuksesi.”
Pitkäperjantain profetiassa sanotaan: “Ei hänellä ollut vartta, ei kauneutta, jota olisimme ihaillen katselleet, ei hahmoa, johon olisimme mieltyneet. Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet.” (Jes. 53: 2,3)
Lutherin mukaan risti on “ankara kuvastin”. Se paljastaa meidät kaikki ja riisuu väärät kuvitelmamme. Kaikki me käännämme katseemme pois ristiinnaulitusta. Hänessä ei ole kauneutta, jota voisimme ihaillen katsella, ei hahmoa, johon miellymme. Kristus näyttää meistä rumalta ja luotaantyöntävältä. Kysymys ei tietenkään ole mistään ulkonaisesta vaan jostain syvemmästä. Näemme ristin peilistä itsemme, ja näkemämme kuva ei ole sellainen, minkä haluaisimme nähdä.
Jeesus tuomittiin Jumalan pilkasta, Jumala tuomittiin Jumalan pilkasta. Merkillistä, mutta totta. Me syntiset tuomitsimme hyvän ja viattoman, mutta me kaikki Jeesuksen tuomarit, niin hänen aikalaisensa kuin kaikki muutkin, haluaisimme nähdä hänessä syntisen ja syyllisen. Haluamme nähdä hänet sellaisena kuin itse olemme ja siirrämme mielessämme eli projisoimme – kuten hienosti sanotaan – oman pahuutemme häneen. Siksi me huudamme: “Tule alas ristiltä! Osoita, että olet Jumalan Poika! Silloin me uskomme sinuun!” Mutta ei hän astu. Ja syvällä sydämessämme ymmärrämme, että hän ei kärsi syyllisenä eikä itsensä tähden. Ristin peili tuo esille syntisen sydämemme pimeyden ja pahuuden kätköpaikat, joita yritämme toisilta varjella ja joita emme halua itsellemmekään tunnustaa. Siksi Kristuksen hahmo ei miellytä meitä, siksi me käännämme katseemme hänestä.
On kokonaan toista uskoa Jumalaan yleisellä tasolla kuin uskoa Jumalaan, jonka on itse tuominnut kärsimään ja kuolemaan.
Pitkäperjantai ei ole vihan päivä vain ihmisen Jumalaan kohdistuvan vihan tähden. Pitkäperjantai on vihan päivä myös Jumalan vihan tähden.
Käännämme katseemme ristiinnaulitusta myös siksi, että näemme hänessä, miten ankarasti Jumala suhtautuu syntiin ja miten ehdottomasti hän vihaa sitä ja tuomitsee sen. Me emme ymmärrä emmekä halua tunnustaa, miten vakava asia synti on.
Ajattelemme mielellämme, että synneistämme ei seuraa rangaistusta ja että Jumala antaa ne isällisessä hyvyydessään ja ystävällisyydessään anteeksi noin vain eikä muistele niitä. Tällä tavalla, täysin Jumalan oma sanan vastaisesti, meitä saatetaan myös opettaa näinä aikoina. Synti on suurin mahdollinen rikos, rikos pyhää ja kaikkivaltiasta Jumalaa vastaan, anteeksiantamaton majesteettirikos, josta seuraa suurin mahdollinen rangaistus. Tämän rangaistuksen suuruuden näemme katsellessamme kärsivää Kristusta.
Synnin rangaistus on kuolema, ensin ajallinen kuolema ja sitten ikuinen kuolema, ikuinen ero Jumalasta eli kadotus, helvetti. Oikeastaan synnin rangaistus on synti itse, merkitseehän synti eroa Jumalasta, elämän ja kaiken hyvän antajasta. Juuri siksi Jumala vihaa syntiä täysin ehdottomasti ja tuomitsee sen ankarasti, että se on hänen olemuksensa vastaista ja rikkoo sen, minkä hän on tehnyt hyväksi. Juuri siksi synti täytyy tulla tuomitukuksi ja tuhotuksi, että se saa pahaa aikaan, eikä Jumala voi antaa sen hävitystyön jatkua loppumattomiin.
Merkillisellä tavalla Jumala antoi kohdata vihansa ja synnin rangaistuksen omaa Poikaansa. Syntiemme tähden Jeesus kärsi kuoleman ja helvetin. Jeesuksen ruumiilliset tuskat olivat suuret mutta hänen sydämensä tuskat paljon suuremmat, käsittämättömät, ymmärryksemme ylittävät. Jeesus koki ristillä helvetin, Jumalan ehdottoman ja täydellisen hylkäämisen. Sieltä, helvetin kuilusta hän huusi tuskassaan: “Jumalani, Jumalani, Jumalani miksi minut hylkäsit?”
Meidän täytyy kauhistua, kun mietimme sitä, kuinka Kristus kärsii syntiemme tähden. Meistä tulee jossain mielessä Kristuksen kaltaisia, kun mietimme hänen kärsimystään: meidän syntimme ovat raadelleet hänen rumistaan ja sieluaan, ja samoin meidän täytyy tulla omissatunnoissamme syntiemme raatelemiksi. Meidän tulee oppia Kristuksen kärsimyksestä, mitä me olemme ansainneet ja miten meidän käy ilman häntä. Jos näin ei tapahdu, Kristuksen kärsimyksestä ei ole meille hyötyä.
Rukoilimme jumalanpalveluksemme alussa tutun synnintunnustuksen sanoin: “Anna minulle pyhä armosi, että minä niin kuin Pietari itkisin syntejäni.” On Jumalan armoa, että me kauhistumme syntejämme ja välillä itkemmekin niitä. Tässä ei ole mitään ansiollista, vaan nimenomaan armosta on kysymys. Jos tunnemme itsemme niin koviksi, että Kristuksen kärsimys ei meitä pelästytä eivätkä syntimme meitä kauhistuta, meidän on syytä rukoilla, että Jumala pehmittäisi armossaan sydämemme kovuuden.
Pitkäperjantai on vihan päivä, mutta ennen kaikkea ja vielä suuremmassa määrin se on sittenkin rakkauden päivä. Jeesuksen risti kertoo Jumalan käsittämättömästä rakkaudesta meitä syntisiä kohtaan. Jumala on rakkaus, viha hän ei ole. Jumala rakastaa luotujaan eikä koskaan vihaa heitä. Syntiä Jumala vihaa, mutta meitä syntisiä hän ei lakkaa koskaan rakastamasta. Kaikkea Jumalan toimintaa ohjaa hänen rakkautensa. Kun Jumalan täytyy pyhyydessään ja hyvyydessään tuomita synti, hävittää se ja rankaista siitä niin, että hänen rakastamansa ihmiset joutuvat kärsimän, Jumala itse kärsii kaikkein eniten. Rakkaudessaan hän meni siis jopa niin pitkälle, mahdollisimman pitkälle, äärimmäisyyteen asti, että hän asettui itse Pojassaan meidän syntisten asemaan, antoi oikeutetun ja puhdistavan vihansa kohdata häntä, tuhosi hänessä synnin ja voitti kuoleman ja pahan vallan. Pitkäperjantai on Jumalan kärsivän ja itsensä antavan rakkauden ihmeellinen päivä!
Me haluaisimme syvällä sydämessämme nähdä itsemme viattomina ja Jeesuksen syntisenä ja syyllisenä. Itse asiassa juuri sellainen ristinnaulittu Kristus onkin. Hän on suurin syntinen tai jopa ainoa syntinen. Me siirrämme mielessämme pahuutemme Jeesukseen. Jumala sen sijan siirsi todellisuudessa kaikki syntimme häneen, joka oli puhdas synnistä, kuten Paavali sanoo. Jeesuksen päällä olivat ristillä kaikki synnit, joita ihmiskunnan historiassa on tehty ja tullaan tekemään, ja myös perisyntisyytemme, sydämemme kapina Jumalaa vastaan.
Näin Jumala menetteli mittaamattomassa rakkaudessaan. Syntimme on sovitettu, anteeksiannettu ja hävitetty. Synti vaikuttaa vielä tässä katoavassa maailmassa, mutta Jumalan silmissä syntiä ei enää ole. Kaikki synnit on laskettu hänen rakkaan Poikansa päälle.
Kristuksen risti kauhistuttaa meitä, mutta vielä suuremmalla syyllä se lohduttaa meitä. Jumala ei tahdo jättää meitä pelkoon, epätoivoon ja omantunnon syytösten valtaan. Jumalan tahto on, että me sydämessämme näkisimme ja uskoisimme, että hänen Poikansa on kantanut ja maksanut syntimme, että Kristuksen haavat ja kärsimys ovat meidän syntimme. Näin Jumala itse Sanassaan vakuuttaa eikä hän voi valehdella.
Me emme voi saada omantunnon rauhaa muutoin kuin uskomalla, että Jeesus on maksanut syntivelkamme. Luther sanoo, että kun omatuntomme syyttää meitä, meidän ei tule jäädä katselemaan Kristuksen kärsimystä, vaan meidän on katseltava sen lävitse hänen ystävällistä sydäntään: kuinka täynnä se on rakkautta meitä kohtaan, ja kuinka se pakottaa häntä kantamaan syntimme ja omantuntomme syytökset. Sitten meidän tulee astua eteenpäin Kristuksen sydämen kautta Jumalan sydämeen, jolloin saamme nähdä, että Kristus ei olisi voinut osoittaa meille rakkautta, ellei Jumala olisi iankaikkisessa rakkaudessaan niin tahtonut. Näin me löydämme Jumalan käsittämättömän hyvän ja rakastavan isän sydämen ja omatuntomme rauhoittuu.
Itse asiassa me itkemme vilpittömästi syntejämme vasta sitten, kun Jumalan armo ja anteeksianto koskettaa kovaa sydäntämme. Vaikka syntimme kauhistaisivat meitä, sydämemme on kova niin kauan kuin joudumme itse kantamaan syyllisyytemme ja omantuntomme syytökset. Pietarikin itki syntejään, kun kohtasi Jeesuksen katseen. Siinä katseessa ei ollut kostoa eikä vihaa vaan pelkkää anteeksiantoa ja rakkautta.
Tutussa synnintunnustuksessa puhutaan myös ryöväristä. Päivän evankeliumissa molemmat rosvot, ryövärit pilkkaavat Jeesusta. Jumalan Hengen vaikutuksesta Luukas on kuitenkin tallentanut täydentävän tiedon, jonka mukaan toinen rosvoista moittii Jeesusta herjaavaa kohtalotoveriaan ja sanoo: “Etkö edes sinä pelkää Jumalaa, vaikka kärsit samaa rangaistusta? Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan, mutta tämä mies ei ole tehnyt mitään pahaa.” Jeesukselle hän sanoo: “Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” (Luuk. 23: 40–42) Ryöväri tunnusti, että hän kärsii syyllisenä mutta Jeesus syyttömänä. Ryövärin synnintunnustus oli yksinkertainen ja hänen rukouksensa lyhyt: “Muista minua!” Ja Jeesus muisti ja antoi synnit anteeksi.
Ryöväri sai armon Armahtajan tähden. Ryövärillä ei ollut uskoa, ei katumusta eikä mitään muutakaan, minkä hän olisi voinut lukea ansiokseen. Hänen ainoa mahdollisuutensa oli toisen ansio.
“Ryövärin kelkassa on pitkät jalakset.” Näin oli eräällä edesmenneellä saarnamiehellä tapana sanoa. Ryövärin kelkassa on niin pitkät jalakset, että hänen kelkkaansa rohkenee jokainen syntinen käydä ja rukoilla hänen laillaan: “Muista minua!” Olkoon tämä meidänkin rukouksemme. Ja Jeesus muistaa, armahtaa ja antaa anteeksi.