Pyhäinpäivä, Lk. 6: 20 – 26, Esko Väyrynen

Me ihmiset kuvittelemme elämän onnen perustuvan aineelliseen hyvinvointiin, rahaan ja terveyteen. Tämä ajattelu näkyy siinäkin, että jos lotossa on ns. jättipotti, niin silloin osallistujien lukumäärä kasvaa. Me olemme taipuvaisia ajattelemaan, että raha poistaa kaikki vaikeudet. Tämä ajattelu ei ollut vieras Raamatunkaan ihmisille. Elämän onni, terveys ja taloudellinen hyvinvointi samaistetaan vanhurskauteen, Jumalan mielisuosioon. Vastaavasti sairaudet ja vastoinkäymiset tulkittiin synnin seurauksiksi. Tästä ei ole kaukana se ajattelu, että onnellinen elämä on palkkio Jumalan mielen mukaisesta vaelluksesta.
Tämän päivän, pyhäinpäivän, evankeliumissa Jeesus kääntää ns. luonnollisen ihmisen kuvitelmat onnesta ja hyvinvoinnista täysin ylösalaisin. Rikkaat ja kylläiset saavat nauttia kyllä tässä elämässä. Mutta heidän onnettomuutensa on siinä, että he unohtavat, että tämä elämä on katoava, hetkellinen. Jeesus opettaa rikkauden tuomista vaaroista mm. vertauksessaan ”rikas mies ja Lasarus” ja ”Tuhlaajapoika”-vertauksen vanhempi veli on varoittava esimerkki sydämen kiintymisestä katoavaan. Syyttä ei kristinoppimme opeta, että Jumala puhuu meille mm. elämän kohtaloissa. Valokuvaaja Kalle Kultala sanoo sokean ja silvotun Kaunialan unohdetun invalidin kuvan kohdalla: ”Sodasta pelastunut ja taivaasta annettu uusi elämä on elettävä rukouksessa annetun lupauksen mukaisesti. Ulkonaisesti yksinkertaisesti, pienempiä auttaen ja heikkoja ymmärtäen.”
Lasarus ei saanut rikkaalta mieheltä lääkitystä haavoihinsa eikä ruokaa nälkänsä sammuttamiseen. Tuhlaajapojan veli ei jaksanut hyväksyä turhuuteen ja hekumaan omaisuutensa hävittänyttä pikkuveljeä.
Kun Raamatun Job oli menettänyt omaisuutensa, terveytensä ja jopa perheensäkin, eli häneltä oli mennyt kaikki se inhimillinen, mihin ihmisenä voi nojata, silloin hänelle jäi enää Jumala. Sodan kurimuksessa jouduttaneen kokemaan jotain vastaavaa. Omat keinot ja voimat sielläkin päättyvät.
Kun me vietämme pyhäinpäivää, me samalla hiljennymme omien rakkaittemme muiston äärellä, muistamme rakkaitamme. Olemme varmasti huomanneet, että vainajasta muistelemme hyvää ja kaunista, mitä olemme häneltä saaneet tai kokeneet. Ajan myötä tämä puoli entisestään kirkastuu. Tämä ei tarkoita sitä, että he olisivat olleet virheettömiä tai täydellisiä. Ihmisen luonto on vain sellainen, että kaikki ikävät asiat ajan myötä unohtuvat ja miellyttävät asiat nousevat muistikuvissa esiin.
Omien vainajiemme muisteleminen on erityisen arvokasta silloin, jos meillä on heistä sellainen kokemus, että he olivat syntisiä, jotka joutuivat turvautumaan Jumalan isänrakkauteen Jeesuksen ristinkuoleman perusteella. Syntisenä Jumalan pyhyyden valokeilaan joutuminen on niin kauhistava asia, että me tarvitsemme kokemuksia ystävistä ja läheisistä vastaavassa tilanteessa.
Jumalan pyhyys tuhoaa syntisen. Sellainenkin Jumalan valittu kuin Mooses, huomatessaan olevansa Jumalan edessä pelästyneenä huudahti: Minä hukun. Tai suorastaan Jumalan aseenaan käyttämä Paavali menetti peräti näkönsä, kun hänelle ilmestyi ylösnoussut, elävä Herra Jeesus.
Mehän monesti kuvittelemme, että jos näkisimme Jeesuksen, niin sitten me jaksaisimme uskoa. Kestäisimmekö me sitä ahdistusta, minkä näkökyvyn menettäminen aiheuttaa. Ehkä sittenkin on meidän heikon uskomme huomioon ottaen turvallisempaa, että näemme vain sellaisia, jotka ovat kokeneet omassa elämässään Jeesuksen todeksi.
Kun näemme jonkun auttavan tai palvelevan sorrettua, heikkoa tai muuten arvotonta, joudumme kysymään, mitä hyötyä tuosta on. Selitys löytyy ehkä siitä, että joku tai kelvoton on kokenut, että Jumala ei säästänyt ainokaista Poikaansa edes minun kelvottomuuteni vuoksi.. Kristus kuoli minun pahuuteni pyhittämiseksi.
Kun pyhäinpäivänä muistelemme poisnukkuneita rakkaitamme, emme kuvittele heitä täydellisiksi ihmisinä. He ovat muistamisen arvoisia siksi, että he ovat syvässä heikkoudentunnossakin uskaltaneet turvata Kristuksen pyhyyteen. Tässä mielessä he voivat olla meille jopa esikuvana.