Kuulin joskus seuraavanlaisen kertomuksen jalkapallovalmentajasta ja hänen valmentamansa juniorijoukkueen pelaajasta.
Valmentaja oli pannut merkille, että yksi hänen joukkueensa pojista kulki joka päivä hänen kotinsa ohi ja lykkäsi pyörätulissa sokeaa miestä. Kentällä tämä poika oli keskinkertainen pelaaja, jota valmentaja istutti aika paljon vaihtopenkillä.
Sitten eräänä päivänä ennen ottelua poika tuli valmentajan luokse ja sanoi, että hän haluaisi olla tänään mukana joukkueen avauskokoonpanossa. Valmentaja suostui pojan pyyntöön, ja poika sai pelata koko ottelun päätösvihellykseen asti. Poika taisteli mahtavasti, pelasi kaikki tilanteet loppuun asti ja onnistui loistavasti, aivan eri tavoin kuin koskaan aikaisemmin.
Pelin jälkeen valmentaja oli ihmeissään ja totesi, että poika pelasi varmasti elämänsä ottelun. Poika nyökkäsi. Valmentajaa tietysti kiinnosti, mistä pojan erityinen pelivire johtui, ja hän tiedusteli, oliko pojalla itsellään asiasta mitään aavistusta?
Poika sanoi, että valmentaja oli varmaankin nähnyt, kuinka hän lykkäsi päivittäin sokeaa miestä pyörätuolissa. Mies oli hänen isänsä. Joitakin päiviä sitten isä oli kuollut. Poika kertoi, että hän halusi laittaa kaikkensa peliin ja näyttää isälle, kuinka hyvin hän pelaa. Olihan nyt ensimmäinen kerta, kun isä näki hänen pelaavan!
Tämä kertomus on teologisessa mielessä harhaanjohtava – jos tarkkoja ollaan. Eihän Raamatusta löydy sellaista ajatusta, että ajasta ikuisuuteen siirtyneet, ylösnousemuksen päivää odottavat läheisemme seuraavat meidän puuhiamme. Emme myöskään voi olla heihin yhteydessä – paitsi ehkä Jumalan välityksellä. Voimme puhua rakkaistamme Jumalalle, ja ehkä hän sitten välittää – mene ja tiedä – heille jollain tavoin sen, mitä meillä on sydämellämme.
Kertomus on joka tapauksessa puhutteleva. Se puhuu meille väkevästi ikuisen elämän toivosta. Poika otti tosissaan sen, että kuolema ei ole kaiken loppu. Hän luotti siihen, että on olemassa taivaan koti, jossa sokeat näkevät ja jossa kaikki on muutoinkin paljon paremmin kuin täällä maan päälle ja jonne myös hänen rakas isänsä oli päässyt. Siksi hän ei vaipunut epätoivoon vaan antautui pelaamaan koko sydämestään ja katseli elämäänsä eteenpäin rohkeasti ja turvallisin mielin.
Kunpa mekin osaisimme suhtautua tällä tavoin rakkaidemme kuolemaan ja omaan elämäämme! Meidän täytyy sanoa nimenomaan “kunpa osaisimme”. Sillä vain Jumalan armo voi saada aikaan sen, että luotamme häneen yhtä lujasti ja vilpittömästi kuin kertomuksemme poika. Me emme voi synnyttää itsessämme luottamusta Jumalaa kohtaan, mutta voimme rukoilla, että Jumala tekee sen, mihin me emme pysty.
Ilman luottamusta Jumalaan on ahdistavaa olla silmätysten elämän rajallisuuden kanssa. Kun kirjailija Juha Seppälä käsitteli kuolemaa Aamulehden kolumnissa parisen viikkoa sitten, hän viitasi edesmenneen professori Osmo Tiililän ajatukseen “kirkko on täällä siksi, että täällä kuollaan”. Seppälä totesi, että ajatus ei kelpaa kirkon sloganiksi, tunnuslauseeksi, vaikka se on totta. Pyrkimyksenähän on, että slogan herättää myönteisen mielikuvan. Näinä aikoina kuolema yritetään vaieta kuoliaaksi. Oletetaan ja toivotaan, että kuolemasta ja sen ahdistavuudesta päästään eroon, kun siitä ei puhuta mitään.
Kertomuksen pojan tapa suhtautua elämään ja kuolemaan on kovin vieras sille todellisuudelle, jonka keskellä tämän ajan länsimaiset ihmiset elävät. Tiedotusvälineet tuovat jatkuvasti silmiemme eteen murhia, sotia ja kuolemaa, mutta samalla kuolema kuitenkin torjutaan pois tietoisuudesta. Sellaisellekin sanonnalle kuin “kaikkihan me kuolemme” voidaan tiedostamattomasti antaa aivan päinvastainen merkitys kuin mitä sanat tarkoittavat. Kun kuolema torjutaan, kuoleman jälkeistä elämääkään ei voida ottaa samalla tavoin todesta kuin kertomuksen poika teki. Tämä rajoittaa elämäämme. Sillä jos emme pysty luottamaan Jumalaan, emme voi elää vapautuneesti, iloisesti ja turvallisesti.
Näyttää siltä, että islaminuskoisissa maissa kuolemasta ei ole tullut samalla tavoin vaiettua asiaa kuin täällä läntisessä maailmassa. Tämä johtuu varmaan osaltaan siitä, että islam on toisin kuin kristinusko myös yhteiskunnallinen ja poliittinen järjestelmä. Jeesus opetti, että hänen “kuninkuutensa ei ole tästä maailmasta”. Islam sen sijaan vaatii, että kaikki alistuvat sen määräämien periaatteiden alaisuuteen. Näiden periaatteiden myötä myös kysymys kuolemasta ja sen jälkeisestä elämästä on väistämättä läsnä ihmisten elämässä.
Islam on perusperiaatteiltaan selkeä ja yksinkertainen uskonto ja siksi helposti omaksuttavissa. Myös tämä seikka on epäilemättä vaikuttanut siihen, että kuolemaan ei ole alettu suhtautua islamilaisissa maissa samalla tavoin kuin lännessä. Islam tarjoaa sellaiselle, joka on omaksunut sen periaatteet ja uskoo noudattavansa niitä, lähtökohdan, joka helpottaa kuoleman kohtaamista.
Länsimaisenkaan ihmisen ei ole välttämättä vaikea omaksua islaminuskon keskeisimpiä periaatteita, vaikka se tietysti muutoin tuntuu vieraalta. Itse asiassa lukemattomat länsimaiset ihmiset ajattelevat näinä aikoina Jumalasta ja taivaaseen pääsemisestä samantapaisesti kuin mitä Islam opettaa.
Islamin mukaan ihminen pääsee taivaaseen hyviä tekoja tekemällä. Jokainen pelastuu omien tekojensa perusteella, eikä kukaan voi tehdä hyviä tekoja toisen puolesta. Epäonnistuminen hyvien tekojen tekemisessä ei silti välttämättä sulje taivaan ovea. Allah on näet armollinen Jumala, ja hän voi kaikkivaltiudessaan jättää ihmisen pahat teot huomioimatta ja päästää tämän taivaaseen, jos niin hyväksi näkee.
Eikö tosiaan jotenkin tähän tapaan ajatella aika yleisesti myös nk. kristityissä maissa? Raamattu opettaa kuitenkin aivan toisin. Raamatun mukaan Pyhä Jumala ei katso sormien läpi omasta mielestämme vähäisimpiäkään syntejämme eikä voi antaa niitä anteeksi noin vain. Käsittämättömässä rakkaudessaan Jumala on kuitenkin asettunut meidän asemaamme ja kärsinyt ansaitsemamme tuomion. Armo on kallista armoa. Se on maksanut Jumalalle kaiken. Sen hintana on se, että Jumala on itse kärsinyt, kuollut ja käynyt läpi helvetin kauhut. Pelastumme todellakin hyvien tekojen perustella mutta nimenomaan niiden tekojen perusteella, jotka toinen, Jeesus, on tehnyt puolestamme. Meidän tekomme ovat tärkeitä lähimmäistemme takia, mutta kun kysymyksessä on taivaaseen pääseminen, omista teoistamme ei ole mitään muuta kuin haittaa.
Päivän evankeliumissa, missä Jeesus julistaa autuaiksi ja samalla pyhiksi tietynlaiset ihmiset, näyttää kyllä olevan ainakin kaksi kohtaa – lähimmäisten armahtaminen ja rauhan tekeminen –, jotka liittyvät myös tekoihimme. Niissäkään ei kuitenkaan ole kysymys ihmisen ansiollisista teoista, vaan sitä, mitä usko Jeesukseen saa aikaan.
Kun tutkimme itseämme autuaaksi julistamisten valossa, meidän on tunnustettava – jos olemme rehellisiä –, että ne eivät puhu meistä vaan jostain aivan toisenlaisesta ihmisestä. Ja sekin meidän täytyy tunnustaa, että ne eivät puhu myöskään meidän poisnukkuneista rakkaistamme, vaikka heistä saattoi toki löytyä autuaaksi julistamisissa mainittuja ominaisuuksia. Jeesuksen autuaaksi julistamiset puhuvat viime kädessä hänestä itsestään. Ainoastaan hän on ollut loppuun asti kärsivällinen, täysin puhdassydäminen, todella armahtavainen, kaikessa rauhantekijä jne.
Ensimmäisen autuaaksi julistuksen voimme sovittaa jossain mielessä myös itseemme. Siinä sanottiin: “Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.” Autuaita ovat hengessään köyhät eli sellaiset, jotka tunnustavat, että he ovat syntisiä, joilla ei ole mitään ansioita Jumalan edessä. Sellaiset, joilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin paeta Jeesukseen turviin ja luottaa hänen ansioonsa. Juuri sellaiset ihmiset pääsevät Jumalan valtakuntaan.
Kyselemme erityisesti näin pyhäinpäivänä, olivatko meidän ajasta ikuisuuteen siirtyneet rakkaamme tällaisia hengessään köyhiä ihmisiä, jotka Jumala ottaa luokseen? Jumala tämän viime kädessä yksin tietää, mutta saamme rukoilla ja toivoa, että näin on asian laita. Pääsemme taivaaseen vain Jeesuksen tähden, ja kun ajattelemme poisotettuja rakkaitamme, mieleemme voi tulla paljon sellaista, mikä viittaa siihen, että he eivät turvautuneet elämässään Vapahtajaamme. Meidän ei tule vaivata tällaisilla ajatuksilla itseämme. Jumala tietää käsittämättömän paljon sellaista, mitä me emme tiedä, ja hänen armonsa ulottuu yli sen, mitä me näemme. Kun olemme jättäneet rakkaamme Jumalan käsiin ikuisen elämän toivossa, tämä toivo on todellinen jokaisen kohdalla.
Omalla kohdallamme on tärkeintä, että laitamme tänään kaiken turvamme ja toivomme Vapahtajaamme. Meistä tuntuu hyvältä ajatella, että taivaaseen pääsee tekojen perusteella. Ainakaan meillä ei ole mitään sitä vastaan, että Jumala jättää yleisessä hyväntahtoisuudessaan pahat tekomme huomioimatta, jos emme voi muutoin pelastua. Mutta kun näemme itsemme ja syntimme oikeassa valossa, tilanne muuttuu ratkaisevasti, ja joudumme epätoivoon ilman Vapahtajaa. Olemme silloin yksin Jumalan edessä omine synteinemme ja ymmärrämme, että niitä seuraa tuomio. Ainoa toivomme on, että meille julistetaan vapauttava tuomio. Ei siksi, että synneillämme ei ole viime kädessä mitään merkitystä, vaan siksi, että tuomio on jo kärsitty!
Jumala rakastaa meitä jokaista henkilökohtaisesti, ja hän on antanut meille jokaiselle armonsa ja anteeksiantamuksensa henkilökohtaisesti Jeesuksessa Kristuksessa. Kun turvaudumme tähän armoon, mekin alamme pikkuhiljaa elää ajallista elämäämme kertomuksemme pojan tavoin vapautuneesti ja kaikkemme antaen ja suuntaamme samalla katseemme kohti ikuista elämää.