Pyhäinpäivä, Matt. 5: 1-12, Martti Vaahtoranta

1.
Rakkaat pyhät!
Kun vietämme Pyhäinpäivää, ajattelemme erityisesti uskossa Kristukseen poisnukkuneita rakkaitamme. Emme muistele vain yleisellä tasolla menneitä sukupolvia, emme ainoastaan kuolleita, jotka tunsimme tai jotka ovat muuten vaikuttaneet elämäämme. Emme vietä ”kuolleiden”, vaan ”pyhäin” päivää. Sillä uskossa poisnukkuneet ovat Herrassa ja Herralle eläviä, vaikka me tiedämme heidän vasta haudassa odottavan suurta ylösnousemuksen päivää. Mutta mikä on Jumalalle totta, se on tuhat kertaa todempaa kuin se, mitä me tiedämme ja koemme.
Totta on myös toisessa mielessä, ettemme vietä ”kuolleiden”, vaan ”pyhäin” päivää. Sillä kuolema itsessään ei tee kenestäkään pyhää. Se voi olla hetki, jona voimme sanoa väsyneen vaeltajan laskeneen matkasauvansa ja päässeen perille. Se voi olla hetki, jona voimme ajatella kilvoittelijan pääsevän vihdoin näkemään sitä, mihin hän ajassa eläessään uskoi. Mutta kuolema sinänsä ei pyhitä eikä pelasta ketään. Pyhä, pelastuksesta osallinen, pitää olla jo tässä ajassa ja täällä eläessä.
Sen tähden puhuttelin myös teitä ”pyhinä”. Perille päässeet pyhät kuuluvat riemuitsevaan seurakuntaan. Tässä ajassa ja tässä maailmassa samaa seurakuntaa sanotaan kuitenkin vielä taistelevaksi seurakunnaksi. Ja siihen tekin kuulutte – siihen matkaa tekevään pyhiinvaeltajien joukkoon, josta osa on jo saavuttanut päämäärän, mutta osa vasta matkalla sinne.
Ne ”pyhät”, jotka ovat päässeet perille, huusivat meidän tavallamme täällä ajassa vaeltaessaan avuksi Herraa Jeesusta. Se on kaikkien pyhien yhteinen huuto. Ja tähän armon pyyntöön on myös vastattu: jo nyt me, perille päässeet ja matkan tekijät, me kaikki yhdessä ylistämme Kaikkivaltiasta ja Armollista Jumalaa, joka antoi ainokaisen Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi ja voitti Hänessä synnin ja kuoleman vallan. Hänen kiitostaan veisaamme yhdessä enkelien ja kaikkien pyhien kanssa Herran huoneessa ja Hänen pöytäänsä astuessamme.
2.
Sen tähden, kun katselen teitä ja ajattelen myös itseäni osana taistelevaa seurakuntaa, puhun ”pyhistä”. Teen sen tietäen, ettei kukaan voi varmasti tässä ajassa sanoa edes itsestään, saati toisista, että kerran myös pääsee perille. Jumalasta ja Hänen armostaan Kristuksessa voimme tosin olla aivan varmoja, muttemme siitä, kelpaako tämä armo meille elämämme loppuun asti.
Tämä koskee kaikkein vilpittömimpiäkin kilvoittelijoita. Ja voihan ”taistelevaan seurakuntaan” kuulua myös epärehellisiä salaisia kääntymättömiä, epäuskoisia tai omavanhurskaita tekopyhiä. He osaavat taitavasti matkia kristittyjen puhetta ja elämäntapaa ja onnistuvat melkein huijaamaan itseäänkin. Vain Jumala ei ole petettävissä.
Niinpä sen, mikä on Jumalan, me myös jätämme Jumalalle. Emme ala arvioida toisen kristityn sieluntilan vilpittömyyttä emmekä hänen uskonsa vakautta. Myös itsemme jättämme Jumalan armon haltuun.
Meille jää tarkastelun kohteeksi vain eri kokoonpanoissa, eri paikoissa ja eri aikoina yhteen tuleva näkyvä kastettujen joukko. Näemme ja kuulemme sen tunnustavan syntejään, ylistävän Jumalaa, kuuntelevan saarnaa, yhtyvän uskontunnustukseen ja ottavan vastaan Herran Jeesuksen pyhän ruumiin ja veren. Me näemme ainoastaan ”taistelevan” seurakunnan, emme perille päässeitten emmekä perille pääsevien joukkoa. Siihen me voimme vain uskoa.
3.
Sen kuitenkin tiedämme, että perille päässeet ovat kerran kuuluneet siihen vaeltavaan Jumalan lasten joukkoon, johon mekin kuulumme. Hekin kokoontuivat yhteiseen jumalanpalvelukseen. Hekin lukivat Raamattua ja rukoilivat. Hekin surivat heikkoa vaellustaan arjen keskellä. Hekin tunnustivat epäonnistuneensa Jumalan lain täyttäjinä. Hekin saivat aina uudelleen syntinsä anteeksi. Ja vasta sitten heistä tuli niitä ”pyhiä”, joita nyt muistelemme ja kaipaamme ja joita joskus pidämme myös uskomme esikuvina.
4.
Varsinainen esikuva meillä on kuitenkin Herrassa Jeesuksessa. Pyhien esikuvallisen uskon olemus on siinä, että se katsoo Kristukseen. Pyhät tahtovat olla johdattamassa meitä sille samalle paikalle, jolta heidät nostettiin kunniaan: Herran Jeesuksen jalkojen juureen Hänen ristinsä uhrin ansion osallisuudessa ja Hänen armokatseensa alla.
Sillä paikalla ollaan silloin, kun kuullaan Herran sanaa. Se on myös se tilanne, josta päivän evankeliumi alkaa. Se on osa Jeesuksen Vuorisaarnaa:
Mutta kuin hän näki kansan, astui hän ylös vuorelle, ja kuin hän oli istunut, tulivat hänen opetuslapsensa hänen tykönsä. Niin hän avasi suunsa, opetti heitä ja sanoi …
Jeesus istui vuoren rinteelle. ”Vuori” oli Raamatun kielessä Jumalan kohtaamisen paikka. Rinteeltä Jumalan puhe kajahti sille joukolle, joka seurasi Jeesusta.
Varsinaisesti Jeesus puhui lähellään oleville, ”jalkojensa juuressa istuville” opetuslapsille. Se oli juuri se paikka, johon pyhät tahtovat elämänsä ja uskonsa esimerkillä meitä johdattaa. Jeesuksen jalkojen juuressa on heillä ja meillä se ”hyvä osa”, jota Marialta ei otettu pois. Se sopii hyvin myös Pyhän Marian seurakunnalle, vaikka se onkin saanut nimensä toiselta Marialta, Jeesuksen äidiltä. Mutta hänkin uskoi Jumalan sanan. Se oli hänenkin hyvä osansa.
5.
Mutta kenestä Jeesus oikeastaan puhuu päivän evankeliumissa? Kenestä Hän puhuu opetuslapsilleen, jotka istuvat Hänen jalkojensa juuressa, ja kansalle, joka siinä sivussa kuuntelee saarnaa? Jeesus puhuu ”autuaista”? Mutta keitä he ovat? Niitäkö, jotka ovat jo perillä? Vai onko puhe opetuslapsista, joille Jeesus juuri nyt, vuoren rinteellä, puhuu? Vai puhuuko Hän myös meille?
Mutta kuinka puhe voisi olla meistä? Ainakaan minä en tunne itseäni kuvasta, joka Vuorisaarnan ”autuaaksi julistamisten” peilistä näkyy. Tunnetko sinä?
Tai ehkä siinä on jotakin tuttua. Ehkä jotakin siitä voisi sopia minuunkin, mutta vain viitteenomaisesti ja ikään kuin häivähdyksenä auringosta, joka menee pilveen juuri, kun on saanut kameran kuvauskuntoon. Ja sitten pitää miettiä, paistoiko aurinko ollenkaan, vai kuvittelinko vain.
Sillä selvältä näyttää, että siihen pyhyyden mittaan, jonka Vuorisaarna vielä päivän evankeliumiakin korkeammalle rimaa nostaen asettaa Jumalan lapselle; näyttää ilmeiseltä etten ainakaan minäsiihen koskaan pääse enkä koskaan tule pääsemään, en ainakana tässä ajassa. Ja koska autuaaksi julistetun tulee olla pyhä jo nyt päästäkseen kerran perille, kuinka voisin sielläkään olla autuas, onniteltava pyhä?
Luepa sinäkin kotona koko Matteuksen evankeliumin 5. luku ja ajattele, kuinka se päättyy: ”Olkaat siis te täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on.” Lue se ja ajattele, voitko soveltaa sen itseesi, sinä ”pyhäksi” kutsuttu!
6.
Minä en voi. Olen kaukana siitä ihanteesta, jonka Jeesus asettaa eteemme. Olen kaikkea muuta kuin ”laupias” tai ”rauhan tekijä”. En ole myöskään ”siviä”, kuten vuoden Biblia ilmaisee asian, joka voitaisiin kääntää myös sanoilla ”mieleltään nöyrä” tai ”hiljainen”. Voin sitä kyllä yrittää. Joskus ehkä onnistunkin olemaan hetken hiljaa ja nöyrästi kuuntelemaan, mitä toisella on minulle sanottavanaan. Voin ehkä joskus olla kiihottamatta riitaan niitä, jotka jo ennestään ovat napit vastakkain ja jopa rakentamaan rauhaa heidän välilleen. Voin ehkä joskus antaa armon käydä oikeudesta ja olla laupias lähimmäiselleni, vaikkei hän sitä oikein edes ansaitsisi.
Mutta olenko ”täydellinen” näissä ja niissä monissa muissa, vielä vaikeammissa asioissa, joista Jeesus puhuu Vuorisaarnassaan päivän evankeliumin ulkopuolella? En ole! Et myöskään sinä. Sen verran minä sinutkin tunnen – tai jos en tunne, tiedän sen silti.
7.
Jos siis asia on näin, kuka voi olla ”pyhä”? Vietämmekö turhaan tätä ”pyhäin päivää”? Kuka voi päästä perille, jos tässä ajassa vain harvat kutsuttujen seurakunnasta pääsevät lähelle Jeesuksen Vuorisaarnan ihanteita, ja useimmat eivät edes kunnolla alkuun niiden toteuttamisessa. Ja kuitenkin vain täydellinen suoritus palkitaan.
Silti nekään opetuslapset, jotka Jeesuksen jalkojen juuressa kuuntelivat Hänen puhettaan, eivät olleet vielä perillä. Hekin olivat vasta matkansa alussa. Voi olla, että joku luuli olevansa jo varsin lähellä sitä täydellisyyttä, josta Herra puhui. Joku toinen taas saattoi meidän tavallamme kauhistua kuulemaansa.
Kukaan ei kuitenkaan ollut vielä perillä, eivätkä kaikki sinne koskaan päässeet – eivät tässä ajassa eivätkä tulevassa. Juudas Iskariot kuului jonkin aikaa ”taistelevaan”, muttei silti ”riemuitsevaan” seurakuntaan, kuten näyttää ilmeiseltä. Ja myös muut opetuslapset ja Herran apostolit aina P. Pietaria myöten pudotettiin syvälle, aivan pohjalle asti sieltä korkeuksista, joihin he ehkä uskoivat jo kohonneensa.
8.
Jäljelle ei jäänytkään mitään muuta kuin ”Jeesus yksinänsä”. Poissa oli kaikki oma ”täydellisyys”. Sillä vain yksi oli täydellinen: Hän, joka oli niin nöyrä ja hiljainen ja rauhaa rakentava, että antoi ilman omaa syytään ottaa itsensä kiinni ja tappaa kuin rikollisen; Hän, joka rakasti ristinkuolemaan asti niitä, jotka eivät jaksaneet valvoa Hänen kanssaan edes viimeisen rukoushetken lyhyttä aikaa.
Hän yksin on Pyhä. Ei ole yhtäkään toista Pyhää, joka ilman erittelyjä ja lievennyksiä olisi tämän jalon nimityksen vertainen. On vain Yksi, joka on täydellinen, niin kuin Hänen Taivaallinen Isänsä täydellinen on. Sillä Hän on ihminen, meidän vertaisemme, mutta kokonaan synnitön, ja enemmänkin: Hän on Jumala itse.
Ja Hänen, Jeesuksen Kristuksen jalkojen juuressa me nyt istumme. Istumme hyvin hiljaa ja pää painuksissa kuin suurisuinen ja kovanyrkkinen Pietari kohdatessaan ylösnousseen Herran Tiberiaan järven rannalla.
Pietari oli kieltänyt Herransa ja kaikki ne ihanteet, jotka hänellä oli ollut. Mutta Herra ei kieltänyt häntä.
Eikä Hän kiellä myöskään sinua. Hän tietää Vuorisaarnan puhuessaan, että sen asettamaan ihanteeseen nähden kunnollisinkin kristitty on vasta vaelluksensa alkumetreillä. Ja kuitenkin vain loppu kruunataan.
Mutta Herralla on hallusaan Sinulle tarkoitettu kruunu. Hän on sen sinulle omalla verellään ansainnut, ja Hän toivoo saavansa antaa sen kerran sinulle. Ja jo nyt Hän tahtoo tehdä sinusta sen todella pyhän, joka sinun pitäisi kasteesi perusteella olla. Hän tahtoo, että sinäkin pääsisit perille ja että sinuakin muistettaisiin kiitollisin mielin Pyhäinpäivänä, ellei seurakunta ole silloin jo kokonaan siirtynyt taivaan juhliin, sinne, minne me niin mielellämme pääsisimme yhdessä rakkaittemme kanssa.
9.
Ja kyllä sinä sinne pääset, jos tunnustat nytkin Jumalan edessä, ettet täytä sitä mitttaa, jonka Hänen lakinsa sinulle asettaa. Kyllä sinä taivaaseen pääset, kun turvaudut Herraasi ja Hänen täydelliseen uhriinsa ristinpuussa ja Hänen riemulliseen ylösnousemukseensa ja kun uskossa otat vastaan niin synninpäästön sanan kuin Hänen siunatun ruumiinsa ja verensäkin.
Kyllä sinä taivaaseen pääset, kun painat pääsi P. Pietarin tavoin ja sanot: ””Herra, sinä tiedät kaikki; sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Jeesus tietää, mitä tekoa olet ja kuinka heikkoa on kilvoituksesi. Mutta Hän rakastaa sinua. Hän antaa sinulle syntisi anteeksi. Hän varustaa sinut matkalle kohti taivasta yhdessä koko taistelevan seurakunnan kanssa.
Sille matkalle lähdet hiljaisena ja nöyränä. Lähdet armahdettuna syntisenä. Lähdet armahtaen itse niitä, jotka sinua vastaan rikkovat. Lähdet sydän puhdistettuna pahasta omastatunnosta ja saat kerran nähdä Jumalan.
Aivan varmasti saat myös kokea pilkkaa ja ehkä jopa vainoa sen tähden, ettet enää voi muuta kuin tunnustaa sitä Herraa, joka on sinua armahtanut. Saat armon kantaa sitä ristiä, jonka Herra on puolestasi kantanut Golgatalle. Hän kantaa sitä kanssasi, kun se lasketaan harteillesi.
Ja vaikket sitä itse huomaakaan, asettelet jalkojasi hiljalleen Jeesuksen suuriin askeliin. Alat vähitellen muuttua sen kuvan kaltaiseksi, jonka täydellisyys kauhisti ja lannisti sinua. Lähelläsi olevat, kanssavaeltajat ja ulkopuoliset, huomaavat sinun muuttuvan kärsivällisemmäksi, kuuntelevammaksi, lempeämmäksi, armahtavaisemmaksi. Sillä se Herra, jota haluat tunnustaa ja seurata silloinkin, kun se maksaa sinulle hyvän maineen ja helpon elämän, Hän asuu sinussa ja muuttaa Henkensä kautta sinua.
Ja sitten, kun olet perillä, sinäkin saat nähdä muutoksen, joka on siellä täydellinen. Saat nähdä ja ihmetellä. Mutta vain Herraasi kiität siitä sielläkin, vain Herraasi, sinä uskossa autuas ja pyhä. Amen.