Rakkaat kristityt,
Jeesuksen tapa kommunikoida ihmisten kanssa rakentuu usein jännitteiden rakentamiseen. Hän tuntuu luottavan siihen, että Hänen opetuksensa menee paremmin perille, jos ihminen saa oivallustensa tueksi paradoksin. Jeesus kutoo puheisiinsa vastakohtia ja liittää toisiinsa asioita, joita oli totuttu pitämään erillään. ”Teille on sanottu, mutta…” Hänen ympärillään puheenvuoron saavat myös ne, joilta ei yleensä kysytty mitään ja myönteisen huomion keskiöön nousivat Jeesuksen ympärillä myös ne, jotka oli totuttu sysäämään varjoihin.
Kuulemamme kaunis teksti autuaiksi julistetuista jatkaa tätä samaa lähestymistapaa. Jeesus haluaa saada kuulijansa oivaltamaan jotakin syvästi merkityksellistä Jumalan valtakunnasta arvoista ja tekee sen vastakohtien avulla.
Sana ”autuas” kuvaa onnellista olotilaa. Tavoiteltavaa tulevaisuutta – ” siellä jossain, sitten joskus tai niillä joillakin, joilla on käynyt hyvin”. Autuas olotila ei hevin ollut se sana, jolla köyhä, kovia kokenut, leskeksi jäänyt tai elantonsa eteen raatava kalastaja olisi olotilaansa kuvannut. Autuus oli oman arjesta kaukana!
Jeesus alkaa vastakohtaverkkonsa kutomisen ja autuus laskeutuu keskelle raadollista arkea. Kuulijoina on kaikenlaisia kansalaisia, varta vasten paikalle tulleita ja myös satunnaisia kulkijoita. Köyhiä, murheellisia, uskossaan epäröiviä, nälkäisiä ja janoisia, vainottuja ja vihapuheiden kohteeksi joutuneita. Nämä sanat ja tällaisen olotilan moni tunnisti itsestään tai tuttavastaan. Ja juuri tällaisiin sanoihin ja tällaiseen olotilaan Jeesus liittää sanan ”autuas”. Usko tuli tavallisen ihmisen ulottuville. Arkeen ja elämän raadollisuuden keskelle. Autuus ei ollutkaan tulevaisuuteen karkaava toivetila ”siellä jossakin ja vain muita varten”, vaan osa arkeani.
Autuus on sitä, että Jumala tunnistaa todellisen olotilani ja tuo siihen pyhän ulottuvuuden. Autuus on sitä, kun Jumala ei vaadi minulta eikä muilta jotakin autuuden saavuttamiseksi, vaan Hän tarjoaa lupaa nähdä itseni armahdettuna, hyväksyttynä, Jumalan perheväkeen tervetulleeksi toivotettuna tällaisenani. Sirpaleitteni ja kaipuuni kanssa. Niitä kieltämättä, vaan juuri niiden kanssa. Tätä on autuus: Jumala todellisuutemme keskellä!
Kuulijoita hätkähdytti luultavasti myös toivon perspektiivi, joka avautui liikkeen ja muutossuunnan kuvaamisesta. Kuulijat elivät ajassa, jossa roolit, yhteiskunnallinen asema ja kansalaisten oikeudet olivat tarkkaan sidottuja. Se, mihin, minne ja millaisena synnyit, ennusti tulevaisuutesi, määritteli tarkkaan liikkumavarasi ja valinnanmahdollisuutesi. Jeesus sekoitti tässäkin totuttua ajattelutapaa. Osasi ei ole sementoitu: et ole ikuisesti murheeseesi sidottu, köyhyyteesi kahlittu. Toivon perspektiivi avautuu oman todellisuuden tunnustamisesta ja siitä ponnistetaan kohti liikettä ja muutosta, kohti uusia näköaloja. Köyhät saavat perintöjä, murheelliset löytävät lohdutusta, nälkäisille on tarjolla ravintoa. Luultavasti osa kuulijoista otti tämän sanoman hyvin konkreettisesti vastaan. Tapahtuiko silloin voimaantumista? Käynnistyikö liikettä, jossa virisi luottamus parempaan tulevaisuuteen? Ajatteliko joku, että sittenkin kannattaa elää, jaksaa eteenpäin ja toivoa, että lohdutus, leipä ja levollinen luottamus ovat myös minua varten? Havahtuiko joku vuoren juurelle sattumoisin paikalle osunut, että täällä puhutaan minusta ja minulle?
Jeesus piirtää kuitenkin meille myös tavoiteltua tahtotilaa. Mutta se ei ole autuus, joka meidän pitäisi onnistua itsellemme hankkimaan. Se meille lahjoitetaan pohjaksi ja elämämme viitekehykseksi. Sen sijaan meitä kehotetaan tavoittelemaan elämäntapaa, joka avautuu arkeemme ja sen vaihtuviin tilanteisiin. Autuus löytyy sieltä, jossa ihmiset armahtavat toisiaan. ”Autuaita ovat ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan. ”Autuus kasvaa siellä, jossa vihapuheet unohtuvat ja pilkkakirveet haudataan. ”Autuaita ovat rauhantekijät, sillä he saavat Jumalan lasten nimen.”
Jeesuksen opetus autuudesta ja autuaasta olotilasta ei näytä olevan yksilön tunnetila, jossa voi paistatella paikalleen jääden ja omaa onnellisuuttaan hyristen. Jumalan valtakunnassa autuus avautuu aina yhteiselämän suuntaan. Autuus tuottaa arjen tekoja ja asenteita: sovintoa, armollisuutta, kärsivällisyyttä, omastaan jakamista.
Rakkaat ordinantit, Liisa, Minnamari, Satu ja Marianna, tekin olette autuaita! Myös teidän elämänkaareenne käänteissä, voimaantumisessanne, kaipuussanne ja kysymyksissänne on Jumala läsnä. Se riittää autuuteen. Kutsumuksenne kuljettaa teitä nyt Herttoniemeen, Ruotsiin, Itävaltaan, Diakonissalaitokselle… ja mukananne kulkee sanoma sellaisesta autuudesta, jota ei tarvitse lunastaa, suorittaa eikä ansaita, vaan joka kuuluu kaikille ja kaikenlaisille. Tätä armon tuoksua te kannatte mukananne. Se kannattelee teitä ja kauttanne kohtaamianne ihmisiä. Autuas armahtaa – itseään ja muita.