Nämä Jeesuksen vuorisaarnan autuaaksijulistamiset tuovat lempeää toivoa monenlaisissa elämäntilanteissa oleville kristityille ja yleensä niille ihmisille, jotka vilpittömästi ja joskus ahdistavankin epätietoisina kyselevät elämän mieltä, oikeudenmukaisuuden toteutumista ja Jumalan läsnäoloa tässä maailmassa ja yksilön todellisuudessa. Autuaaksi julistetaan niin ne, jotka näkyvästi ponnistelevat rauhan eteen, vaikka yhä uusia sotia puhkeaa niin suuressa kuin pienessäkin mittakaavassa, kuin myös ne, jotka eivät enää itse jaksa olla aktiivisia. Autuaiksi julistetaan vainotut ja kärsivälliset sekä puhdassydämiset, jotka koettavat varjella itseään ja muita muuttumasta kyynisiksi maailman ja oman pahuuden edessä. Autuaita ovat ne, jotka toisia armahtavat, kuten Herramme myös Isä meidän -rukouksessa sanoo. Taivaallinen Isä antaa meille mittaamattoman paljon anteeksi. Emmekö me siis soisi rahtua tuosta anteeksiannosta kanssaihmisillemme. Autuaiksi julistetaan näin ollen ne, jotka omassa voimassaan ennen pitkää mitä ilmeisimmin menettäisivät toivonsa, väsyisivät ja muuttuisivat tylsän välinpitämättömiksi.
Rohkaisun sana ei näin ollen kohdistu ainoastaan moraalisten hyveiden edustajille heidän ponnistelujensa ja kärsivällisyytensä tueksi. Vapahtajamme haluaa nostaa ja kantaa kaikkia – myös niitä, joiden voimat eivät riitä näkyvään kamppailuun hyvän puolesta. Niinpä autuaiksi julistetaan myös ja aivan ensiksi hengessään köyhät ja ne, joilla on vanhurskauden nälkä tai jano sekä, etenkin näin rakkaittemme muistelupäivänä, pyhäinpäivänä, sattuvasti: ”autuaita ovat murheelliset: he saavat lohdutuksen”.
Hengellinen köyhyys on ollut rakas ilmaisu suomalaisista perinteisistä herätysliikkeistä erityisesti herännäisyydessä eli körttiläisyydessä. Vakaumuksena on ollut, ettei tarvitse olla mikään kaiken tietävä ja osaava uskon sankari, jotta voisi käydä kristitystä ja kokea olevansa Vapahtajan rakastama. Hengen köyhyyden esimerkkeinä on nostettu esiin niin tuhlaajapoika, kadonnut lammas kuin ristin ryövärikin, joka nöyrän kunnioittavasti Herraansa kohtaan tunnusti oman vajavaisuutensa ja pahuutensa. Hän näki, että tällaisena minulla ei ole mitään oikeutta esittää vaatimuksia Jumalan puoleen. Kohtaloni tuomittuna rikollisena olen ansainnut.
Vuorisaarna – ehkä etenkin sen seuraavat osat puheineen toisenkin posken kääntämisestä, omaisuuden jakamisesta ja vihan välttämisestä – on kirkkohistoriassa koettu kuitenkin myös korkean tason kristillisyydeksi, joka ei sovi yhteen reaalitodellisuuden kanssa. Pohjimmiltaan tuon saarnan sanoma kuitenkin osoittaa yksinkertaisesti, mistä on kyse rakkauden kaksoiskäskyssä: rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Se osoittaa rakkauden vaatimuksen radikaaliuden, mutta myös armon radikaaliuden ja sen, että Jumala on heikkojen ja vajavaisten puolella.
Niitä, jotka eniten kaipaavat apua Vapahtaja usein näkyvimmin myös rakastaa ja etsii. Autuaita ovat ne, joilla on ”vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan”. Nälkää ja janoa ei voi omin neuvoin ja itsestään käsin tyydyttää. Siihen tarvitaan jotakin, joka tulee itsemme ulkopuolelta Luojan lahjana. Kristus sanoo, että hän on elämän leipä. Hänessä Jumalan vanhurskaus eli oikeamielisyys ja pelastus ruumiillistuivat. Sanassa kuulemme ja saamme kokea hänen armollisensa läsnäolonsa, joka meissä tekee työtään; ehtoollisella nautimme hänen ruumiinsa ja verensä syntien anteeksisaamiseksi.
Autuaita ovat murheelliset: he saavat lohdutuksen. Jumala ottaa vakavasti meidän surumme ja murheemme, jotka johtuvat rakkaan menetyksestä tai elämän yleisistä vastoinkäymisistä. Suru ei kylläkään poistu yhtäkkisesti siten, että sanotaan jotakin kaunista ja vakuutetaan ajan parantavan. Tätäkin kyllä tarvitaan surun käsittelemiseksi hyväksi koetuilla tavoilla. Yhtäkaikki tietoisuus ja luottamus siihen, että tämä ahdistava aika ei ole koko elämä on välttämätöntä realistisen ja mielekkään elämänasenteen löytämiseksi. Tunteitamme meidän ei pidäkään kieltää. Ne on Luoja meille antanut, jotta voisimme elää täyttä elämää ihmisinä. Suru on myös suojamekanismi, jonka kautta työstämme menetystä ja ohjaudumme kohti tulevia päiviä vähän kerrassaan omaan tahtiin.
Huolestuttavaa on vasta se, jos elämä uhkaa mennä tyystin raiteiltaan. Se ei ole tarkoitus; siksihän me tukea, omaisten, ystävien, vertaisryhmän tai ammattiauttajien tukea tarvitsemme surutyössä, vaikka se on myös yksinäistä matkaa oman kaipauksen ja kivun kanssa. Jos kuitenkin voimme kokea, että taival kulkee Jumalan edessä, Hänen, joka ohjaa meitä joskus vaikeidenkin aikojen läpi kohti parempaa ja lopulta luokseen taivaan kodin iloon, on surussa kaikesta huolimatta toivo ja elämällä yleensäkin vankka perusta. Jumalan rauha on ymmärrystä ylempi ja se kantaa, vaikka inhimillinen tyyneys meistä olisikin joskus kaukana. Perusta on onneksi omia voimiamme väkevämpi. Taivaan Isä antaa tulevaisuuden ja toivon. Hänen ajatuksensa eivät ole tuhon vaan rauhan ajatuksia.
Pyhäinpäivänä muistamme myös niitä kristikunnan historian ihmisiä, jotka ovat nousseet merkittäviksi hengellisiksi ohjaajiksi tai rohkaisijoiksi muille elämänsä ratkaisujen myötä. Luterilaisina emme puhu pyhimyksistä tai kirkon pyhistä, mutta kyllä meidänkin perinteessämme on sellaisia henkilöitä, joita kunnioitetaan merkittävinä hengellisinä opettajina ja esikuvina kristillisessä kilvoituksessa sekä lähimmäisten parhaaksi toimimisessa. Viime vuosikymmenten tunnetuimpia kristikunnassa kunnioitettuja tällaisia henkilöitä ovat vaikkapa äiti Teresa ja isä Jerzy Popiulusko, kotoisina esimerkkeinä Maria Kajava, Martti Simojoki tai Veikko Hursti jne.
Ennen teologian opintojeni aloittamista luin Mary Craigin kirjan ”Valona pimeydessä. Kuusi aikamme marttyyria”. Jälkikäteen ajateltuna luulen, että tuo teos innoitti minua enemmän kuin silloin arvasinkaan. Siinä on lyhyet elämäkerrat Dietrich Bonhoefferistä, saksalaisesta teologista, jonka natsit murhasivat; Martin Luther Kingistä, amerikkalaisesta mustasta papista, jolla oli unelma veljeydestä, mutta joka ammuttiin vuonna 1968; Maximilian Kolbesta, puolalaisesta papista, joka antoi henkensä toisen edestä Auschwitzissa; Janani Luwumista, Ugandan arkkipiispasta Idi Aminin valtakaudella, josta tuli hämäräperäisen auto-onnettomuuden uhri vuonna 1977; Oscar Romerosta, San Salvadorin vuonna 1980 murhatusta arkkipiispasta; äiti Maria Skobtsovasta, ortodoksisesta nunnasta, joka toisen maailmansodan aikaisesta vastarintatoiminnastaan Ranskassa joutui kokemaan kuoleman keskitysleirissä. Lisäksi kerrotaan 1900-luvun tuntemattomista marttyyreista.
Pyhäksi ei kuitenkaan perimmältään tulla oman hengellisen ja moraalisen kuntoisuuden perusteella vaan Jumalan armosta. Jeesuskin sanoi maan päällä ihmisenä vaeltaessaan, että älä sanoa minua hyväksi. On vain yksi, joka on hyvä. Kaikki todellinen hyvyys ja rakkaus on lähtöisin Jumalasta, pyhästä Kolmiyhteydestä.