Autuaita ovat Arkikielessähän sana autuas kuvailee esimerkiksi hetkellistä mielihyvän tunnetta: on autuas olo. Se voi kuvata myös tietätämättömyyttä kovista reaaliteeteista: on autuaasti unohtanut tai on autuaan tietämätön. Kuulemassamme vuorisaarnan aloituksessa sanalla autuas on kuitenkin toisenlainen merkitys. Autuaita ovat köyhät, murheelliset, kärsivälliset ja ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano. Kyse on siitä, keitä Jumala aivan erityisesti rakastaa ja vetää pelastavaan yhteyteen kanssaan. Ja mitä seuraaminen voi tuoda tullessaan. Kyse on autuuden asiasta. Pelastus on tullut keskellemme Jeesuksessa. Hän puhuu oppilailleen siitä, että näkyväns seurakunnan luovuttamaton tunnusmerkki on risti voiton merkki mutta yhä edelleen myös häpeän ja rangaistuksen merkki. Armo ja totuus vetävät ylleen ristin varjon. Voima on kätketysti läsnäolevaa salaisuus. Kutsuttu sortuisi ellei Kutsuja olisi kulkenut edellä. Ellei hän olisi lupauksensa mukaan läsnä kaikki päivät maailman loppuun asti. Ja hän on.
Autuus sanan syvimmässä merkityksessä on vasta edessäpäin, vaikka syntien taakan kirvotessa harteiltamme se on elävää todellisuutta jo nyt. Kun väsynyt nostetaan, ei-miksikään tehdylle lahjoitetaan uusi oleminen. Nämä armonvälähdykset eivät ole pelkkiä tähdenlentoja, mutta varsinaisesti matkamme määrä on Jumalan kasvojen autuas näkeminen. Jumalan kasvot. Mitä se merkitsee? Täydellisen rakkauden läsnäoloa. Kirkkoisä Augustinus kuvaili aikanaan taivaan autuutta näin: Kuinka suuri onkaan oleva tuo onnellisuus, jossa ei ole mitään pahaa eikä mikään hyvä ole kätkössä ja jossa on pelkkää Jumalan ylistystä, hänen, joka on oleva kaikki kaikessa Hän on meidän rientojemme päämäärä, hän on nähtävissä loputtomasti, häntä rakastetaan kyllästymättä, häntä ylistetään väsymättä Silloin olemme vapaat ja näemme, näemme ja rakastamme, rakastamme ja ylistämme.
Meidän Herramme vuorisaarna. Saarna on kohdistettu juuri meille. Emme tarvitse mitään erityistä yksityistä ilmoitusta. Hyvän paimenen äänessä seurakunnalleen on meille kyllin. Sanan ja ehtoollisen kautta hän antaa meille itsensä. Juuri meitä hän kutsuu seuraamaan. Kasteessa Kristuksen ruumiiseen liitetyille kyse ei ole tyhjältä pöydältä aloittamisesta. Kasteemme lahja ja tehtävä pysyy voimassa. Kyse on nimeltä kutsutun kuuliaisuudesta. Vain kuullessamme Kutsujan äänen voimme olla kuuliaisia. Vastaus edellyttää puhuttelua. Evankeliumi tahtoo puhutella meitä. Se julistaa: Autuaita ovat. Oleminen ei ole vain oleilua omassa kalalammikossa. Näkyvä seurakunta on tosi seurakunta. Sen pyhyys on kuitenkin salattua. Kutsu merkitseekin jokapäiväistä parannuksenstekoa eli syntisen havahtumista siihen, että olen Kristuksen oma armoitettu. Hän ei kadu kutsumistaan vaan tahtoo kantaa meitä seurakunnassaan läpi elämän aina autuaiden maahan asti.
Mitä on eläminen kristittynä maailmassa muttei maailmasta? Tämä luova jännite haastaa yhä edelleen kamppailemaan kysymyksen kanssa. Isä meidän rukouksessa pyydämme tulkoon sinun valtakuntasi. Aina toisinaan on noussut esiin Jumalan valtakunta aatteena. Joko tuon valtakunnan pystyttäminen on ollut uskonnollisesti motivoitunutta tai sitten se on saanut maallistuneempia muotoja. Keskeisinä esimerkkeinä erilaiset poliittiset utopiat. Alussa oli utopia ja lopussa myös. Jäljellä ehkä vain tyhjyys. Yhteinen hyvä ei toteudu, niin että luovutetaan oma persona persoonattomalle järjestelmälle. Loogisesti perusteltu systeemi saattaa näyttää paperilla toimivan hyvin, mutta sen konemainen, keinoja kaihtamaton toteuttaminen tekee ihmisistä tunnottoman järjestelmän uhreja. Kristillisellä uskolla on sosiaalinen ulottuvuus, mutta se ei merkitse keinoja kaihtamatonta toimintaa. Väkivalta ei synnytä muuta kuin väkivaltaa.
Jos risti ohitetaan, kristinusko muuttuu joko maailmanmuotoiseksi alituiseksi myötäilijäksi tai sitten se käpertyy sisäänpäin siilipuolustukseen maailmastapakenevaksi lahkoutuneeksi aatteeksi. Kristuksen läsnäoloa tässä maailmassa ei kummassakaan tapauksessa oteta vakavasti. Vapahtajamme ei häpeillyt seurustella halveksittujen ihmisryhmien kanssa. Hän ei ollut niin sanotusti pikkuporvari. Ei hän myöskään ollut hippi, marxilainen, elokuva- tai poptähti. Ei myöskään vain juutalainen juutalaisten joukossa tai pelkästään katolisten, helluntailaisten tai luterilaisten Jeesus. Hän ylittää kaikki Jeesus-kuvat. Onkin sattuvasti sanottu: Kristukselle ei ole mitään mittapuuta. HÄN itse on mittapuu. Me emme ketään voi pakottaa häntä seuraamaan. Hän kyllä itse huolehtii kutsumisesta sanan ja sakramenttien kautta.
Sanan tuleminen lihaksi merkitsee juuri sitä, että Kolminaisuuden toinen persoona tuli ihmiseksi. Persoona jää aina salaisuudeksi. Kuten juutalainen filosofi Martin Buber asian ilmaisi aikoinaan, ihminen on SINÄ eikä SE. Persoonaa ei saa esineellistää. Emme voi nähdä toisen ihmisen sieluun. Emme edes omaamme ilman sanan valoa. Sana kutsuu yhteyteen. Siksi se on sielun rakkaudettomuuden peili ja uuden luoja. Meitä ei ole hylätty itsekkyyden ja yksinäisyyden, rikkinäisyyden valtaan. Kristus sanoo: usko minua. Olen sovittanut sinut Jumalan kanssa. Omassa persoonassasi. Rauha Jumalan kanssa haastaa olemaan jännitteisessä suhteessa itsekkyyden, koston ja armottomuuden henkeen. Autuaaksi julistaminen merkitsee sitä, että Kristuksen seuraamisessa me vapaudumme vapaaseen persoonalliseen olemiseen juuri omana itsenämme. Voimanlähde vaihtuu itsekorotuksesta Jumalan armoon. Kutsu kuuluu: tule siksi mikä olet. Alkavasti mutta kuitenkin. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. Tämä on minun ruumiini, tämän on minun vereni. Sinun puolestasi annettu ja vuodatettu. Meidän syntiemme. Lähtekää rauhassa ja palvelkaa yhteyttä. Emme ole oman vajavaisuutemme varassa. Meitä kannetaan ja yhtenä saamme olla kantamassa toista.
Kristillinen elämä on joskus määritelty hengelliseksi matkaksi, jota kuljetaan samanaikaisesti eteenpäin, sisäänpäin ja ylöspäin. Se on jatkuvaa havahtumista tottumuksen ja tavanomaisuuden synnyttämästä turtumisesta näkemään, miten taivasten valtakunta on meidän keskellämme jokapäiväisiinkin asioihin kätkettynä. Valtakunnan etsiminen vaatii jatkuvaa matkantekoa, joka voi tapahtua monin tavoin.
Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Tämä on rohkaisun sana ristin nöyryyttämille. Ristin varjo häviää ylösnousemuksen auringon kirkkauteen ja suloiseen lämpöön. Risti on toivo toivottamalle, pelastus jumalattomalle. Sana autuudesta vainon alla voi kuitenkin kääntyä myös lyömäaseeksi. Se että kuritetaan ei automaattisesti ole merkki erityisestä pyhyydestä. Se voi olla seurausta omasta asenteesta. Meille on osoitettu Jeesuksen vuorisaarnassa paras toimintaohjelma pahaa vastaan myös kristittyjen kesken. Autuaaksijulistukset osoittavat tietä kohti oikeaa mielentilaa: sitä, että paha saa otteensa siitä, ettei pyritäkään ymmärtämään toista, vaan itse kuvitellaan oltavan kaikessa oikeassa, puhtaita; toiset ovat väärässä. Näin käy aina kun soditaan. Koston kierteen katkaisee vain armo ja katse ristiin: Armahda minua syntistä. Erehtyminen on inhimillistä, anteeksianto jumalallista.