Taivas auki minun kohdallani
Saarna Naantalin musiikkijuhlilla kolminaisuudenpäivänä
Järki hämmästyy
”Yhden huikaisevan hetken taivas oli auki minun kohdallani, tässä. Kaikki oli selkeää, yksinkertaista ja ymmärrettävää.” Näillä Pia Perkiön runon sanoilla alkoi tässä kirkossa tiistaina ensiesityksensä saanut helluntaioratorio VIA. Kolminaisuudenpäivänä tuollainen hetki on harvinainen: mitä lähempänä Kolminaisuutta, sitä enemmän järki hämmästyy. Selkeys, ymmärrettävyys ja yksinkertaisuus eivät tunnu ollenkaan kuuluvan kolminaisuudenpäivän sanavarastoon.
Kun jumalanpalvelus kuitenkin alkaa ja päättyy Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, kysymys on aivan selvästi jostakin tavattoman olennaisesta. Vuosisatojen – itse asiassa jo vuosituhansien – ajan Kolminaisuuden mysteeriä on yritetty selventää niin tieteellisesti kuin taiteellisestikin, sekä käsitteellisesti että kuvallisesti ja kokemuksellisesti. Ehkä joskus jostakusta on saattanut tuntua, edes ”yhden huikaisevan hetken”, että sentään jokin olisi ”selkeää, yksinkertaista ja ymmärrettävää”.
On todennäköistä tai jopa varmaa, että meillä kaikilla on esivanhempia, jotka osasivat ainakin jotenkuten ulkoa Athanasioksen uskontunnustuksen, vanhan kirkon kolmesta uskontunnustuksesta pisimmän ja käsitteellisimmän. Sen mukaan ”joka siis tahtoo autuaaksi tulla, hänen pitää tällä muotoa Kolminaisuudesta ajatteleman”. Tuskinpa he kuitenkaan sillä tavoin nimenomaisesti ajattelivat – enneminkin he kokivat olevansa jonkin käsittämättömän, ihmeellisen, peljättävän ja pyhän edessä, kun he toistivat: ”Isä ei ole yhdestäkään tehty, eikä luotu, eikä syntynyt. Poika on ainoastansa Isästä, ei tehty eikä luotu vaan syntynyt. Pyhä Henki on Isästä ja Pojasta, ei tehty eikä luotu, eikä syntynyt, vaan uloskäyvä. Niin on nyt yksi Isä, ei kolmea Isää; yksi Poika, ei kolmea Poikaa; yksi Pyhä Henki, ei kolmea Pyhää Henkeä. Ja tässä Kolminaisuudessa ei ole yksikään persoona toistansa edellisempi, eli jälkimäisempi eikä yksikään suurempi eikä vähempi toistansa. Vaan kaikki kolme persoonaa ovat yhtä ijankaikkiset ja juuri yhdenkaltaiset.”
Athanasioksen tunnustuksella on oma historiallinen taustansa, ja omana aikanaan sillä oli selvä tarpeensa. Niin kummalliselta kuin tuollainen katkelma meidän korvissamme tänään kuulostaakin, se kuitenkin avasi jotakin sellaista, mikä sillä hetkellä vaati tarkennusta. Vaikka meillä onkin taipumusta pitää menneitten aikakausien ihmisiä hiukkasen lapsellisina ja suhtautua heihin joko ylimielisesti tai ystävällisen alentuvasti, tarkemmin katsoen ja kuunnellen asiat ovat toisin. Vaikka me emme yrittäisikään kuvata Kolminaisuutta noin, tuskin me silti tekisimme sitä sen osuvammin.
Mysteeri soi
Argentiinan varmaankin tunnetuin kirjailija Jorge Luis Borges (1899-1986) käsitteli esseissään useinkin teologisia teemoja – ja yhtä usein tavalla, joka liikkui jossakin fantisoinnin ja filosofoinnin rajamaastossa, lukija pystymättä päättämään kummalla puolella ollaan. Alkajaisiksi hän ei suinkaan ihastu vaan pikemminkin kauhistuu Kolminaisuudesta. Hän pitää sitä lähinnä luotaantyötävänä: ”Jos sen kuvittelee noin vain syntyneen Isästä, Pojasta ja Haamusta jotka sitten liittyivät yhdeksi organismiksi, se vaikuttaa älylliseltä kasvannaiselta, epäsikiöltä jonka vain painajaisen hirmut ovat saattaneet synnyttää. Helvetti on pelkkää fyysistä väkivaltaa, mutta nuo kolme toisistaan erottamatonta Persoonaa ovat älyllinen kauhistus, eräänlainen vastakkain asetettuihin peileihin hukkuva näennäinen ikuisuus.”
On selvää, että järki hakkautuu mustelmille ja äly nääntyy, kun se yrittää tunkeutua Kolminaisuuden sisälle tai päästä jopa Kolminaisuudesta perille. Toiset kirjailijat ovat tyytyneet vertauskuvaamaan sitä mitä ei ole ollut mahdollista käsitteellistää, jos kohta jokainen kuva onkin vain kuva eikä mikään kata todellisuutta itseään. Kirjassa Pitäjän pienempiä Volter Kilven romaanihenkilö Kaaskerin Lundström selittää pöllämystyneelle tuomiorovastille, että kolmiykseys on tietenkin – jos nyt ihminen mitään aritmetiikasta ja trigonometriasta ymmärtää – kuutio. Graham Greenen isä Quijote puolestaan havainnollistaa Pyhää Kolminaisuutta kolmella viinipullolla, jossa on samaa manchalaista viiniä. Myöhemmin hän tosin joutuu ankariin opillisiin ja hengellisiin tunnontuskiin, kun Pyhän Hengen pullossa viiniä oli ollut muita vähän vähemmän.
Greene – tai hänen isä Quijotensa – ei jatka tällaiseen suuntaan, mutta tulee mieleen, että jos pullon suuhun puhaltaa, siitä syntyvän äänen korkeus on erilainen riippuen siitä, kuinka paljon nestettä pullossa on. Entä jos Kolminaisuudesta lähteekin aivan tietynlainen sointi, joko jonkinlainen nimikkokolmisointu tai sitten jokin peräti outo ja ennenkuulematon ääni? Tai jospa Pyhän Kolminaisuus soi mysteerinä kaiken taustalla, kaikessa, ennen kaikkea ja kaiken jälkeen; jospa se on sen luonteinen salaisuus, joka on ennemminkin soitettavissa ja laulettavissa kuin kuvattavissa, sanoitettavissa ja käsitteellistettävissä?
Yritys ymmärtää Kolminaisuus tai edes Kolminaisuutta on joutavaa. Sen tajusivat teologit jo aikaa, kun he tekivät erottelun immanenttiseen ja ekonomiseen triniteettiin. Edellisellä he tarkoittivat Kolminaisuutta sinänsä, jälkimmäisellä sellaisena kuin se meille näyttäytyy. Edellisestä meillä ei ole tietoa, jälkimmäisestä sitä vastoin paljonkin kokemusta. Jorge Luis Borgeskin jatkaa: ”Jos jätämme huomiotta pelastuskäsitteen, kolmen persoonan sulautuminen yhdeksi vaikuttaa ehdottoman mielivaltaiselta. Jos sitä pitää uskon kannalta välttämättömänä, sen tarkoitus ja tehtävä käyvät selviksi mysteerin silti hälvenemättä.”
Rakkaus sitoo
Nyt kun emme ”jätä huomiotta pelastuskäsitettä”, on syytä palata päivän evankeliumiin, jossa Jeesus kuvaa itseään viinipuuksi. Rungossa kiinni pysyvät oksat vihannoivat ja tuottavat hedelmää, irto-oksat kuivuvat tuhoutuvat. Yhteys viinipuuhun, Jeesukseen, on yhteyttä Poikaan. Samalla se merkitsee myös yhteyttä Isään: ”Siinä minun Isäni kirkkaus tulee julki, että te tuotatte runsaasti hedelmää.” Isän ja Pojan välillä vallitsee selvästikin vähintään Pyhä Kaksinaisuus, mutta Hengestä ei näytetä puhuttavan mitään. Olisiko Kirkkokäsikirjan vahvistanut kirkolliskokous erehtynyt ja tälle päivälle olisi vahingossa tullut johonkin toiseen pyhäpäivään kuuluva evankeliumi?
Jokainen, joka on kuullut tuon uuden helluntaioratorion, tietää, että niin ei ole tapahtunut. Hän tietää myös, miksi. Lainasin jo oratorion alkusanoja: ”Yhden huikaisevan hetken taivas oli auki minun kohdallani, tässä. Kaikki oli selkeää, yksinkertaista ja ymmärrettävää.” Heti niiden jälkeen jatketaan ja lauletaan: ”Rakkaudesta elämme.” Jeesuksen puhe viinipuusta päättyy vastaavasti näin: ”Niin kuin Isä on rakastanut minua, niin olen minä rakastanut teitä. Pysykää minun rakkaudessani. Jos noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani, niin kuin minä olen noudattanut Isäni käskyjä ja pysyn hänen rakkaudessaan.” Pyhä Henki on rakkauden Henki. Kun puhutaan rakkaudesta, puhutaan Pyhästä Hengestä. Kun me elämme rakkaudesta ja rakkaudessa, me ”vaellamme Hengessä”, niin kuin Paavali (Gal. 5:16, vuoden 1938 käännös) on kristityn elämänmuotoa kuvannut.
Vaikkemme me Pyhän Kolminaisuuden sisäisestä dynamiikasta paljon mitään tiedä eikä meidän varsinkaan ole viisasta yrittääkään mitään siitä ymmärtää, Pyhä Henki on Kolminaisuuden persoonallinen rakkauden side. Vielä edellisen virsikirjan (1939) mukaan veisattiin: ”Sä Henki Pyhä totuuden ja side Kolminaisuuden, valaise mielet sokeat, kirvoita kielet kankeat” (93:3; vrt. nykyinen 111:3). Missä rakkaus luo yhteyttä, sieltä Jumala – pyhä ja Kolmiyhteinen – ei ole kaukana.
Vaikka rakkaus ei ole Jumala, Jumala on rakkaus ja rakkauttahan kolmiyhteinen Jumala meitä kohtaan osoittamalla osoittaa. Aina on kysymys yhteydestä ja yhteenkuuluvuudesta, aina on kysymys erillisyyden ja eristyksiin jäämisen voittamisesta. Aina rakkaus on side.
Se on täällä
Tässä jumalanpalveluksessa ja kesän alkaessa meille tulee erityisen koettavaksi, kuinka me kuulumme yhteen Luojan koko luomakunnan kanssa; samaa juhlii myös Fransiskus Assisilaisen Aurinkolaulu. Tämän päivän evankeliumi kertoo yksinkertaisella ja siksi tehokkaalla kuvalla, kuinka olennaista on kuulua yhteen meidän Herrassamme Kristuksessa, ”pysyä hänessä”. Helluntain ihme yhteistää meidät Jumalaan, ja meille käy ilmeiseksi, ettei Pyhää Kolminaisuutta ole annettu meille ymmärrettäväksi vaan yhdessä ylistettäväksi.
VIA-oratorio päättyy niin ikään Pia Perkiön sanoihin: ”Enää en voi piiloutua tietämättömyyteen, väittää ettei rakkautta ole, että selittämätön on elämälle vierasta ja taivas irti maasta. Rakkaus on täällä ja enemmän kuin mikään, mitä tiedämme ja selitämme.”
Näihin sanoihin ei ole lisättävää.