Olemme saaneet nauttia kauniista keväästä. Vaikka kesän tulo onkin menneellä viikolla hetkeksi hidastunut, kasvu on viikkoa tai kahta edellä normaalista. Siksi ei vain pelloilla, vaan myös pihoissa ja puutarhoissa on riittänyt viime viikkoina puuhaa. Ehkäpä joku teistä on näiden kevättöiden joukossa kunnostanut vanhoja viinimarjapensaita. Vanhat, kuivettuneet oksat on sahattu irti. Maahan painuneet ja sinne jo omaa juurtaan tekevät alaoksat on nosteltu ylös, puhdistettu ja tuettu. Näin pensas säilyy elinvoimaisena ja se tuottaa vuosi vuodelta uutta satoa.
Jotain hyvin samankaltaista on viiniköynnösten kevätkunnostuksessa. Jeesus oli opetuslapsineen epäilemättä monta kertaa läheltä seurannut tuota jokakeväistä tärkeää puuhaa vaeltaessaan oppilaineen Galileasta ylös Jerusalemiin. Kuva oli tuttu, kun Jeesus alkoi puhua siitä oppilailleen sinä viimeisenä iltana, jonka hän vietti oppilaittensa kanssa ennen kuo-lemaansa. Tai ehkä Jeesus sai aiheen puhua viiniköynnöksestä ja sen kunnostuksesta kulkiessaan oppilaittensa kanssa pimenevässä kevätillassa jonkun viiniköynnöstä kasvavan jerusalemilaispuutarhan ohi. Edellinen lukuhan oli päättynyt yläsalissa aterian jälkeen Jeesuksen lausumaan kehotukseen: ”Nouskaa, lähtekäämme täältä.”
Taivaallinen Isämme on puutarhuri. Jo luomiskertomuksessa tämä maailma kuvataan suurenmoiseksi puutarhaksi. Nyt alkavan kesän aikaan pysähdymme katselemaan, kuuntelemaan ja haistelemaan luonnon heräämistä. Silloin tajuamme, miten ihmeellisen monimuotoinen ja kaunis Jumalan luomakunta on. Huomaamme, miten kaikella siinä on tarkoituksensa ja tehtävänsä.
Kaikkein ihmeellisintä tässä puutarhassa on ihminen itse. Häntä Jumala ei ole luonut ainoastaan elämään luonnon antimista ja yhteydessä luontoon. Ihmisen ainutkertaisena tehtävänä ja oikeutena on elää yhteydessä Luojaansa, hänen työtoverinaan, puutarhurinaan. Siinä on hänen elämänsä tarkoitus, sisältö ja tulevaisuus.
Syntiinlankeemuksessa ihminen on kuitenkin kadottanut luonnollisen yhteyden Luojaansa. Ihminen halusi olla Jumalan kaltainen, kasvaa omilla ehdoillaan, itsenäisesti, omassa varassaan. Hän oli kuin oksa, joka pyrkii kasvamaan omilla juurillaan, irrallaan alkuperäisestä yhteydestään.
Voisimme käyttää syntiin langenneen ihmisen ja ihmissuvun tilasta omaan aikaamme kuuluvaa vertauskuvaa. Olemme kuin saastunut metsä. Päälle päin kaikki näyttää ehkä olevan jopa kunnossa. Puut elävät. Metsänhoitaja näkee kuitenkin, että metsä ja jokainen, sen vihreinkin puu on jo kuolemaan tuomittu. Kuoleman merkit ovat jo näkyvissä. Luojan asettama elämänjärjestys on murtunut. Ekosysteemi, elämän ykseys ei toimi ja se näkyy jo kaikessa. On vain ajan kysymys, milloin neulaset karisevat. Vielä elävässä, mutta kuolemaan tuomitussa puussa me näemme itsemme, syntisen ihmisen.
On ihmeellistä, miten suurissa itäisen Keski-Euroopan kuolleissa metsissä ei ole säilynyt yksikään puu, ei edes vahingossa. Ekosysteemin tuhou-tuminen on tuhonnut kaikki. ”Kaikki ovat syntisiä ja ovat Jumalan kirkkautta vailla.” Eikä vain puut ole tuhon omia vaan kaikki muukin metsän elämä. Siksi koko luomakunta kärsii synnin tähden. Paavalin sanoin se huokaa ahdingossaan ja odottaa vapautuksen päivää.
Tuholta ei ole säästynyt edes se kansa, jota vanhan testamentin profeetat kutsuivat Jumalan viinitarhaksi. Vaikka puutarhuri oli hoitanut tarhaansa erityisen huolellisesti ja kärsivällisesti, varjellut, leikannut, puhdistanut ja tukenut, sen jokainen köynnöksen oksa oli yhtä lailla saastunut ja tuhon oma.
Mutta juuri tähän viinitarhaan puutarhuri, Taivaallinen isä, istutti terveen taimen. Jo profeetat olivat kutsuneet messiasta tuoreeksi vesaksi, joka puhkeaa kuolleeseen kantoon. Hänet puutarhuri pani tuholle alttiiksi. Hän on kuolemaan tuomitun ihmissuvun keskellä elävä, synnin ja kuoleman voittanut kanta. Hänessä elämänyhteys kaiken elämän antajaan on tallella ja tarjolla.
Minä ole elävä viinipuu, sanoo Jeesus juuri ennen kuolemaansa ja juuri ennen kuoleman voittamista. Meidät on liitetty hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa pyhässä kasteessa. Siinä meidät on liitetty viiniköynnöksen versoina kuoleman voittaneeseen kantaan, oksastettu, kuten Paavali asian ilmaisee.
Nykyinenkin Raamatun käännöksemme puhuu edelleen viinipuusta. Ky-seessä on kuitenkin köynnös, jossa on vain oksia. Jos me Jeesukseen liitetyt olemme oksia, missä on Jeesus itse. Hän on koko viiniköynnös. Hän elää oksissaan ja oksat elävät vain hänessä. Usko Kristukseen ei ole vain pään oikeaa tietoa, ei vain tahdon oikeaa suuntaa, ei vain suun tunnustusta. Se on elämää Kristuksen yhteydessä. Kaikki muu on sitä elämää, joka sykkii Kristuksen omissa, niissä, jotka olisivat ilman Kristusta muiden lailla tuhon omia.
Jeesus puhuu hedelmistä, rypäleistä. Jos ette pysy minussa, ette voi kantaa hedelmää, tuottaa satoa. Ajattelemme usein, että hedelmät ovat tekemistä, palvelemista, uhraamista tai muita hyviä töitä. Paavali kirjoittaa Galatian seurakunnille, että Pyhän Hengen tuottamia hedelmiä ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys, itsehillintä. Paavali ei tarkoittanut luetteloa tyhjentäväksi. Mutta jo nämä muutamat hedelmät kertovat meille, ettei taivaalliselle puutarhurille tuota iloa vain se, mitä me teemme, vaan ennen kaikkea se, mitä me olemme ja miksi me olemme tulossa.
Jeesuksen vertauksen viiniköynnöksestä voi epäilemättä lukea myös väärin: esimerkiksi näin: Tuottakaa hedelmiä, tehkää hyvää tai teidät leikataan irti elämän puusta. Ja niin me tarkkailemme itseämme ja toisiamme ja mittailemme, kelpaammeko puutarhurille.
Hedelmien tarkkailu ei Jeesuksen vertauksessa ole kuitenkaan oksien asia. Se on puutarhurin tehtävä. Hän tietää, millaisia hedelmiä hän odottaa ja milloin niiden on aika kypsyä. Meiltä ne ovat usein salassa. Joskus ne kypsyvät vasta meidän jälkeemme nähtäviksi tai tulevat ehkä ilmi vasta iankaikkisuudessa. Hedelmät eivät ole oksaa itseään varten. Hedelmät ovat muita varten, lähimmäisiä varten ja puutarhurin käyttöä varten.
Itsestämme emme voi myöskään ponnistaa hedelmiä esille. Happo-sateiden tuhoamissa kuusikoissa on havaittu merkillinen ilmiö. Kuoleva puu kasvattaa ennen lopullista tuhoaan hirvittävän määrän pieniä käpyjä. Niitä saattaa kasvaa jopa runkoon. Näitä käpyjä kutsutaan hätäkävyiksi. Ne eivät ole elämän merkki vaan varma merkki puun kuolemansairaudesta. Kävyt ovat kuitenkin nekin sairaita ja elinkelvottomia. Niistä ei synny uutta elämää.
Omatekoinen hurskaus on kuolemaan tuomitun puun hätäkäpysato. ”Ilman minua te ette voi mitään tehdä”, sanoo Jeesus. Hedelmät ovat hänen hedelmiään. Hedelmät ovat hänen Henkensä hedelmiä. Hän kantaa niistä huolen. Mitä sitten jää meidän huoleksemme? ”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä.” Siinä on meidän huolemme: pysyä Kristuksen yhteydessä. Huolenamme on pysyä hänen sanassaan, kun hän osoittaa kuolemansairautemme, pysyä hänen sanassaan, kun hän lupaa armahduksen, vapauden tuomiosta, elämän ja uuden kasvun, pysyä hänen sanassaan, kun hän pyytää saada tehdä työtään meissä ja meidän kauttamme tässä maailmassa.
Miten me pysymme hänessä, kun ilman häntä me emme mitään voi. Emmehän omin voimin voi edes pysyä hänessä kiinni. ”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä.” Hänellä on voima ja taito.
Yksi ja sama Jumala tekee kaiken alusta loppuun pelastaakseen ihmisen. Isä on luonut meidät Sanallaan ja hengellään. Olemme hänen viinitarhansa. Puutarhurina taivaallinen Isä on istuttanut kuolemaan tuomittuun tarhaan elävän köynnöksen, tuomion kantaneen ja kuoleman voittaneen Kristuksen. Pyhä Henki liittää köynnöksen oksat yhteen ja antaa niille uuden elämän. Tämän salattu Jumala on ilmoittanut meille Sanassaan, että meillä olisi elämä ja että hänen hyvä luomistyönsä meissä toteutuisi.