Pyhän Kolminaisuuden päivä, Joh. 3: 1-15, Martti Vaahtoranta

1.
Elämme kristityssä maassa. Eikö niin?
Kaipa se niin on. Vuosisatoja ja näillä seuduin melkein vuosituhannen ajan olemme tunnustaneet uskoa Kolmiyhteiseen Jumalaan. Mutta näkyykö se enää keskuudessamme? Kuuluuko se?
Kyllä se joskus tuntuu kuuluvan. Ainakin niihin aikoihin, kun Suomessa alettiin ottaa ensimmäisiä pakolaisia vastaan sitten Karjalan evakkojen, ”kristittyjä” alkoi merkillisesti löytyä sieltäkin, mistä he muuten näyttivät kuolleen sukupuuttoon. Sanottiin, että maahamme tulevat pakolaiset uhkaisivat kristillistä kulttuuriamme ja luterilaista uskoamme, jonka jo luulimme kuolleen, kun niitä ”kristittyjä” ei kirkossa juuri nähty.
Vai muistanko väärin? Ensimmäisten pakolaisten saapumisesta Suomeen on nimittäin jo paljon aikaa. Se tapahtui edellisellä vuosituhannella!
Tilanne ei silti liene kovin paljon muuttunut – paitsi sillä tavoin, että nykyisin kai harvemmin enää puhutaan ”kristillisestä perinnöstä” tai ”luterilaisesta uskosta”, joiden koetaan olevan uhattuina. Enemmänkin on puhe ”suomalaisuudesta” tai ”länsimaisesta yhteiskunnasta ja arvomaailmasta”. Mutta niin tai näin, ”kristillinen” tai ”demokraattinen” Suomi: kummankin nähdään olevan vaarassa. Ennen kaikkea islamia pelätään myös muualla Euroopassa.
Eikä islam mikään harmiton juttu olekaan. Sen kanssa saa olla tarkkana juuri yhteiseen elämään ja sen pelisääntöihin liittyvissä asioissa. Islam on missionaarinen maailmanuskonto. Sille ei riitä pelkkä valta sydämissä. Se haluaa myös yhteiskunnallista vaikutusvaltaa.
Silti saatamme kristittyinä joutua yllättäviin tilanteisiin kohdatessamme Suomessa ja jälkikristillisessä Euroopassa muslimeja ja heidän uskontonsa. Saatamme jopa pelästyä sitä, mitä koemme: että vaikka ymmärrämme islamin haastavan omaa uskoamme, me sittenkin koemme kuuluvamme jollakin tasolla muslimien kanssa samaan joukkoon, siihen nimittäin, jonka ei pidä korkeimpana auktoriteettinaan kansaa, mielipidemittauksia eikä sitä, mitä lehdessä kirjoitettiin, vaan Jumalaa.
2.
Niinpä voi käydä, kuten vastikään kuulin tapahtuneen eräässä vanhusten hoitolaitoksessa: huolestuneen sukulaisen tiedustellessa henkilökunnalta vakavasti sairaan omaisen vointia, maahanmuuttajataustainen hoitaja vastasi: ”Ei siihen voi muuta sanoa, kuin että se asia on Jumalan kädessä.” Hänen kaulassaan riippui kuunsirppi, islamin tunnus. Muslimihoitaja sanoi ääneen sen, mihin moni nimellisesti kristitty ei edes usko.
Näitä kokemuksia minulla oli tilaisuus koota niiden vuosien aikana, jotka sain olla kristillisen islamtyön palveluksessa. Kerran toisensa jälkeen hämmennyin, kun ”viholliset” näyttivätkin olevan ”ystäviä”. Koimme yhdessä muslimien kanssa materialistisen ja jumalattoman maailman elävän omaa, piittaamatonta elämäänsä sen moskeijan kahvihuoneen ulkopuolella, jossa keskustelimme pelastuksen salaisuudesta, tai missä nyt sitten kohtasimmekin. Vihasta ja vainosta ei ollut merkkiäkään näkyvissä – ei puolin eikä toisin.
Sillä selvää oli, että jollakin tasolla meitä yhdisti usko Jumalaan – ei sama usko eikä usko samaan Jumalaan, mutta usko Jumalaan yhtä kaikki. Ja sitä uskoa on muslimin usein paljon helpompi tunnustaa julkisesti kuin meidän, jotka sanomme itseämme kristityiksi, mutta usein sitä ei huomaa. Olisiko uskovakaan kristitty hoitaja uskaltanut sanoa kyselevälle omaiselle, että rakkaan vanhuksen kohtalo oli ”Jumalan käsissä”.
Ainakin itse kärsin siitä, että olen kyllä pappi, joka pitää pyhäisin pitkiä saarnoja, mutta kun kuljen viikolla kaupungilla, mahtaako kukaan huomata, että olen kristitty. Minkä todistuksen annan Herrastani niille, jotka kohtaan kaupassa, Purjehdusseuran telakalla, lounasravintolassa tai huoltoasemalla? Tietääkö kukaan, että kuulun Jeesukselle, että tunnustan uskoa Kolmiyhteiseen Jumalaan? Tuleeko Jumalan totuus millään tavoin näkyviin siinä, mitä puhun ja teen? Entä Hänen rakkautensa?
En tiedä. Toivon kuitenkin, että rakkaus totuuteen johti minua edes siinä työssä, jossa pyrin käymään uskonnollisia keskusteluja muslimien kanssa – heidän, jotka kanssamme tunnustavat uskoa yhteen Jumalaan. Enimmäkseen se ”dialogi” oli minun kirjallista yksinpuheluani. Rakkaassa muistossa ovat kuitenkin ne tilanteet, joissa puhuttiin kasvokkain. Se oli suloista, muta myös suolaista keskustelua. Sillä totuus karvastelee silloinkin, kun sitä ei vihassa levitetä haavoihin, jotka on lyöty keskustelukumppaniin.
3.
Tällaista keskustelua Herra Jeesus kävi päivän evankeliumissa oman aikansa juutalaisuuden merkittävän vaikuttajan, fariseus Nikodemuksen kanssa. Jeesus oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen. Sellaisia ihmeitä, ei kukaan tee omassa voimassaan. Jeesuksen toiminnan täytyi olla Jumalasta lähtöisin. Niin Nikodemus ajatteli.
Eikä hän ollut yksin ajatuksineen. Niin ”he” uskoivat, kuten Nikodemus sanoi. Varmaankin hän tarkoitti fariseuksia.
Fariseukset olivat uskonsa vakavasti ottavia juutalaisia kilvoittelijoita. He eivät voineet olla huomaamatta, että Jeesuksessa oli jotakin erityistä. Niin kuin hurskaat muslimit, hekin olivat ”heränneitä sieluja”, jotka ymmärsivät tilanteen vakavuuden Jumalan edessä. Ja Jeesuksessa he vaistosivat jotakin, mikä tuntui tutulta ja vetosi heihin, niin kuin hurskas muslimi saattaa kokea uskovan kristityn kohdatessaan.
Samalla Jeesus oli fariseuksille hämmennystä herättävä rabbi, jonka opetuksista piti saada tarkempi selko. Hän herätti heissä kuitenkin myös pahennusta. Hän oli myös pelottava, väärä opettaja, joka piti jollakin tavoin saada vaiennetuksi – niin kuin myös muslimit saattavat ajatella meistä kristityistä.
Ehkä juuri sen tähden Nikodemus tuli salaa yöllä Jeesuksen luo. Hän ei voinut julkisesti tunnustaa olevansa niin kiinnostunut Nasaretin miehen opetuksista, että olisi asettunut kaikkien nähden keskustelemaan Hänen kanssaan. Ja julkisuudelta salassa minäkin olen saanut olla mukana keskusteluissa, joita on muslimien kanssa käyty elämän suurimmista kysymyksistä ja ennen muuta siitä, kuka pelastuu, kun Jumala kokoaa ihmiset eteensä tuomiolle, ja kirjat avataan.
4.
Voi kuitenkin myös olla, että Nikodemus noudatti fariseusten perinnettä, joka tunnetaan myöhemmältä ajalta: että juuri yöllä käydään syvälliset keskustelut Jumalan suurimmista salaisuuksista. Ehkä hän odotti kuulevansa niistä jotakin sellaista, mitä ei päivän kirkkaassa valossa voinut sanoa ääneen.
Tässäkin näen liittymäkohdan islamiin: islamilaisten mystikkojen kokemukset ja opetukset ovat kiehtovia yrityksiä päästä rakkauden voimin nousemaan Jumalan luo, minne vajavainen ihminen ei muuten voi päästä. Mutta Jumalaa hekään eivät sieltä löytäneet. Kuten eräästä islamilaisesta mystikosta kerrotaan, hän pääsi hengellisten harjoitustensa avulla jo niin korkealle, että näki edessään Jumalan, mutta vielä peitetyin kasvoin. Hartaasti hän rukoili Jumalaa ottamaan peitteen pois kasvoiltaan. Lopulta Jumala myöntyi. Mutta mitä mystikko näkikään? Hän näki omat kasvonsa.
Niin ei Nikodemuskaan päässyt omin voimin, ei oman järkensä avulla, mutta ei myöskään oman hurskautensa varassa kurkistamaan Jumalan salaisuuksiin keskustellessaan Jeesuksen kanssa. Jeesus ei ollut mikään guru, joka opastaisi oppilaitaan sisäisiin harjoituksiin tai moraalisiin ponnisteluihin ja lupaisi heille palkaksi jumalallisia näkyjä.
Tutulta tuntuukin ensin kunnioittavan ja kiinnostuneen Nikodemuksen kasvava ärtymys Jeesuksen puhuessa hänelle asioista, joita hän ei ollenkaan ymmärrä. Nikodemus ei ymmärrä mitään uudestisyntymisestä, joka tapahtuu vedestä ja Hengestä. Ja kuinka hän, joka oli tottunut vastaamaan Jumalan käskyihin koettamalla täyttää ne ja ylipäätään tekemällä ja toimimalla, kuinka hän nyt voisi toteuttaa Jeesuksen ohjetta, joka oli suoranainen käsky: ”Teidän pitää uudesta syntymän.” Eihän hän voinut edes muuttua jälleen lapseksi, kuten Jeesus on Taivaan valtakunnan vastaanottamisesta opettanut! Ja uudelleen syntyminen äidin kohdusta – sehän oli kokonaan mahdotonta!
Tähän samaan pöyristyttävään mahdottomuuteen kompastuvat myös hurskaat muslimit keskustellessaan uskovien kristittyjen kanssa. Eihän Jumala voi vaatia meiltä mitään sellaista, mihin emme luonnollisten kykyjemme varassa ja Jumalan vähän auttaessa pystyisi! Eihän Jumala voi toimia järjen eikä meidän moraalisten kykyjemme vastaisesti! Kuinka voisimme ”syntyä uudesti”, kun emme edes ymmärrä, mitä se tarkoittaa?
5.
Niinpä niin. Kuinka voisi aikuinen ihminen tulla lapseksi jälleen ja ottaa sellaisena vastaan Jumalan valtakunnan? Kuinka iso ihminen voisi syntyä uudelleen?
Näitä kysyttiin. Silti loppujen lopuksi ei muslimien eikä myöskään Jeesuksen Nikodemuksen kanssa käymä keskustelu kosketa pelkästään ihmisen omia kykyjä ansaita itselleen paikka Jumalan valtakunnassa, minkä Jeesus selvästi torjuu. Kysymys on myös muusta.
Niinpä varsinkin muslimien kanssa keskustellessa palataan lopulta aina kysymykseen Jumalan ykseydestä, siitä, mitä tarkoittaa, että uskomme yhteen Jumalaan. Niinhän myös juutalaiset tunnustivat ja yhä tunnustavat yhdessä meidän ja muslimien kanssa. ”Abrahamin lapsia” ei yhdistä ainoastaan yhteinen kantaisä, vaan myös usko yhteen Jumalaan erottaen meitä paitsi ateisteista, myös panteisteista ja ennen kaikkea polyteisteista, niistä, jotka uskovat moniin tai jopa lukemattomiin jumaliin.
”Me uskomme yhteen Jumalaan” – niin tunnustamme joka pyhä. Niin tunnustavat myös juutalaiset ja muslimit. Sen sijaan sitä juhlapäivää, jota me nyt vietämme, Pyhän Kolminaisuuden päivää, he eivät tunne eivätkä millään muotoa myöskään hyväksy.
Itse asiassa juuri yhden Jumalan Kolminaisuus on se kauhistus, johon kristitty keskustelija ennemmin tai myöhemmin törmää puhuessaan muslimien kanssa uskon kysymyksistä. Ja toinen kauhistus on Hän, joka yöllä keskustelee fariseus Nikodemuksen kanssa, Hän, joka sanoo itsestään: ”Ei astu kenkään ylös taivaaseen, vaan joka taivaasta astui alas, Ihmisen Poika, joka on taivaassa.”
6.
Oppi yhden Jumalan kolminaisuudesta on islamille ja myös juutalaisuudelle käsittämätön kauhistus. Kuinka ”yksi” voisi olla ”kolme”? Sen ymmärretään tarkoittavan ”kolmijumalaisuutta”, jonka ajatellaan johtavan valtataisteluun ja jumalten keskeiseen riitaan.
Niin ihminen todellakin ajattelee, kun hän lähestyy Jumalan salaisuutta omista, langenneen ja syntisen ihmisyytensä edellytyksistä käsin. Missä on ”kaksi”, siellä on välttämättä ”riita ja sota”. ”Kolme” ei voi olla mitenkään ”yksi”. Niinhän me luonnostamme ajattelemme.
Olkaamme siis rehellisiä: emme mekään oman järkemme avulla ymmärrä Jumalan Kolminaisuutta, vaikka sitä on kyllä koetettu selittää erilaisin vertauksin. On esimerkiksi puhuttu kolmilehtisestä apilasta. Itse puhun mielelläni kolmisoinnusta. Ja puhuuhan itse Raamattu ihmisestä Kolmiyhteisen Jumalan kuvana kertoessaan ensimmäisen ihmisparin luomisesta ja siihen erottamatta liittyvästä rakkauden suhteesta toinen toisiinsa ja uskon suhteesta pariskuntaa rakastavaan Jumalaan.
Silti nämäkään vertaukset eivät avaudu meidän oman järkemme valossa. Itsessämmekin tai toinen toisissamme ja myös sukupuolten välisissä suhteissa näemme useimmiten kaikkea muuta kuin Jumalan rakkaudellisen ykseyden. Näemme sen, mitä synti on meistä ja Jumalan kuvasta meissä ja ihmissuhteissamme tehnyt, emme sitä, minkälaiseksi Jumala meidät alun perin loi.
Sillä ”ei astu kenkään ylös taivaaseen”, niin kuin Jeesus Nikodemukselle sanoo. Ei kukaan nouse sinne katsomaan Jumalaa sellaisena, kuin Hän on. Ei sinne nouse muslimi eikä juutalainen, ei myöskään kristitty oman järkensä eikä omien hyvien tekojensa avulla.
7.
Sen tähden emme näe Jumalan Kolminaisuutta, emme edes niissä Hänen suurissa teoissaan, joiden päätteeksi vietämme kirkkovuodessa tätä suurta juhlaa ennen sen ”vihreän kauden” ja kristillisen arjen alkamista. Ja kuitenkin Jumala teot kertovat juuri Hänestä sellaisena, kuin Hän on yksi Jumala kolmessa Persoonassa.
Ne Jumalan armoteot, joita kirkkovuoden alkupuolella muistamme, alkavat oikeastaan jo enkelin ilmoituksesta Marialle, mutta ennen kaikkea ja Herran Jeesuksen syntymästä, joka siitä seuraa. Sillä kuinka sanoikaan Herra päivän evankeliumissa: ”Ei astu kenkään ylös taivaaseen, vaan joka taivaasta astui alas, Ihmisen Poika, joka on taivaassa.” Ne alkavat siitä, että Jumala astuu kirkkaudestaan ja kunniastaan meidän luoksemme ja ilmoittaa itsensä Jeesuksessa.
Tämä ihminen Jeesus on kokonaan Jumala. Hän tekee Jumalan tekoja, Hän puhuu Jumalan sanoja. Silti Hän on Jumalanakin Poika, joka puhuu Taivaallisesta Isästään ja Taivaalliselle Isälleen.
Ihmisen Poika, joka on taivaassa Isänsä kirkkaudessa, on myös astunut alas. Vain Hän voi ilmoittaa Jumalan sellaisena, kuin Hän todella on. Vain Hänen kauttaan Isä antaa seurakunnalle Pyhän Hengen, Herran ja Lohduttajan, iankaikkisen, jumalallisen Rakkauden ja Kolminaisuuden siteen.
8.
Silti vielä jotakin puuttuu. Ja se ratkaisee tässä kaiken. Se ratkaisee kaiken myös suhteessa hurskaan fariseuksen ja uskovan muslimin etsintään ja pöyristykseen.
”Ja niinkuin Moses ylensi käärmeen korvessa, niin myös ihmisen Poika pitää ylennettämän, että jokainen, kuin uskoo hänen päällensä, ei pidä hukkuman, mutta ijankaikkisen elämän saaman.”
Jeesus, Jumalan ikuinen, pyhä Poika, ”ylennettiin” ristille sen tähden, että Käärme oli purrut meitä, meitä kaikkia. Kaikki me olemme paitsi pieniä ihmisiä suuren Jumalan taivaan alla, myös syyllisiä syntiin. Synti puolestaan sulkee meiltä tässä ajassa tien Jumalan luo ja näkemästä Hänen todellista olemustaan Kolmiyhteytenä. Ja iankaikkisuudessa synti tuhoaa iankaikkisesti meidät. Ja tämä koskee myös hurskasta muslimia ja fariseus Nikodemusta.
Sen tähden me voimme nähdä Jumalan ja löytää Hänet vain, jos tunnustamme syntimme ja oman tilamme Jumalan edessä ja katsomme siihen Jeesukseen, joka itse viattomana, mutta meidän synteihimme ja syyllisyyteemme puettuna vaskikäärmeen tavoin kohotettiin meidän puolestamme ristille. Hänet ripustettiin ristinpuuhun, jotta Hänen viattomaan uhriinsa uskossa katsoen voisimme pelastua käärmeenpiston kuolettavan myrkyn vaikutukselta, saada syntimme anteeksi ja syntyä kasteen vedestä ja Pyhästä Hengestä uudesti Jumalan lapsiksi.
Silloin ja vain silloin voimme alas tulleessa Herrassa myös nousta taivaaseen korotetun Herran luo, kun Hänen hengellisen ruumiinsa eli seurakunnan uskovina jäseninä saamme nähdä sen, mihin täällä uskoimme. Saamme nähdä Vapahtajan kirkkaat kasvot ja Hänessä ja Hänen kauttaan koko Pyhän Kolminaisuuden salaisuuden, sen, joka meille on jo nyt Jeesuksessa Kristuksessa ja Pyhän Hengen valossa uskon kautta ilmoitettu, sen, josta on vaikea puhua ja jota on vaikea selittää, mutta jota me saamme uskossa jo nyt ja kerran näkemisessä iankaikkisesti ylistää ja palvoa. Amen.