Ihminen ei aseta kyseenalaiseksi sitä, mihin hän uskoo, ja pitää kynsin hampain kiinni uskostaan, vaikka ilmeiset tosiasiat sotisivat hänen uskoaan vastaan. En nyt puhu mistä tahansa uskosta vaan uskosta johonkin sellaiseen, minkä ihminen kokee merkitykselliseksi ja millä on syystä tai toisesta tärkeä asema hänen elämässään. Tällaisesta uskosta ei haluta luopua, koska sen romuttuminen nöyryyttäisi, pakottaisi arvioimaan asioita uudella tavalla ja näyttäisi ehkä vievän koko elämältä pohjan pois.
Pyrkimys välttää turvallisuuden järkkymistä tekee tiukan omista käsityksistä kiinnipitämisen jotenkin ymmärrettäväksi. Mutta eikö silti kykymme uskoa omaan uskoomme ja luottaa siihen, että itse olemme oikeassa ja muut väärässä, ole varsin merkillinen asia? Näin voidaan kysyä myös inhimillisen arvostelukykymme piiriin kuuluvien seikkojen kohdalla mutta aivan erityisesti silloin, kun puhutaan Jumalasta ja todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Jos ajatellaan toisaalta tiedettä, eikö sen luulisi herättävän meissä nöyrää ihmettelyä, koska paljon ihmeellisiä asioita on saatu selville, mutta ei kuitenkaan mitään sellaista, mikä varsinaisesti avaisi olemassaolomme suuria salaisuuksia? Silti niistä esitetään tieteen nimissä – ja siis todellisuudessa tieteen vastaisesti – pitkälle meneviä oletuksia ikään kuin tosiasioina. Jos toisaalta lähdetään liikkeelle siitä, että jonkinlainen jumaluus, ihmistä suurempi todellisuus, on olemassa, eikö meillä ole syytä sen edessä vielä suurempaan nöyryyteen kuin tieteen tuloksia ihmetellessämme? Kaikesta huolimatta keskenään täysin erilaisia ja ristiriitaisia käsityksiä omaavat ihmiset ovat varmoja siitä, että juuri he ovat saaneet selville jumaluuden salaisuuden ja päässeet siihen käsiksi.
Kysymys ei voi olla muusta kuin ihmisen halusta olla jumala ja kuvitelmasta, että kaikki on hänen hallinnassaan. Vai mikä voisi olla vaihtoehtoinen selitys? Jumalan täytyy olla salattu, käsittämätön ja ihmisen yläpuolella oleva, muutoin hän ei ole Jumala. Jos ihminen pääsisi käsiksi jumaluuden olemukseen, ihminen olisi itse jumala. Nykyään ajatellaankin yleisesti, että ihminen löytää jumalan itsestään, sisältään. Tällainen ajattelutapa on saanut jalansijaa eri muodoissa myös kristillisen kirkon sisällä.
Ihminen ei kuitenkaan löydä itsestään vastausta elämänsä suuriin kysymyksiin kuten kysymykseen kuolemasta ja kysymykseen kärsimyksestä, jotka pysyvät salaisuuksina. Periaatteessa on toki mahdollista, että nämä salaisuudet ovat auenneet joillekin valaistuneille erityisyksilöille, mutta tavallisen ihmisen näkökulmasta tällainen ajatus ei tunnu mitenkään uskottavalta ja järkevältä. Järkevämpää on ajatella, että minkäänlaista jumalallista todellisuutta ei ole olemassa. Entä sitten sellainen mahdollisuus, että on olemassa todellinen Jumala, jota ihminen ei löydä sisältään eikä ulkopuoleltaan, mutta joka on ilmoittanut ja ilmoittaa itsestään jotain tärkeää ja ratkaisevaa kaikille ihmisille eikä vain joillekin erityisyksilöille? Eikö ole pakko myöntää – jos ollaan rehellisiä – että tällainen vaihtoehto tuntuu periaatteessa järkevältä ja samalla myös kiehtovalta.
Käytännössä tämän vaihtoehdon uskottavuutta lisää suuresti se tosiasia, että tässä meidän maailmassamme on jo 2000 vuotta, ensimmäisestä helluntaista saakka, vaikuttanut kristillinen kirkko, joka on julistanut sanomaa salatusta ja majesteettisuudessaan käsittämättömästä mutta itsestään ilmoittavasta Jumalasta. Miljoonat ihmiset ovat halki vuosisatojen kuulleet tämän sanoman ja tulleet siitä vakuuttuneiksi. Kristillisen kirkon yhteinen usko on vahva todiste sen puolesta, että todellinen Jumala on olemassa. Sillä eikö tunnu aika erikoiselta ja uskaliaalta, että joku rohkenee uskoa, että juuri hänen uskonsa omaan jumalaansa on oikea? Eikö ole paljon perustellumpaa ja turvallisempaa yhtyä kirkon yhteiseen, vuosituhantiseen uskoon Raamatun Jumalaan?
Kristillisen kirkon yhteinen usko on esitetty tiivistetyssä muodossa kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa: Apostolisessa tunnustuksessa, Nikean tunnustuksessa ja Athanasioksen tunnustuksessa, jotka kaikki kristilliset kirkkokunnat hyväksyvät. Uskontunnusten perusrakenteen määrittelee Jumalan Pyhä Kolminaisuus. Jatkuvasti esitetään sellaisia kummallisia ajatuksia, että kolminaisuusoppi on vanhentunut ja tähän aikaan sopimaton eikä se välttämättä kuuluu kristinuskoon. Todellisuudessa yhteisestä kristillisestä uskosta ei jää mitään jäljelle, jos kolminaisuusoppi hylätään.
Sana “oppi” saattaa johtaa kolminaisuusopin yhteydessä harhaan, koska se herättää helposti mielikuvan ihmisten kehittämästä ajatusrakennelmasta. Siksi opin asemasta voitaisiin puhua ilmoituksesta, kolminaisuusilmoituksesta. Kolminaisuusoppi kertoo yksinkertaisesti sen, että salattu Jumala ilmoittaa meille itsestään Luojana, Pelastajana ja Pyhittäjänä. Tämä tarkoittaa, että Jumala on luonut maailmaan, tullut pelastamaan syntienlangenneita ihmisiä syntymällä yhdeksi heistä ja tekee kristillisessä seurakunnassa pelastuksen omakohtaiseksi yksityisen ihmisen kohdalla. Se, joka hylkää nämä kristinuskon ydintotuudet, ei tietenkään voi olla kristitty. Silti jotkut eivät tunnu ymmärtävän tai eivät halua ymmärtää näin itsestään selvää asiaa.
Aikoinaan, kristinuskon alkuvaiheissa kyllä keskusteltiin paljon Jumalan kolminaisuudesta ja mietittiin, kuinka paljon tästä Jumalan olemuksen suuresta ja perustavasta salaisuudesta voidaan sanoa sen nojalla, mitä Jumala on meille itsestään ilmoittanut. Kun rajat oli löydetty, keskustelun aika oli ja on ohi. Varhaiskirkon teologit ymmärsivät, että salaisuus tulee jättää salaisuudeksi eikä ihminen voi selittää sellaista, mikä on hänelle selittämätöntä. Tähän meidänkin täytyy tyytyä – ja miksi emme tyytyisi, iloisin ja kiitollisin mielin?
Saamme olla syvästi kiitollisia siitä, että ymmärrämme Jumalan kolminaisuudesta jotain ja riittävästi. Meidän vähäisten ihmisten kannalta on hämmentävän ihmeellistä, että suuri Jumala on sitonut oman olemuksensa kolminkertaisella siteellä meidän historiaamme. Jumala on siis ilmoittanut meille itsensä Isänä, Poika ja Pyhänä Henkenä eli Luojana, Pelastajana ja Pyhittäjänä eikä kysymys ole vain siitä, että Jumala esiintyy meille eri hahmoissa vaan Jumala todella myös on Isä, Poika ja Pyhä Henki ja samalla Luoja, Pelastaja ja Pyhittäjä.
Pyhä Kolminaisuus on Jumalan olemuksen perussalaisuus. Sen lisäksi Jumalan kolminkertainen liittyminen meidän maailmaamme ja historiaamme sisältää kolme suurta salaisuutta ja samalla kolme suurta lahjaa: Luominen on Isän lahja, emmekä me pysty selittämään, miten kaikki on saanut syntynsä. Pelastus on Pojan lahja, emmekä me käsitä täydellisesti, mitä hän tehnyt puolestamme. Pelastuksen omakohtaiseksi tekeminen on Pyhän Hengen lahja, emmekä me ymmärrä, miten pelastava usko viime kädessä syntyy.
Luomisen lahja on kaiken lähtökohta. Pelastuksen lahjan ja salaisuuden valossa meidän elämämme suuret ja kipeät kysymykset ja salaisuudet näyttäytyvät uudessa valossa. Jeesuksen risti antaa meille vastauksen esimerkiksi kärsimyksen salaisuuteen, ei sellaista vastausta, jonka voimme järjellämme ymmärtää, vaan toisenlaisen vastauksen, jonka ymmärrämme sydämessämme, kun näemme, miten Jumala itse kärsii rakkaudessaan meidän puolestamme.
Ristin vastaus ei kuitenkaan aukene ilman Pyhän Hengen lahjaa ja työtä. Edellä puhuttiin siitä, että kirkon yhteinen vuosituhantinen usko on vahva todiste raamatullisen uskon puolesta, mutta me emme pääse osallisiksi pelastavasta uskosta niin, että alamme pitää sitä totena. Pelastava usko ei ole vain totena pitämistä, se on jotain paljon enemmän. Paavali sanoo, että ihminen näkee luonnostaan ristin sanoman hullutuksena. (1. Kor. 1 ja 2) Tämä ei johdu pelkästään siitä, että rajallinen ihmisjärki ei sitä käsitä. Ensisijaisesti kysymys on siitä, että sen jälkeen kun Jumala oli luonut maailman ja antanut ihmiselle elämän lahjan, tapahtui jotain järkyttävää: synti tuli maailmaan. – Sekin, miksi näin tapahtui, on salaisuus, jota emme ymmärrä.
Päivän evankeliumi puhuu pelastavan uskon syntymisestä hyvin vaikuttavasti. Jeesus sanoo, että ihmisen täytyy syntyä uudesti, ylhäältä, muutoin hän ei pääse Jumalan valtakuntaan. Luonnollisen syntymän perusteella ihminen on syntiinlankeemuksen jälkeen vain lihaa ja verta; hän on perisynnin vallassa eikä hänellä ole Jumalan Henkeä. Siksi on välttämätöntä, että Pyhä Henki synnyttää ihmisen uuteen elämään Jumalan yhteydessä.
Sitä, miten tämä tapahtuu, ihminen ei voi tietää eikä hallita, aivan kuten ihminen ei voi synnyttää itse itseänsä ajalliseen elämäänkään. Hengestä syntyminen on kuin tuulen humina, jonka kuulemme, mutta emme tiedä, mistä se tulee tai minne se menee. Alkukielessä sama sana tarkoittaa sekä tuulta että henkeä.
Pelastava usko on yhteyttä Kristukseen, Pyhän Hengen synnyttämää Kristus-elämää ihmisessä. Uudessa testamentissa kuvataan pelastavan uskon syntymistä monin eri tavoin. “Uudestisyntyminen” on harvinainen mutta kuvaava ilmaisu, joka ilmaisee myös sen, että pieni lapsikin voi uskoa. Syntymä ajalliseen elämään on ihme ja uusi syntymä ikuisen elämän osallisuuteen vielä suurempi ihme. Jos lapsi pääsee osalliseksi ajallisesta elämästä, miksi lapsi ei voisi päästä osalliseksi myös Kristus-elämästä?
Niinpä päivän evankeliumi liittääkin uudestisyntymisen kasteeseen, kun Jeesus sanoo, että ihmisen täytyy syntyä vedestä ja Hengestä. Me emme tiedä, miten uudestisyntyminen varsinaisesti tapahtuu, mutta sen tiedämme, että Pyhä Henki synnyttää ihmisen uuteen elämään kasteen välityksellä olipa hän sitten lapsi tai aikuinen.
Voitaisiin ehkä ajatella niin, että lasten kohdalla puhuttaisiin vain uudesta elämästä Kristuksessa eikä uskosta, mutta kun kysymys on samasta asiasta, ei ole väärin sanoa, että lapsikin voi uskoa, olla osallinen pelastavasta uskosta.
Kristus-elämä voi kuihtua lapsessa ja lopulta kokonaan sammua, samoin tietysti myös aikuisessa. Jumalan sana ja pyhä ehtoollinen ovat, kuten tiedämme, niitä työvälineitä, joilla Pyhä Henki ylläpitää ja synnyttää uskoa kastetuissa.
Pelastava usko ei ole meidän hallinnassamme toisin kuin ihmisen omatekoinen usko, mutta me kyllä koemme tavalla ja toisella sen, että Jumalan Henki tekee työtään sydämessämme. Merkillistä kyllä myös epäilykset voivat olla merkki Jumalan Hengen työstä. Oma usko voi olla hyvin varmaa ja ehdotonta, mutta todelliseen uskoon liittyy aina epäilyksiä. Ilman niitä emme jäisi nöyrästi Kristuksen varaan vaan luottaisimme itseemme.
Ensimmäinen ja välttämätön merkki Pyhän Hengen työstä on “pisto sydämessä”, mistä viime sunnuntain eli helluntain epistola meitä muistutti. Ensimmäisenä helluntaina oli paljon väkeä koolla, ja kun opetuslapset puhuivat, ihmiset huomasivat ihmeekseen, että opetuslapset puhuivat juuri heidän kieltään. Kysymys oli siitä, että opetuslapset tosiaan käyttivät eri kieliä, mutta myös siitä, että ihmiset kokivat ja ymmärsivät, että juuri heidän asioistaan puhuttiin. Sana sattui, ja sen seurauksena tunnettiin pisto sydämessä ja kyseltiin, miten voitaisiin päästä taivaan tielle.
Rukoilkaamme, että Jumalan Henki puhuisi meillekin täällä Sääksmäellä, ja tuntisimme piston sydämessä ja kokisimme, että juuri meistä ja meidän asioistamme on kysymys. Aamen.