VK 509: 1-2
Rakkaat kristityt,
Noin kuukausi sitten Kotimaa-lehti julkaisi tunnetun espanjalaisen uskontososiologin, José Casanovan haastattelun tämän vieraillessa Helsingin yliopistossa. Luennossaan hän pohtii, miksi Eurooppa maallistuu, kun kehitys muualla näyttää kulkevan toiseen suuntaan. Erityisesti hän kiinnittää huomiota uskonnollisuuden räjähdyksenomaiseen kasvuun Rio de Janeirossa, New Yorkissa, Singaporessa ja Johannesburgissa.
Casanovan mukaan syynä Euroopan poikkeuksellisen syvään maallistumisen on ennen muuta varhaismodernin ajan tunnutuksellisuus, se ilmiö, jota kirkkohistoriassa nimitetään tavallisesti konfessionalismiksi tai vain puhdasoppisuuden ajaksi. Se 1500-luvun maailma ja sen aikainen ajattelu, jota piispainkokous koettaa kerta toisensa jälkeen tarjota kirkon kantana milloin mihinkin ajankohtaiseen kysymykseen, on Casanovan mukaan johtanut Euroopalle tyypilliseen maallistumiseen. Sen ansiosta niin kutsuttujen tavallisten ihmisten suhtautuminen uskontoon on ratkaisevasti toisenlaista Euroopassa kuin Yhdysvalloissa. Atlantin takana uskonto nähdään usein mahdollisuutena, eikä pakkona, josta pitää vapautua. Tämän vuoksi puhe uskonnosta on Yhdysvalloissa arkista, kun se Euroopassa koetaan usein vieraannuttavana jopa piinallisena.
Ajatus on kiinnostava joskin epätarkasti muotoiltu, sillä aikana, josta Casanova puhuu, myös Amerikan siirtokunnissa vallitsi pääosin yksi usko, jonka vaatimuksiin kaikkien tuli mukautua. Erityisesti Uuden Englannin puritaaniyhteisöt Massachusettsissa, New Hampshiressa tai Connecticutissa, jotka hylkäsivät jopa joulun vieton Raamattuun perustumattomana, tuskin olivat kovin paljon suvaitsevaisempia kuin eurooppalaisetkaan. Lisäksi uskonnollinen suvaitsevaisuus vaihteli niissäkin ajoittain. Amerikkalaisen uskonto-käsityksen nykyinen esikuva, suvaitsevainen Pennsylvania, oli Amerikassakin 1600-luvun lopussa poikkeus. Casanovan myös sivuuttaa kokonaan sen, millaisia ansioita puhdasoppisuudella oli sen pakottaessa esimerkiksi niskuroivat talonpojat tarttumaan kirjaan oman autuutensa nimissä.
Tässä yhteydessä ei ole mahdollista pohtia syvemmin Casanovan teorian heikkouksia tai vahvuuksia. Vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, että ainakin siinä hän osuu maaliinsa, että kristinusko, joka eristyy maailmasta tai ihmisistä ja rakentaa itsestään oikeaoppisuuden linnakkeen, josta käsin se arvioi maailman menoa, tukahduttaa helposti lopulta itse uskon. Usko ei ole käskettävissä tai ulkoapäin johdettavissa, kuten jo Luther muistutti. Jo edesmenneen akateemisen opettajani Martti Lindqvistin sanoin: oikea oppi uhkaa hyvääkin tarkoittaessaan halata ihmisen hengiltä samoin kuin liian läheisessä parisuhteessa elävät puolisot saattavat tehdä toisilleen.
Tämän sunnuntain evankeliumin ytimessä on lähetyskäsky. Matteus sijoittaa sen nimeämättömälle vuorelle, jolla jo Vanhassa testamentissa oli erityinen merkitys ihmisen ja Jumalan kohtaamisessa. Tällä hengen maailmaan sijoittuvalla pyhällä vuorella opetuslapset kohtaavat viimeisen kerran Ylösnousseen osa uskoen osa epäillen – aivan kuten Casanovan tutkimat urbaanit nykyihmiset. Tutkijoiden mukaan kyseinen evankeliumi voidaan ymmärtää myös niin, että samat ihmiset sekä uskoivat että epäilivät – siis olivat epävarmoja sen suhteen, voivatko uskoa, niin kuin monet eurooppalaiset, jotka mieluummin samaistuvat kantaa ottamattomiin agnostikkoihin kuin kannastaan varmoihin ateisteihin. Evankeliumissa esiintyvä distadzo-verbi tarkoittaa kahden kannan ottamista tai uskon ja epäilyn tasavertaista rinnakkaisuutta.
Vuorella opetuslapset saavat tehtävän: evankeliumia on julistettava kaikkialla, kaikki kansat on tehtävä Jeesuksen opetuslapsiksi. Evankeliumin ulottaminen juutalaisten ryhmän ulkopuolelle ei nykyisen käsityksen mukaan ole niin poikkeuksellista kuin aikaisemmin on ajateltu. Pikemmin se kuvaa juutalaisuudessa tapahtunutta muutosta. Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä, Septuagintassa, viitataan ”kaikkiin kansoihin” melkein sata kertaa ja lisäksi käsketään pysymään annetussa opetuksessa. Evankelista siis liikkuu 100-luvun juutalaisuuden mielenmaisemassa, sen tuntemissa ja tunnustamissa puitteissa, mutta evankeliumilla on silti myös oma sanomansa.
Matteuksen evankeliumin päätös, evankeliumin ulottaminen kaikkiin kansoihin voidaan nimittäin liittää myös evankeliumin alkuun, jossa evankelista puhuu Kristuksesta viitaten Jesajan ennustamaan messiaaseen, Immanueliin. Nimi Immanuel tarkoittaa Jumala on meidän kanssamme. Jeesuksen syntyessä Jumala on meidän kanssamme hänessä, hänen opetuksessaan, hänen työssään ja lopulta hänen kuolemassaan meidän syntiemme vuoksi. Evankeliumin lopussa lupaus Jumalan läsnäolosta kaikkina päivinä laajenee ja liittyy helluntain lupaukseen Pyhän Hengen vuodattamisesta. Pyhän Hengen välityksellä Jumala on meidän kanssamme kaikkina päivinä.
VK 509: 3-4
Palatkaamme vielä hetkeksi alkuun, Casanovan havaintoon, jonka mukaan eristäytyminen ja puhtaaksi viljelty oppi uhkaavat näivettää tai peräti tappaa uskon. Väitteeseen, jonka mukaan liiallinen opillisuus tekee uskosta ahtaan ja pakonomaisen, varsinkin, jos se yhdistyy valtioon – sen sijaan että usko näyttäytyisi sen kohtaaville mahdollisuutena, jopa pakotienä muista tämän maailman välttämättömyyksistä ja pakoista kuten jatkuvan kasvun ja kulutuksen logiikasta tai tarpeesta todistaa joka päivä omaa erinomaisuuttaan.
Lähetyskäsky limittyy mielestäni luontevasti tähän keskusteluun. Jos evankeliumi saarnataan koko maailmassa, uskolla ei voi olla vain yhtä ilmenemismuotoa. On luontevaa ajatella, että Afrikassa Kristuksen kasvot ovat tummat ja Kaukoidässä seurakunnan jäsenten tavoin aasialaiset puhumattakaan muista kulttuurisen sopeutumisen syvemmistä muodoista ja ehdoista. Poikkeuksen muodostavat kuitenkin totalitaariset kulttuurit. Vaikka esimerkiksi Saksassa syntyi vuosina 1933–1934 kansallissosialistinen ns. ”saksalaisten kristittyjen uskonliike”, sopeutumista fasismin arvomaailmaan ei voi pitää mitenkään hyväksyttävänä evankeliumin tulkintana.
Kirkon voima on aina ollut sen kyvyssä sulkea piiriinsä erilaisia uskon muotoja. Katolisuus, lännen kristinuskon suuri pääuoma, on ollut parhaimmillaan aitoa vastakohtien ykseyttä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että evankeliumi tulisi sopeuttaa mihin tahansa kulttuuriin ja arvoihin, lieventää ja vesittää kunkin ajan ihanteiden mukaiseksi, vaan että evankeliumi – sanoma Jumalan armosta Kristuksessa – voi saada hyvin erilaisia ilmenemismuotoja ja pysyä silti aitona ja väärentämättömänä. Uskon ydin ei nimittäin ole oikeassa olemisessa vaan luottamuksessa Jumalaan, Häneen varaansa heittäytymisessä, hänen rakkautensa kannatelemaksi jäämisessä ja siitä käsin avautuvassa elämässä.
Kun seuraamme maailman tapahtumia näinä päivinä, voimme helposti havaita, että maailmassa vallitsee kaksi voimakasta, mutta keskenään ristiriitaista näkemystä todellisuudesta: yhteyden rakentaminen ja yhteistyö sekä toisaalta eristäytyminen. Kuluneen kahden vuoden aikana maailman yhteisö on saanut hämmästyneenä seurata, miten Britannia päätti jättää Euroopan Unionin ja miten Donald Trump tuli valituksi Yhdysvaltain presidentiksi julistamalla ”Amerikka ensin” – hokemaa ja sitten presidenttinä irrottautumalla kansainvälisistä ilmastosopimuksista ja viimeksi Iranin ydinsopimuksesta sekä suunnittelemalla muurin rakentamista Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalle.
Itsekkyys, eristäytyminen tai omien kansallistenkin etujen nostaminen kepinnokkaan eivät toki ole mitään uutuuksia ihmiskunnan historiassa. Niin kauan kuin on ollut kansallisvaltioita, on ollut myös kansallisia etuja. Myös Aleksis Kivi kuvaa veljesten kahta todellisuutta: eristäytymistä lintukotoon ja Impivaaraan – ja kasvamista sieltä ulos, vastuuseen ympäröivästä yhteiskunnasta, kansalaiseksi tulemista, irtautumista metsäläisestä itsensä ympärille käpertymisestä. Omia etujaan ajavan maailman ja yhteistyöhön uskovan, moninapaisen todellisuuden kentällä meidän tulisi kristittyinä asettua siihen joukkoon, joka näkee jakamisen ja yhteisen edun tavoittelemisen syvemmän merkityksen niiden epäkohtia ja ongelmia tietenkään unohtamatta.
Ajattelen nimittäin, että kristinuskon voima on monessa suhteessa jakamisessa ja itsekkyyden ylittävässä pyrkimyksessä nähdä isompi kuva. Siitä teologiasta nousevat lähetys, diakonia ja ykseys. Ottakaa ja syökää te kaikki; ottakaa ja juokaa tästä te kaikki. Jakakaa tämä keskenänne. Missä olet ja missä on sinun veljesi. Jakaminen, toistenkin osalliseksi päästäminen, ja siitä huolehtiminen, että toisetkin ihmiset voivat olla elämässään toimijoita riippumatta siitä, ovatko he rikkaita vai köyhiä, menestyneitä tai väliinputoajia, on kristillisen etiikan ydintä.
Kristinuskon Jumala ei ole itämainen despootti, joka istuu itserakkaana valtaistuimellaan. Ei pikkumainen, kunniastaan herkkä hirmuhallitsija vaan ihmisen elämään osallistuva, vierellä kulkeva, vuorovaikutukseen kaiken keskellä suostuva Kristus – Jumala, joka kestää katsoa ihmistä silmiin. Kristinuskon Jumala on suuri salaisuus, järjellemme käsittämätön, määritelmiä väistävä, samaan aikaan pelottava ja kiehtova rakkaus, joka on ja joka haluaa olla vuorovaikutuksessa ihmisen kanssa, kaikkien ihmisten ja kaikkien kansojen.