[Saarna pappis- ja diakonian virkaanvihkimysmessussa]
Tämä messu, niin kuin kaikki messut, alkoi ja päättyy Isän, Pojan ja Pyhän Hengen – siis kolmiyhteisen Jumalan – nimessä. Tähän nimenomaiseen sunnuntaihin se sopii aivan erityisen hyvin, sillä me vietämme tänään Pyhän Kolminaisuuden päivää, uskontunnustuksen päivää. Kun olemme koolla kolmiyhteisen Jumalan nimessä, olemme kristillisen uskon ytimessä. Samalla olemme uskon kaikkein vaikeimmin selitettävän kohdan edessä. Olemme mysteerin äärellä.
Tämä maailma, jossa elämme, on tottunut mittaamaan, laskemaan, punnitsemaan ja todentamaan kaikkia ilmiöitä ja todellisuuden ulottuvuuksia. Länsimaisessa kulttuurissa olemme kasvaneet siihen, että jokin asia on totta vain, jos se voidaan mittaamalla todistaa.
Kristillinen usko haastaa mitattavuuden vaatimukset – uskosta avautuu näköala mittaamattomaan todellisuuteen. Sen todellisuuden ylläpitäjä on Jumala, joka on yksi, mutta samalla kolme: kaiken luoja, kaiken lunastaja, ja kaiken eläväksi tekijä. Me tiedämme Jumalasta, että hän on kaikkivaltias ja rakastava – mutta muuten me ”katselemme kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta” (1. Kor. 13:12). Jumala ei ole meidän ymmärryksellämme tavoitettavissa, ei tämän maailman mittareilla mitattavissa. Me voimme vain antautua salatun Jumalan varaan, ja luottaa siihen, että hän on suurempi, rakastavampi, ja toisenlaisempi kuin mitä meidän tietomme, toivomme tai uskomme voi tavoittaa.
Ja kuitenkin sama Jumala, kaiken Luoja, on myös jatkuvasti läsnä kaikessa siinä, minkä on luonut – aistein aistittavissa kaikessa tässä ympärillämme olevassa, kaikessa mitä pystymme näkemään, kuulemaan, haistamaan – ja mittaamaan.
Sama Jumala valitsee myös syntyä ihmiseksi, jakaakseen luotujensa elämän. Hän syntyy ihmiseksi, elää ihmisen elämän, kuolee ihmisten käsissä, ja lopulta voittaa kuoleman – ei itsensä, vaan koko maailman elämän vuoksi.
***
Tämän päivän evankeliumiteksti sijoittuu tilanteeseen, jossa Jeesus tapaa oppilaansa ensimmäistä kertaa ylösnousemuksensa jälkeen. Ne sanat, jotka hän siinä hetkessä osoittaa heille, ovat olleet keskeinen osa kristillisen kirkon itseymmärrystä kahden tuhannen vuoden ajan. Me tunnemme ne nimellä lähetyskäsky. Teksti on tuttu, mutta sen koko ja mittaluokka tuntuvat käsittämättömiltä: ”… menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni”. Ei siis riitä, että tämä pieni oppilaiden joukko, jolle Jeesus sanansa osoittaa, on seurannut Jeesusta hänen eläessään, ei riitä, että hän on herättänyt ihmetystä ja toivoa ihmisissä, jotka ovat kokoontunut kuulemaan hänen opetustaan – vaan se, mitä hän on opettanut – sanoma Jumalan valtakunnasta, joka on tullut lähelle – kuuluu kaikille kansoille. Kaikille ja kaikkialle.
Miten voimme ottaa vastaan tällaisen tehtävän, jota oma ymmärryksemmekään ei tunnu tavoittavan? Juuri äsken kuulimme, ettei Jeesuksen ylösnousemukseen uskominen ollut helppoa niillekään, jotka näkivät hänet omin silmin, vaan ”…toiset epäilivät”. Ja kuitenkin hän antoi epäilevillekin tehtävän. Se tehtävä, jonka Ylösnoussut antaa seuraajilleen, koskee niitäkin, joiden on vaikea uskoa, niitäkin, jotka epäilevät koko tehtävän mielekkyyttä. Kukaan meistä ei ansaitse Kristuksen työtoveruutta omalla uskonvarmuudellaan, vaan kutsu työhön tulee Jumalalta.
Opetuslapseksi, kristityksi, piispaksi, papiksi tai diakoniksi ei ryhdytä – sellaiseksi kutsutaan. Siksi teillekin, jotka kohta vihitään kirkon virkaan, on annettu kaksi kutsua: sisäinen kutsu Jumalalta ja toinen, ulkoinen kutsu seurakunnalta. Kutsu kantaa teitä silloinkin, kun omat voimat hiipuvat – ja silloin, kun oma usko horjuu, te voitte liittyä siihen kirkon uskoon, jonka kohta tunnustatte tässä alttarin ääressä yhdessä seurakunnan kanssa.
Se tehtävä, jonka ylösnoussut Kristus antaa alun perin oppilailleen, kuuluu tänään jokaiselle kastetulle kristitylle. Meidät kaikki on kutsuttu Kristuksen seuraajiksi, Jumalan työtovereiksi, Jumalan valtakunnan työhön jo nyt, tässä maailmassa. Kristus ei kutsu seuraajiaan jäämään, vaan lähtemään. Menemään ja tekemään. Tälle matkalle hän ei lähetä meitä yksin, ei oman onnemme nojaan, vaan on luvannut meille auttajan, Pyhän Hengen.
Kristillisen kirkon ja seurakunnan tehtävä on juurtua Jumalan salaisuuteen ja samanaikaisesti olla liikkeellä, elää tässä maailmassa. Usko Kolmiyhteiseen Jumalaan kantaa kirkkoa ja kulkee sen mukana, mutta se miten elämme todeksi uskoa sanoissa ja teoissa, hakee aina uusia muotoja sekä ajassa että paikassa. Sillä se työ, jota me teemme on lopulta Jumalan työtä. Ja Jumala luo jatkuvasti uutta. Tässä työssä hän rohkaisee meitä ja ravitsee meitä antamalla itsensä ehtoollisen viinissä ja leivässä, matkaeväässä, joka liittää meidät Kristukseen ja toisiimme.
***
Juuri ennen kuin tämä messu päättyy Kolmiyhteisen Jumalan nimeen, teidät kaikki, koko koolla oleva seurakunta, siunataan Herran siunauksella – niillä samoilla sanoilla, jotka Jumala antoi Moosekselle, niin kuin Vanhantestamentin lukukappaleessa juuri kuulimme. Herran siunaus liittää meidät vuosituhantiseen siunauksen ketjuun. Me liitymme siihen kukin vuorollamme kastettuina kristittyinä tai kirkon virkaan vihittyinä.
Me emme ole tämän ketjun päätepiste, vaan meidän jälkeemme tulee muita. Vaeltava Jumalan kansa jatkaa matkaansa, opettaa ja kastaa, menee ja tekee, elää kastetta ja uskoa todeksi, odottaa ja rukoilee Jumalan valtakunnan tulemista, ja samalla elää sitä todeksi jo nyt, tässä maailmassa.
Kaikessa tässä meitä kantaa Kristuksen lupaus: ”… minä olen teidän kanssanne kaikki päivät, maailman loppuun asti.” (Mt 28:20)