Rukouspäivä, Ps. 119, Esko Väyrynen

2. rukouspäivä
Virret: 651: -, 427: 3-4, 489: -, 190: 3-5, 390: 1 -, 299: -, 241: -, 642: 4-6.
Teksti: Ps. 119
Autuaat ne, jotka ottavat vaarin hänen todistuksistaan, jotka etsivät häntä kaikesta sydämestään.
Eilen illalla minulla oli tilaisuus vierailla kodissa, jossa muisteltiin vanhaa herännyttä seurapuhujaa Puolangalta. Eilinen emäntämme kertoi olleensa kerran seuroissa, joissa tuo Moilasen Matti, kuten häntä puolankalaisen tavan mukaan kutsuttiin, oli puhunut. Puhuja oli kertonut, että kun ihminen saa herätyksen, niin hänen eteensä avautuu aivan kuin kaksi tietä. Hänen valittavanaan on elämän vanhurskauden tie ja uskon vanhurskauden tie, oman vaelluksen ja Kristuksen varassa.
Kun täällä on tänään Kainuun Opiston sunnuntai, niin sen kunniaksi meitä on saapunut Opistolta tuomaan teille terveisiä. Tuskin erehdyn pahasti, jos yleistän, että meidän Opistossa työskentelevien kiusaus on päästä kulkemaan elämän vanhurskauden tietä.
Meistä jokainen on niin paljon perillä nuorten ajattelusta ja ihanteista, että tiedämme nuorten hakevan esikuvaa. Kukapa nuorten parissa työskentelevä ei haluaisi päästä nuorten esikuvaksi. Mutta jokainen opettajan paikalla toimiva tietää, että nuoret ovat ehdottomia. He haluavat täydellistä. Toisaalta nuoret ovat valppaita. Heillä ei jää huomaamatta pienikään puute tai heikkous. Tämän vuoksi me emme kelpaa ihanteiksi. Mielestäni on hyvin pitkälle samasta asiasta kyse, kun monesti vanhemmat kokevat, että nuoret eivät hyväksy vanhempiaan. Nuorelle ominainen ehdottomuuden vaatimus ulottuu myös omiin vanhempiin. Kotiväen heikkoudet ja puutteet aina tunnetaan. Ne ehditään oppia yhdessä opistotalvessakin. Kun nuoret hakevat omista vanhemmistaan tai opettajistaan ihanteeksi kelpaavia ominaisuuksia, me vanhempina tai kasvattajina koemme sen vaatimuksina tai ylenkatseena. Tuloksena on, että rupeamme tavoittelemaan jotakin mielikuvituksemme luomaa ns. kristityn vaellusta, jotakin esikuvaksi kelpaavaa elämäntyyliä. Elämän vanhurskauden tien kulkeminen on jo hyvässä vauhdissa, jos alamme uskoa, että se viehättää tai tyydyttää Jumalankin toiveita ja odotuksia. Nuhteetonta elämää ja tunnollista tehtävien suorittamista olemme tottuneet arvostamaan ja teroittamaan nuorillekin. Samassa psalmissa, josta saarnateksti on otettu, kysellään: Kuinka voi nuorukainen pitää tiensä puhtaana? Siten, että hän nuodattaa sinun sanaasi. Minä etsin sinua kaikesta sydämestäni, älä salli minun eksyä pois sinun käskyistäsi (j. 9-10).
Meidän aikamme Koijärvi-liike on halu suojella lintuja. Alta-liikkeen tarkoituksena taas on nuorten mielenilmaus saamelaisten eli häviämässä olevan heimon elinolojen puolesta. Tai meitä lähempänä oleva Hattuvaara-liike taas luonnon puhtauden puolesta toimiminen.
Jos me lähdemme sille tielle, että nuorison menettely on hyväksyttävää ja puolusteltavaa, silloin kun tarkoitus on hyvä, vaikka menetelmä olisikin lakia ja järjestystä vastaan rikkomista, niin silloin olemme palanneet keskiajan jesuiittojen toimintaohjeeseen: tarkoitus pyhittää keinot. Nuorukainen ei säilytä tietään puhtaana rikkomalla lakia ja järestystä, vaan noudattamalla Herran sanaa.
Tai jos me lähdemme kyselemään heräämättömiltä ihmisiltä, haluavatko he ottaa Jeesuksen vastaan ja he uteliaisuudesta nyökkäävät ja siihen julistamme heille synninpäästön, silloin olemme lähteneet elämän vanhurskauden tielle. Me luulemme tekemisillämme ja touhuiluillamme olevan ainakin hivenen vaikutusta meidän pelastukseemme.
Uskon vanhurskauden tielle olemme joutuneet silloin, kun joudumme etsimään Herran apua kaikesta sydämestä. Kun Herran Henki pääsee tekemään meissä työtään, se paljastaa syntiviheliäisyytemme ja kelvottomuutemme Jumalan edessä. Me joudumme silloin turvautumaan yksin Kristuksen ansioon, jonka Hän on Golgatan ristillä meille hankkinut. Silloin meillä ei olekaan Herralle ansioita. Me joudumme anomaan armoa uskottomuudesta ja vilpillisyydestä.
Siitä, että Herran Henki tekee työtään vieläkin esim. Opistossa, saanen mainita yhden esimerkin. Rohkenen väittää, että Opistossa ei ole yhtään opettajaa tai muuhun henkilökuntaan kuuluvaa, joka uskaltaisi väittää kelpaavansa nuorison esikuvaksi. Siitä huolimatta tänäkin vuonna nuoret ovat todenneet, että Opistossa saattaa löytää kestävän pohjan elämälleen. Se käsitys on Herran työtä eikä työntekijöiden esiin kaivelemaa. Opiston henkilökunnan heikkouden tunto ei ole ristiriidassa jo Opistoa perustaneiden isien toiveen kanssa, että Opiston tehtävänä on pyrkiä virittämään uskonnollista elämää sinne saapuvassa nuorisossa.
Tänä päivänä, kuten kymmeniä vuosia aikaisemminkin, Opistoomme saapuva nuoriso on Herraa vakaasti, kaikesta sydämestä etsivää nurisoa. Voin tämän kertoa teille ehkä nuortenne puolesta hätäilevät vanhemmat ja isovanhemmat. Teidän hätäilynne ei ole mennyt hukkaan. Hätäilkää edelleenkin. Herra kuulee heikotkin huokaukset. Suurimman epätoivon hetkelläkään Herra ei hylkää.
Pyytäkää Herralta sitä rohkeutta ja Pyhän Hengen voimaa, että uskallatte olla myös lastenne edessä heikkoja kilvoittelijoita. Opettajan kokemuksesta tiedän, että niin mielelläni olisin mallikristitty. Mutta olen joutunut tyytymään siihen, että kun Herra ei ole perunut armolupauksiaan, vaikka en pystykään elämään Hänen sanansa mukaan, jospa se on tarkoitettu rohkaisuksi jollekin täydellisyyttä tavoittelevalle.
Me kun niin monella konstilla yritämme kietää sen uskon vanhurskauden tien kulkemisen, Herra houkuttelee ehkä sitenkin, että antaa esikuvaksi kelpaamattomia opettajia. Herra näet tarjoaa meille esikuvaksi ja ihanteeksi Jeesusta Kristusta, joka kärsi kaiken, mitä meidän kelvottomuutemme olisi ansainnut.
Kun nuoret osallistuvat johonkin joukkoliikkeeseen, niin heillä varmasti on vilpitön tarkoitus tukea hyvää asiaa, joka kuuluu tähän elämään tai elämän suojelemiseen. Mutta kun nuoret lähtevät kristilliseen opistoon, se on ilmaus siitä, että he haluavat oppia tuntemaan Kristuksen, jonka edessä saa olla heikko ja erehtyvä. Hyvät vanhemmat ja isovanhemmat! Rohkaiskaa nuorianne tällaisiin liikkeelle lähtöihin!