”Mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille.” Mitä Jeesus mahtaa tarkoittaa näillä sanoilla. Onko hänen nimensä ikään kuin taika- tai tunnussana, joka aukaisee portit kaikkien toiveiden täyttymyksen lähteille? Jos vaikka tekee mieli ostaa jotakin uutta ja hienoa, pitäisikö vain pyytää hänen nimessään ja toive toteutuu? Ei suinkaan. Lauseen tulkinnassa pitää ehdottomasti muistaa myös seuraava virke, jotta ei ajauduttaisi mielivaltaiseen raamatuntulkintaan. Jeesus sanoo näet jatkoksi: ”Tähän asti te ette ole pyytäneet mitään minun nimessäni.” Opetuslapset olivat varmasti rukoilleet jo aiemmin monta kertaa juutalaiseen tapaan. Tästä on osoituksena jo se, että he kävivät kaikesta päättäen mestarinsa kanssa säännöllisesti synagogapalveluksissa, jossa rukousta toki viljeltiin. Onko sitten niin, että juuri nimen lausuminen olisi se ratkaiseva tekijä, joka avaisi toiveiden tynnyrin. Kun on suuren herran nimissä kirjoitettu suositus- tai valtakirja, silloinhan portit yleensä aukenevat. Jostakin tämän suuntaisesta on kyse, mutta ei kuitenkaan siitä, että Jeesuksen nimi pyhittäisi millaiset toiveet tahansa.
Raamatussa nimellä on suuri merkitys. Israelissa nimi käsitettiin osaksi ihmisen persoonaa. Juuri siksi myös kymmenessä käskyssä Jumalan nimen väärinkäyttö kielletään. Valtaosa israelilaisten miesten nimistä oli uskonnollisia. Tyypillisiä olivat Israelin Jumalan eli Jahven nimeen liittyvät Jo- alkuiset ja -ja -loppuiset nimet kuten Joosef, Joahas, Joab, Johannes tai Jonatan ja vastaavasti Jesaja, Mikaja, Sakarja tai Matteus sekä sellaiset nimet, joiden osana on El eli Jumala. Näistä mainittakoon vaikkapa Elia, Daniel, Hesekiel tai Samuel. Nimen antaminen oli vallan merkki. Kun Jumala erotti valon ja pimeyden, hän antoi niille nimet päivä ja yö. Nimen antaminen merkitsi, että ne kuuluivat Jumalan valtapiiriin. Jahve antoi nimen Israelille ja otti tämän omakseen. Omistussuhteen muuttuessa nimi voitiin vaihtaa. Niinpä Abramista tuli Abraham ja Jaakobista Israel. Henkilö aloitti uuden elämän.
Lähettiläs puhui lähettäjänsä nimissä, kuten profeetat Jahven nimissä. Joka tunsi nimen, se tunsi nimen omistajan. Siksi oli tärkeätä saada selville Jumalan nimi. Näet kun joku mainitsi Jahven nimen, Jahve oli lsänä. Niinpä mainitaan, että Goljatilla oli aseinaan miekka, tappara ja keihäs, mutta Daavidilla ”Herran Sebaotin nimi”. Koska nimi käsitettiin osaksi kantajansa persoonallisuutta, nimi sanoi jotakin hänestä. Siksi profeetat ennustivat usein nimiä, kuten Jesaja tulevasta pelastajasta joulun profetiassa: Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan ruhtinas. Nimen tietäminen ennakolta merkitsi odotetun pelastajan varmaa tuloa. Kun nimi jo oli olemassa, oli sen kantajan tulo vain ajan kysymys.
Jeesus liittyi opetuksessaan tähän perinteeseen. Hän teki tunnetuksi Isänsä nimeä eli antoi ihmisille tiedon Jumalan olemuksesta. Hän pyysi Isää kirkastamaan nimensä, osoittamaan selvästi jumaluutensa. Hän toimi Isän nimissä, olihan hän yhtä Isän kanssa. Jeesus rukoili, että Isä suojelisi opetuslapset nimensä voimalla. Koska Jeesus antoi anteeksi syntejä ja paransi sairaita, hänen nimessään voi tehdä samoin. Nimessä sinänsä ei kuitenkaan ole taikavoimaa. Jeesus on läsnä siellä, missä häneen uskotaan. Sen sijaan hänen voimansa ei vaikuta automaattisesti kaikkialla, missä hänen nimeensä vedotaan. Apostolien teoissa kerrotaan esimerkiksi henkienloitsijoista, jotka käyttivät tehokkaaksi havaittua Jeesuksen nimeä karkottaessaan sairaista pahoja henkiä, mutta heidän kävi huonosti väärinkäytön tähden.
Kuten Jahven nimi, myös Jeesuksen nimi on muita nimiä korkeampi. Eikä nimi ole tässä siis mikään pelkkä sana vaan sama kuin Jeesus itse. Hänen nimensä korkeimmaksi tunnustaminen on sama kuin varhainen uskontunnustus: Jeesus on Herra tai Kristus Herra. Jeesuksen nimi on siis evankeliumin sisältö ja hänen nimensä julistaminen samaa kuin hänen todellisen persoonansa paljastaminen. Jeesus on Jumalan Poika. Usko hänen nimeensä merkitsee samaa kuin usko siihen, että Jeesus on Jumalan Poika ja syntien sovittaja. Hänen nimeensä kastettu on Jeesuksen omaksi eli Isän, Pojan ja Pyhän Hengen omaksi otettu. Termi nimikristitty vääristää ajatusta nimen merkityksestä kristitylle, vaikka se oikein korostaakin sitä, että kristillinen usko heijastuu myös arkeen ja että me tarvitsemme yhteydenpitoa Jumalaan, uskomme alkajaan ja täydelliseksi tekijään sanan ja sakramenttien kautta.
Kun rukoillaan Jeesuksen nimessä, kyse ei siis ole mistä tahansa rukoilemisesta, kaikkien mielihalujen vapaasta toteuttamisesta yleensä vaan Jeesuksen persoonan merkityksestä yksittäiselle kristitylle, seurakunnalle ja koko kirkolle. Rukous sinällään on yleismaailmallinen ilmiö. On rukoiltu esi-isiä, luonnonvoimia ja monenlaisia jumalia. Kristillisessä rukouksessa on kyse ennen muuta rukouksesta kolmiyhteiselle Jumalalle. Jeesuksen nimessä eli hänessä ja hänen voimassaan rukoillaan Herran esimerkin mukaisesti seurakunnan ja yksittäisten ihmisten parhaan puolesta sekä pidetään yhteyttä taivaalliseen Isään. Vaikka taianomaisuus onkin kristilliselle rukoukselle vierasta, kyllä Luoja vastaa myös aivan käsin kosketeltavasti. Ja jokapäiväisen elämän todellisten tarpeiden puolesta Jeesuskin opettaa rukoilemaan: ”anna meille meidän jokapäiväinen leipämme”. Kaikenhan me Jumalaltamme viime kädessä saamme eikä Isä anna kiveä sille lapselle, joka leipää pyytää, vaikka me emme hänen tapaansa toimia aina ymmärrä.
Ydinasia kristillisessä rukouksessa on rukous uskon tekona, uskon hengityksenä. Päivän evankeliumin lopussa Jeesus oikein tähdentää sitä, ettei rukous ole mikään toiveautomaatti: ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.” Tänään muistamme erityisesti viime sodissa kaatuneita ja luomme katseemme ehkä kauemmaksikin historiaan. Vaikeina aikoina on Lutherin sana ”ahdistus auttaa uskomaan” osoittanut erityisellä tavalla voimansa. Sodassa ei sinällään ole mitään kaunista eikä se moraalia kohota vaan päinvastoin. Ehkä juuri siksi toisaalta usein myös yhteishenki tiivistyy yhteisen uhan edessä ja sankariteot saavat pimeyden keskellä erityistä hohdetta, kun tarvitaan toivoa pelon keskelle.
Jumala on meidän ihmisten keskellä myös silloin, kun keskinäiset välienselvittelymme yltyvät verenvuodatukseen asti. Maamme viime sodissa puolustettiin ennen muuta niitä omia perimmäisiä arvoja, läheisiä ja koko kulttuuriamme ja uskontoamme: oikeutta ihmisarvoiseen suomalaiseen elämään. Jumala säästi pienen kansamme sotilasmiehitykseltä. Sillä on ollut oma tarkoituksensa. Tänään meidän haasteemme on kysellä Jumalan tahtoa tilanteessa, jossa kaikesta huolimatta edelleen heikot uhkaavat jäädä jalkoihin ja, kuten tuore Lapuan piispa Simo Peura valintansa yhteydessä totesi: itsekkyys on se peikko, joka meissä työtään tekee. Tämä on sinänsä jo varsin periluterilaista, hengellinen taistelu vanhaa Aatamia vastaan, mutta nyt on kyse myös näkyvästä maallis-moraalisesta asiasta, itsetutkistelun ja parannuksenteon paikasta. Tarvitaan työntekoa unohtamatta sitä rukousta eli vuoropuhelua hänen kanssaan, jonka olemus on lahjoittava rakkaus. Hänestä kasvaa aito lähimmäisyys uskon kautta.
Maailmassa teillä on ahdistus, mutta pysykää rohkeina! Joskus esitetään uskovan elämä karrikoidun iloisena ja realiteetit kieltävänä haihatteluna. Siitä ei tämän raamatunkohdan mukaan totisesti ole kysymys ”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman”. Kristillisessä uskossa on kysymys rohkeudesta elää ja pysyä uskollisena kristityn kutsumukselle – lähimmäisen parhaan kyselijänä ja Kristukseen armon turvaajana. Tällainen asenne nimenomaan auttaa kohtaamaan realiteetit ilman, että vajotaan epätoivoon. Me olemme heikkoja ihmisiä, mutta Jumalan käsi kannattelee elämäämme, vaikka pimeä laakso aukenisikin eteen ja suorastaan vihollisia olisi vastassa.