Miksi kertomuksen kylväjä hoitaa kylvötyönsä näin ilmeisen huolimattomasti kuin saimme kuulla? Ehkäpä siksi, että hänellä oli paljon siemeniä, mutta huono maaperä käytettävissään. Hän halusi antaa jokaiselle siemenelle tilaisuuden, vaikka oletettavasti tiesi, että sadon todennäköisyys ei ole kaikin paikoin yhtä suuri. Huomionarvoista on, että hän antaa tilaisuuden jokaiselle. Olisiko tässä nähtävissä yksi meikäläisen kansankirkkoajatuksen peruslähtökohdista. Kylväjän käsi heittelee siementä leveälle sektorille asettamatta etukäteen valmiita tuomioita sen suhteen, millaiseen maaperään siemen lankeaa.
Kylväjä olisi kuitenkin epäilemättä huono, jos hänellä olisi käytettävissä riittävästi hyvää maata ja silti hän viskoisi siemeniä vähätuottoiseen tantereeseen. Soveltaen ihmisiin sanan vastaanottajina: pitäisikö tarmo keskittää niihin, jotka näyttävät olevan otollisia vastaanottajia. Ei nyt sentään helmiä sioille pidä kourakaupalla jaella. Mutta sama Mestari kuitenkin nostaa etualalle sairaat ja antaa heille tilaisuuden parantua. Eivät terveet parantajaa tarvitse vaan sairaat. Meille annetaan siis selvä suunta ja työnäky. Siemenen ei ole pakko jäädä lojumaan tien poskeen ja maata voi parantaa monin tavoin. Herra antaa kyllä kasvun joskus yllättäväänkin paikkaan, mutta ei silti tarvitse järjen käyttöä hylätä, kun sekin on meille käyttöä varten lahjaksi annettu. Hän antaa vieläpä opastusta työtavoissa, joita käyttäen tulee todennäköisesti parempia tuloksia, jos Luoja sen perimmäisen kasvun suo.
Kylvömaaperää on Jeesuksen vertauksessa neljän laatuista. Ensimmäisessä tapauksessa linnut tulevat ja nokkivat siemenet heti kohta parempiin suihin, kun kylväjä on ohi kulkenut. Toisin vertauksin sanoen: vesi pakenee kuin hanhen selästä tai puhuttu menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Voimme tästä havaita ainakin sen, että sanan vaikutus tarvitsee oman aikansa ja suojaiset olosuhteet herkän taimen nousta pintaan. Jos ei osata eikä ymmärretä hiljentyä, menee kuultu helposti ohi ja muut asiat täyttävät pianollen mielen. Nykyajan nopeasykkeinen elämä jatkuvine muutoksineen altistaa tällaiselle tempoilulle. Ei ehditä oikeasti miettiä elämän tärkeitä asioita, vaan riennetään hetken mielihalujen perässä.
Toisessa tapauksessa siemenet ehtivät kalliolla kasvaa jo oraalle asti, mutta kuivettuivat sitten kosteuden puutteessa. Puuttuivat juuret. Juurettomuuskin on meidän päivinämme hyvin yleistä monestakin syystä. Muutetaan paikasta toiseen, ei ehditä viettää aikaa perheenä ja välittää eteenpäin tärkeinä pidettyjä, koeteltuja elämänarvoja eikä isovanhempiinkaan ehkä ole yhteyttä. Eikä heitäkään ehkä kiinnosta asia tai ovat kadottaneet luottamuksensa merkitykseensä, luovuttaneet ja muuttuneet välinpitämättömiksi. Vallitsevaa aatemaailmaa sävyttää usein se, että yleisiä totuuksia kavahdetaan ja ylikorostetaan yksilön oikeutta valita. Tästä tulee se yleinen totuus, joka pirstaloi muut ja näin menetetään aidon valinnan mahdollisuus. Paholainenhan on olemukseltaan juuri dia-bolos eli erilleen heittäjä, pirstoja.
Kristittynä kasvaminen edellyttää juurtumista seurakunnan yhteyteen, jonka sykkivän sydämen muodostavat Jumalan armon ja totuuden sana sekä pyhät sakramentit, kaste ja ehtoollinen keskellä yhteen kokoontunutta seurakuntaa. Vaikka yksilön hengellinen murros etenisi jossain vaiheessa nopeasti, tarvitaan aikaa, etsimistä, kyselemistä, lukemista, kuuntelemista ja rukousta oman elämän tapahtumia ja sisimmän tuntoja peilaten, jotta voi kasvaa kristittynä ja juurtua kristilliseen uskoon sekä ammentaa syvistä lähteistä. Jos jää jonkin oman haavekuvansa vangiksi ja rakentaa sen eikä koetellun yhteisen uskon, Vapahtajan varaan, juuret ovat vain luuloteltuja tai pintaan jääneitä juuria, jotka eivät kestä kuivuuden aikaa. Ne eivät voi nostaa vettä riittävän syvältä.
Kolmannessa tapauksessa siemenet putosivat keskelle ohdakkeita, jotka lopulta tukahduttivat kasvun. Kristityn ilmava vapaus tukehtuu siis elämän huoliin, rikkauden ja nautintojen himoitsemiseen. Kuulemme ja luemme joka päivä uutisia, jotka ovat omiaan herättämään huolta työstä ja toimeentulosta. Kiina-ilmiö eli työpaikkojen pakeneminen halpatuotantomaihin puhuttaa. Kuullaan, että arvot ovat yleensäkin koventuneet. Enää ei vaatimattomuus kaunista, vaan itsevarmin ja röyhkein näyttää porskuttavan. Arvostetaan kilpailukykyä ja tuloskuntoa. Osakkeenomistajien voitto-osuuksien kasvattaminen on se keskeinen tavoite. Elämää määräävät neljännesvuosikatsaukset. Viinarallia Saksaan ja Viroon päivitellään. Muutenkin eletään nautintohakuisesti oman ajan sitovaa antamista ja vaivaa vältellen.
Kuvaukseni on varmaankin kärjistävä ja yksipuolinen. Pitäähän sitä työtä tehdä ja tässä maailmassa yrittää parhaansa. Talouselämässä ja yrityksissä on monia varsin moraalisia ja sydämeltään kristittyjä ihmisiä. Eikö tällainen ympäristö kuitenkin useinkin näytä täyttävän juuri nuo edellytykset, jotka Jeesus mainitsee kristillisen uskon ja elämänasenteen tukahduttajina: elämän huolet, rikkauden ja nautintojen hamuaminen. Ytimessä on itsekäs itserakkaus, joka on vaarassa unohtaa Jumalan olevan kaiken hyvän perimmäinen lahjoittaja. Ei sitä mammonaa saa mukaansa eikä elämäänsä voi liikaa huolehtimalla kohentaa eivätkä nautinnot koskaan lopulta tyydytä kuin hetkellisesti.
Ihannemaaperä olisi viimein se, jossa siemenet kasvavat ja tuottavat vieläpä moninkertaista satoa. Sanassa pysyminen on tuon maaperän salaisuus. Sanassa eli Kristuksessa pysyminen. Hän on kaiken A ja O. Hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa meidät kastettiin Mestarin askelissa vaeltamaan. Tämä taas merkitsee armosta elämistä joka päivä ja pyrkimystä rakastaa lähimmäistä niin kuin itseä. Vertauksessa kuvattu sato on kristillisen perussanoman ja rakkauden tekojen herättämää uskoa, toivoa ja rakkautta omassa itsessä ja meidän kauttamme toisissa ihmisissä. Tämä näyttää suunnan sille, mihin seurakunnan elämässä, meidän elämässämme olisi pyrittävä. Kyse on uskosta kolmiyhteiseen Jumalaan, hänen lahjojensa vastaanottamisesta ja niiden välittämisestä eteenpäin. Ihmisinä olemme epätäydellisiä, mutta meillä on hyvä sanoma, joka kantaa ja siivittää elämään tässä päivässä, eilisen työtä arvostaen ja uusia tehtäviä tarkaten.
Sananjulistusta voi todellakin verrata siemenen kylvämiseen. Jumalan sana ei näet ole vain tiedon ja uutisten välittämistä, vaan se on perusta elämälle Jumalan edessä ja hänen varassaan. Sana on Kristuksen tulemista meihin, persoonamme ytimeen ja sitä kautta tekoihin, joita teemme. Sana on lamppu, joka valaisee näyttäen tehtävämme ohdakkeiden raivaajana, maanparantajana ja tuholaisen torjujana. Jumalan sanan elopellossa tämä tapahtuu julistamalla, kasvattamalla ja palvelemalla – yhdessä armosta eläen. Perustana on, että Herran sana ei tyhjänä palaa vaan täyttää sen tehtävän, jonka Hän sille antaa ja saa menestymään kaiken, mitä varten Hän sen lähettää. Hän lähetti sen meille tuomaan anteeksiantamuksen, elämän ja autuuden.