Jeesus sanoi opetuslapsille: ”Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle. Olkaa siis viisaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset.
Pitäkää varanne, sillä ihmiset vievät teidät oikeuden eteen ja ruoskivat teitä synagogissaan. Maaherrojen ja kuninkaidenkin eteen teitä tullaan viemään minun takiani, todistukseksi heille ja kansoille. Mutta kun teidät luovutetaan viranomaisten käsiin, älkää olko huolissanne siitä, miten tai mitä puhuisitte, sillä teille annetaan tuona hetkenä sanat, jotka teidän tulee puhua. Te ette puhu itse, teissä puhuu Isänne Henki.
Veli antaa veljensä surmattavaksi, isä lapsensa, ja lapset nousevat vanhempiaan vastaan ja tuottavat heille kuoleman. Kaikki tulevat vihaamaan teitä minun nimeni tähden, mutta se, joka kestää loppuun asti, pelastuu.”
Miksi kristityistä ei pidetä? Mikä Jeesuksessa pelottaa? Tätä mietin usein, kun kuuntelen keskustelua esimerkiksi siitä, mitä koulun uskontotunnilla voidaan opettaa tai millaisia joulujuhlia voidaan järjestää. Miten Jeesus voi vahingoittaa lapsia? Tuntuu joskus siltä, että mistä tahansa muusta uskonnosta voidaan puhua ja sen perinteitä noudattaa – mutta Jeesuksesta täytyy vaieta.
Kristittyjen arvoja pilkataan meidänkin ajassamme. Ehkä emme koe suoranaista vainoa, mutta tietynlaista maineenmenetystä on luvassa, jos tunnustautuu Jeesuksen seuraajaksi. Yhteiskunnan arvot ovat koventuneet. On tärkeintä olla jotain – kaunis, lihaksikas, rikas ja vaikutusvaltainen. Toisia ei tarvitse auttaa. Pääasia, että itsellä on hyvin.
Hirvittävä tosiasia on se, että kristittyjä vainotaan eri puolilla maailmaa. Toisissa paikoissa heitä pidetään poliittisesti vaarallisina propagandan levittäjinä. Toisissa paikoissa he ovat muuten vain epäilyttäviä. Kristityt ovat tietyssä mielessä helppo vainoamisen kohde, koska he eivät kosta. Rakkaus velvoittaa rukoilemaan myös vainoojien puolesta. Rukous on valtava voima. Se on mahdollisuus muuttaa maailmaa. Se on mahdollisuus päästä lähemmäs Jumalaa. Se on mahdollisuus elää uskoaan todeksi ja vahvistaa luottamusta Jumalaan.
Raamattu kertoo meille Stefanoksesta, jonka usko sai ihmiset silmittömän raivon valtaan. He heittivät kiviä, mutta vielä siinäkin hetkessä Stefanos pyysi Jumalaa antamaan kivittäjilleen anteeksi. Millaisia kiviä ilmassa lensi? Kuinka moneen kiveen oli kätketty pelkoa siitä, että Stefanos saattoi sittenkin olla oikealla asialla? Kuinka moni kivi piti sisällään ylemmyydentuntoa ja oikeassa olemisen ehdottomuutta? Paiskottiinko Stefanosta päin kateuden, vihan ja erilaisuuden pelon kiviä? Vai heittikö joku kiven vain pelastaakseen omat kasvonsa?
Jeesus on vaikea henkilö kohdattavaksi, koska hänen lähelleen tuleminen vaatii nöyrtymistä. Onhan se nyt jotenkin ylpeydelle käyvää tunnustaa, että tarvitsee miestä, joka kuoli ristillä. Voiko sellainen Jumala pelastaa ketään tai olla edes voimakas? Mieleeni nousee useitakin Vanhan Testamentin kertomuksia, joissa Israelin kansan Jumala todetaan suurimmaksi ja voimallisimmaksi. Hän auttoi kansaansa taisteluissa, hän osoittautui oikeaksi Jumalaksi, kun Joona heitettiin laivasta pois ja myrsky tyyntyi. Hän pelasti Danielin leijonan luolasta, kun häntä vainottiin uskonsa tähden. Nyt ollaan tilanteessa, jossa Jumala on syntynyt ihmiseksi vähäisenä, köyhänä ja avuttomana. Hän ei pysynyt ihmisten suosiossa, vaan joutui ristille kansan vaatimuksesta.
Jeesus sanoo, että meitä viedään ihmisten tuomittaviksi todistukseksi muille. Mitä meidän pitää tällä sitten todistaa? Sitäkö, että usko on hulluutta niille, jotka eivät tunne Kristusta? Vai tunnustammeko avutonta, heikkoa Jumalaa? Emme todista, sillä Jumala osoittaa voimansa heikkoudessa. Hän on heikkojen vahvuus, hän on voimattomien voima. Kristus on noussut kuolleista, eikä sitä muuta mikään. Kirjeessä roomalaisille sanotaan, ettei mikään voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. Siinä on toivo ja luottamus. Siinä on täydellinen rakkaus, joka voittaa kaiken.
Meidät kutsutaan tuomaan rauhaa maailmaan, kuten Fransiscus Assisilainen rukoili:
Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale,
niin että sinne, missä on vihaa,
toisin rakkauden,
missä loukkausta, toisin anteeksiannon,
missä epäsopua, toisin yksimielisyyden,
missä erehdystä, osoittaisin totuuden,
missä epäilystä, auttaisin uskoon,
missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen,
missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,
missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.
Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon
etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,
sillä antaessaan saa,
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.