Tallissa on ollut mukava kölliä, hämärässä, härkien hengityksen huurussa. Pienokainen on äännellyt hiljaa, hetken pienesti itkenyt niin kuin pienillä on tapana ja sitten taas tuhistellut tyytyväisenä. Siinä on ollut hyvä olla, iloita uuden elämän syntymästä. On ollut turvallista: joulukuusten kynttilöiden valo on kuin toistanut Betlehemin tähden loistetta julistaen pelastusta, vapautusta, turvaa, juhlaa!
En haluaisi pois tallista, en haluaisi pois juhlasta. Silti Jeesus repäisee minut karusti takaisin arkeen. Hän puhuu kaikesta siitä mistä minä haluaisin vaieta, siitä mitä en haluaisi nähdä, siitä mitä en haluaisi tietää: ristiriidoista, eripurasta, väkivallasta, rauhattomuudesta maailmassa. Yhtäkkiä lempeä levollisuus joutuu väistymään raa’an raivon tieltä.
Minä lähetän teidät, sanoo Jeesus, lähetän teidät opetuslasteni arkeen. Apostolien teoissa kuulimme yhden esimerkin siitä, mitä opetuslapsen arki voi olla. Diakoni Stefanos, Tapani osoittaa millaisia valintoja tänäkin päivänä kristityt joutuvat tekemään elämässään. Kristuksen seuraaminen merkitsee kidutusta, kärsimystä ja kuolemaa. Vähänpä minä siitä tiedän, haluanko edes tietää? Tuntuu silkalta pilkalta kuitata kristittyjen sisarien ja veljien kärsimys rahalla ja rukouksella. Osaanko muuta?
Minä lähetän teidät, sanoo Jeesus, lähetän teidät uskomaan. Hän tekee sen täällä Raisiossakin tai missä asummekaan. Olemme lähetettyjä kodissamme, naapurustossamme, työssämme, harrastuksissamme, koko elämänpiirissämme. Usko on Jumalan lahja. Usko, kristittynä eläminen ei ole kuin rooliasu, jonka voi halutessaan riisua. Se tulee esiin seurakunnan, kirkon jäsenyydessä. Se näkyy ystävällisyytenä. Se kuuluu puheessa. Sen kokee sydämen asenteessa. Kristityn sydämen pitäisi kääntyä kohti kaunista ja hyvää, oikeudenmukaisuutta, reiluutta. Olemme lähetettyjä taistelemaan uskon puolesta, hyvän puolesta. Taistelu voi olla hyvinkin hiljaista ja sen seuraukset yllättävät.
Minä lähetän teidät, sanoo Jeesus, lähetän teidät toivomaan. Kristityn katse on kohti tulevaa ja sen yli. Kristityn toivo ei ole epärealistista kuvitelmaa. Kristitty on yhtä sidottu elämän tosiasioihin kuin kuka tahansa. Vaikkapa keski-ikäisen aikuisen elämä on sellainen, että edessä näkyy paljon luopumista. Ja jos saamme runsaasti elinvuosia, riisutaan meitä päivä päivältä voimistamme, taidoistamme, rakkaistamme. Suuri runoilija Juice Leskinen lauloi aikoinaan: Elämä on kuolemista ja oli siinä kovin oikeassa. Samalla me silti toivomme. Kristityn toivo tulee Jumalasta. Vaikka kulkisimme kuin pimeässä laaksossa eikä missään näkyisi valon pilkahdustakaan, luotamme Jumalaan ja hänen hyvyyteensä niin tässä elämässä kuin tulevaan tähyillessä. Sellaiseen toivoon Jeesus lähettää meidät.
Minä lähetän teidät, sanoo Jeesus, lähetän teidät rakastamaan. Niin uskon kuin toivonkin tähtäyspisteenä on viimekädessä Jumalan armolahjoista suurin, rakkaus. Jeesus opettaa meille, että koko Jumalan tahto tulee esille Rakkauden kaksoiskäskyssä: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Nämä kaksi ovat erottamattomat. Ei ole toista ilman toista. Missä sinun rakkautesi Jumalaan tuntuu? Missä sinun rakkautesi toisiin ihmisiin näkyy? Seurakunnassamme on lukuisia palvelutehtäviä, joissa nuo kumpikin heijastuvat: Tasalan Kamarissa, Yhteisessä pöydässä, ruokajakelussa, Naulakossa. Ehkä jo palvelet niistä jossakin? Tai jos kiinnostuit, kysy toki lisää!
Minä lähetän teidät, sanoo Jeesus, lähetän opetuslasteni arkeen uskomaan, toivomaan ja rakastamaan. Jouluna Jumala antoi maailmaan lahjaksi tuon kaiken. Hän haluaa hoitaa meitä uskolla, toivolla ja rakkaudella antaen niihin voiman ja taidon. Hän ei lähetä vain yhtä vaan hän lähettää koko seurakunnan. Emme siis ole yksin vastaamassa kutsuun lähteä uskomaan, toivomaan ja rakastamaan. Kuulemme Kristuksen kutsun seurakunnan jäseninä, kristittyjen joukkona uskoen, toivoen ja rakastaen.