Kuulostaa aika synkältä, kun vietetään tuomiosunnuntain jumalanpalvelusta tuomiokirkossa ja kuunnellaan tuomiokapitulin päätöksiä. Tuomiorovastikin on läsnä. Tänään ovatkin samalla kertaa käytössä kaikki kirkon tuomio-alkuiset sanat. Kyllä siinä pieni ihminen peljästyy ja tuntee itsensä vielä pienemmäksi. Katse hakee lohtua, mutta kirkon kuoristakin paistaa silmiin vain kulkue, jossa ihmiset ovat totisina matkalla kohti viimeistä tuomiota! Onko elämältä mitään muuta odotettavissa kuin heikkoutta ja riittämättömyyden tunnetta? Onko Jumalaltakaan mitään muuta odotettavissa kuin lisääntyvää syyllisyyden tunnetta?
Oikeastaan tuo kirkon alttaritauluun kuvattu ylösnousseitten kulkue kohti tuomiota on ainut, jonka yhteydessä voi sanaa ”tuomio” käyttää sen oikeassa merkityksessä. Tuomiokirkko, tuomiokapituli ja tuomiorovasti ovat pikemminkin käännösvirhe, jonka taustalla on yritys puhua kodista, talosta, jossa Jumala on läsnä, siis Herran huoneesta, Domus Dei. Tuomiosunnuntailla on muitakin nimiä. Kirkkovuoden viimeistä pyhäpäivää kutsutaan eräissä kirkoissa Kristuksen kuninkuuden sunnuntaiksi.
Onkin sopivaa muistaa, että Kristus on kuningas, joka hallitsee jumalallisena tuomarina. Mutta hän on samalla ihmiseksi syntynyt veljemme ja puolustajamme, joka asuu kanssamme samassa huoneessa. Hän on luonamme täällä kirkossa ja puhuu meille, vakuuttaa rakkauttaan ja kutsuu seuraajakseen. Hän ottaa luokseen, varustaa voimallaan ja lähettää maailmaan asialleen. Siitä on kysymys, kun tänään vihitään uusia diakoneja ja pappeja. Mielessä saattaa olla pelkoa, arkuutta ja riittämättömyyden tunnetta, mutta kuninkaallinen tuomarimme on samalla kertaa ihmeellisesti myös puolustajamme.
Tällainen pyhä herättää ajatuksia kaiken ajan päättymisestä. Tuomiosunnuntai kehittää mieleen kuvia maailman lopusta ja kaiken luhistumisesta suureen kosmiseen katastrofiin. Kauhistuttavat ajatukset vangitsevat uteliaan mielen. Ihminen on aina halunnut tietää, miten kaikki päättyy; tai edes, mitä pian tapahtuu. Erilaisia ennustuksia on aina tuotu esiin, niin uskonnollisia kuin tieteellisiä. Eivätkä ne yleensä ole luvanneet valoisaa tulevaisuutta, pikemminkin suuria vaaroja ja globaaleja uhkia. Ellemme pelkää sotia, kulkutauteja, nälänhätää tai maanjäristyksiä, pelkäämme talousjärjestelmän romahdusta, yhteiskunnan luhistumista ja kaiken ajautumista kaaokseen, kaikkien taisteluun elämästä ja kuolemasta kaikkia vastaan. Uhkia on helppo tunnistaa, ja valitettavan monia niistä on pidettävä tuiki mahdollisina.
Ilmastonmuutos lienee parhaillaan kaikkein tiedostetuin uhka, joka haastaa ihmiskuntaa yhteisiin päätöksiin. Ilmastonmuutos näyttää tuottavan äärimmäisiä sääilmiöitä, yhtäällä hirmumyrskyjä ja tulvia, toisaalla taas kuivuutta ja aavikoitumista. Ehkä Suomessakaan ei ole odotettavissa toivottuja aurinkoisia kesiä ja pitkiä satokausia, vaan koleita ja kosteita ilmoja ympäri vuoden. Moni lienee tehnyt Tampereellakin saman havainnon kuin minä: talvella ei tahdo enää päästä hiihtämään, kun lunta ei kerry riittävästi lämpötilan pyöriessä nollan vaiheilla.
Tuomiosunnuntain raamatuntekstit eivät kuitenkaan avaa maailmanlopun salaisuuksia. Profeetta Malakian kirjasta toki kuultiin tulesta, joka tuhoaa röyhkeät ja pahantekijät, samoin kuin lukemastani Matteuksen evankeliumin kohdasta. Kummassakaan tuli ei ole mikään käsikirjoitus kaiken päättymisestä pätsiin, vaan lupaus siitä, että Jumala asettaa rajat vääryydelle ja tuottaa oikeuden niille, joita pahat ovat sortaneet. Mielenkiintoisella tavalla pelastuville luvataan auringon nousua, paranemista sekä senkaltaista iloa kuin on keväällä laitumelle päässeillä vasikoilla! Parempia ilmoja ja ikuista kesää on aina käytetty Jumalan hyvän hoidon vertauskuvana. Siitä voi ihminen hakea motivaatiota ilmastonmuutoksenkin pysäyttämiseksi.
Jeesuksen vertauksessa maihin vedetystä nuotasta ei myöskään painopiste ole maailmanlopussa. Se on kuvaus kirkon tehtävästä maailmassa. Toki siinä kaikuu ajatus lopullisesta tuomiosta, jonka Jumala aikain lopulla enkeltensä avulla panee toimeen, mutta enemmän siinä huomio kiinnittyy tehtävään, joka kalastajille kuuluu: he vetävät nuottaa. He eivät voi tietää, millaisia kaloja nuottaan tarttuu; he eivät pysty niitä erottelemaan niin kauan, kuin nuotta on vedessä. Heidän tehtävänsä on vetää.
Vertauskuvassa meri on maailma ja verkko on kirkko. Nuotta kokoaa kaikenlaisia ihmisiä. Kalastajat ovat Jeesuksen lähettiläitä. He ovat sananviejiä, jotka evankeliumin sanalla vetävät ihmisiä Jumalalle kuuliaisiksi. Olihan Jeesus opetuslapsensa kutsuessaan sanonut tekevänsä heistä ihmisten kalastajia. Kun tulee aika saada nuotta maihin, kalastajien tehtävä vaihtuu. Silloin vaihtuu myös vertauksen huomion kohde: kun verkko täyttyy, myös aika täyttyy ja kalastus loppuu. Seuraa saaliin lajittelu. Mutta sitä tehtävää ei Jeesus usko opetuslapsilleen, vaikka kalastajien tuttu tehtävä rannalla sisälsikin syötäväksi kelpaamattomien kalojen pois viskaamisen ja hyvien talteen ottamisen. Jeesus antaa ihmisten erottelun enkeleille. Hänen apostolinsa eivät päättele, kuka saa pelastua ja kuka joutaa hylättäväksi. Se on Jumalan tehtävä.
Jeesuksen vertaukset viimeisestä tuomiosta eivät yritä tyydyttää uteliaisuutta maailmanlopusta. Ne eivät oikeastaan puhu tulevasta vaan käsillä olevasta hetkestä. Ne asettavat kuulijan valinnan paikalle. Olennaisempaa kuin tietää, miten jako tapahtuu kuoleman jälkeen, on ymmärtää olevansa vastuussa siitä, miten toimii eläessään. Siitä puhuu tuomiosunnuntain evankeliumi: minkä olette tehneet tai jättäneet tekemättä yhdelle vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet tai jättäneet tekemättä minulle.
Tuomio ei olekaan ainoastaan jossain kaukana, siellä, minne Tuomiokirkon alttarifreskon ihmiskunta totisin kasvoin vaeltaa. Se tuleekin todeksi jo nyt, joka kerta, kun olen valinnan paikalla. Kuljenko jonkun vähäisimmän ohi vai palvelenko häntä? Siinä koetellaan, millainen saalis olen nuotassa, jota vedetään. Kun hyvät kalat kerätään koriin, viskataanko minut kelvottomana pois?
Jokainen, joka antaa Jeesuksen sanoille tilaa, joutuu toteamaan: olen jättänyt tekemättä. Olen kulkenut ohitse. En kelpaa talteen otettavaksi, en ansaitse päästä pelastuvien joukkoon.
Mutta juuri siksi Jeesus tällaisia vertauksia kertoo, että kaikki ihmiset kaikkina aikoina ymmärtäisivät olevansa joka hetkestä vastuussa ja etteivät siitä huolimatta pysty itse itseään pelastamaan. Kelvolliset kalat eivät itse hyppää nuotasta koriin. Sen voi tehdä vain Jumala. Pelastus on Jumalan lahja. Jokainen, joka armon aikana kuulee hänen sanansa, voi vielä kääntyä hänen puoleensa ja rukoilla armoa, jotta kestäisi viimeisenä päivänä. Ja ihme tapahtuu: Jumala kuulee rukouksia. Hän nostaa pelastettujen joukkoon. Hän armahtaa. Hän pistää ihan kelvollisen kalan omaan koriinsa.
Tänään vihittävät uudet diakonit ja uudet papit lähtevät vetämään nuottaa. Kristus lähettää teidät sananviejinään ihmisten kalastajiksi. Teille hän uskoo tehtävän koota aivan kaikenlaisia kaloja. Teille hän antaa myös tehtävän pitää huolta, että hänen armonsa sana kaikuu ja saavuttaa niitä, jotka kaipaavat kokea hänen rakkauttaan. Niin Jumalan valtakunta tulee kaikkien luokse jo nyt eikä vasta ikuisuudessa.
Siirtykää siis nyt rohkein mielin Kristuksen kutsua seuraten alttarin ääreen.