Ihminen ei voi kohdata Jumalaa hänen pyhyydessään ja majesteettisuudessaan. Jumala on aivan liian suuri ja mahtava, jotta ihminen voisi olla tekemisissä hänen kanssaan. Jumalan suuruus on jotain sellaista, mitä me emme alkuunkaan edes ymmärrä. Meidän on puhuttava Jumalasta inhimillisin sanoin, koska meillä ei ole muuta vaihtoehtoa, mutta sanamme eivät tavoita Jumalaa. Me emme voi määritellä Jumalaa, eikä meidän tule yrittää tutkia Jumalaa hänen majesteettisuudessaan. Me emme kestä Jumalan kohtaamista, ja jo pelkästään Jumalan pyhyyden ja majesteettisuuden ajatteleminen musertaa meidät. Mutta ihmiseksi syntyneen ja meidän puolestamme henkensä antaneen Jumalan me rohkenemme kohdata ja häntä me voimme ja häntä me saamme ajatella!
Myös pyhän ja kaikkivaltiaan Jumalan tuomion ajatteleminen musertaa meidät. Kuinka kauhea onkaan ajatus, että joudumme kerran seisomaan Jumalan tuomioistuimen edessä. Ajatuksen paino on murskaava, eikä kukaan sitä kestä.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meidän ei pidä ajatella ollenkaan Jumalan tuomiota. Jokainen joka saa kuulla vapauttavan tuomion kerran tuomiopäivänä, joutuu ennen tuota päivää ajattelemaan tuomiota, jonka on ansainnut. Jumalan Henki muistuttaa meitä synneistämme ja antaa niiden painaa raskaana omaatuntoamme, jotta tunnustaisimme syntimme ja katuisimme niitä.
Jumalan edessä ei kestä mikään sellainen, mikä on käsityskykymme ylittävän Jumalan pyhyyden kanssa ristiriidassa. Jumala näkee kaikki tekomme ja tekemättä jättämisemme, samoin pahan sydämemme sen pohjimmaiseen syvyyteen saakka, paljon syvemmälle kuin me itse näemme. Minkäänlaista vääryyttä, vilppiä, lähimmäisen laiminlyömistä, pahaa ajatusta tai mitä tahansa syntiä, vaikka me pitäisimme sitä harmittomana tai vähäisenä tai emme sitä edes tiedostaisi, ei voi sovittaa yhteen Jumalan pyhyyden kanssa. Maallisen tuomarin voi onnistua harhauttamaan ja välttämään tuomion, mutta Jumalan tuomioistuimen edessä ei auta minkäänlainen selittely ja puolustelu.
Kaikesta huolimatta tuomiopäivänä on päivän evankeliumin mukaan niitä, jotka puolustelevat itseään. Päivän evankeliumi on profeetallinen kuvaus viimeisestä tuomiosta. Siinä on jotain vertauskuvallista, mutta sen tarkoitus on kertoa mahdollisimman realistisesti, mitä kerran tapahtuu. Meille raotetaan tulevaisuuden verhoa sillä tavoin, että joudumme tuomion todellisuuden eteen jo tässä ja nyt.
Päivän evankeliumissa kuvataan tuomiopäivää perusteellisemmin kuin missään muualla Raamatussa, mutta täydellinen ja kattava tämäkään kuvaus ei tietenkään ole. Monet muut Uuden testamentin kohdat täydentävät sitä omalta osaltaan. Yksi tällainen lisävalaistusta antava kohta on päivän epistola. (Ilm. 20:11–21:1) Siinä todetaan muun muassa, että “kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli merkitty, kukin tekojensa mukaan”. Sekä päivän evankeliumissa että epistolassa näyttävät siis ihmisen teot olevan tuomion perusteena. Tämä tuntuu yllättävältä ja ristiriitaiselta. Olemmehan oppineet, että ihminen vanhurskautetaan nimenomaan uskon kautta – eli kelpaamme Jumalalle ja pääsemme taivaaseen ainoastaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen eikä suinkaan tekemällä jotain. Pysähtykäämme siksi miettimään, mitä päivän evankeliumi haluaa meille sanoa.
Jeesus puhuttelee ensiksi oikealla puolellaan olevia, mutta voimme silti aloittaa hänen vasemmalla puolellaan olevista. Jeesus muistuttaa heitä siitä, mitä he ovat jättäneet tekemättä. Miksi Jeesus ottaa esille vain laiminlyönnin synnit? Ei varmaankaan siksi, että ne ovat joskus kaikkein suurimpia syntejä. Sen sijaan meidän on syytä kiinnittää huomiota siihen, keiden laiminlyömisestä Jeesus puhuu. Jeesus käyttää ilmaisuja “yhdelle näistä vähäisimmistä veljistä” ja “yhdelle näistä vähäisimmistä”, kun hän sanoo, mitä toiset ovat tehneet ja toiset jättäneet tekemättä. “Vähäisillä” tai “vähäisimmillä” on Matteuksen evankeliumissa tietty merkitys. Kysymys on Jeesukseen uskovista pienistä lapsista tai yleensä Jeesuksen vähäisistä seuraajista.
Niinpä Jeesus toteaa Matteuksen evankeliumin 18. luvussa: “Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.” (Matt. 18:3-6) Matteuksen kymmenennessä luvussa Jeesus puolestaan sanoo: “Joka ottaa vastaan teidät, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt. Joka ottaa profeetan vastaan siksi, että tämä on profeetta, saa profeetan palkan, ja joka ottaa vanhurskaan vastaan siksi, että tämä on vanhurskas, saa vanhurskaalle kuuluvan palkan. Ja joka antaa yhdellekin näistä vähäisistä maljallisen raikasta vettä vain siksi, että tämä on opetuslapsi – totisesti: hän ei jää palkkaansa vaille.” (Matt. 10:40-42)
Vasemmalla puolella olevat ovat siis torjuneet Jeesuksen vähäiset seuraajat, ja tämä on merkki siitä, että he ovat torjuneet Jeesuksen itsensä. Siksi he saavat kuulla tuomion. Jeesuksen seuraajissa ei itsessään ole tietenkään mitään erityistä. Ainoastaan sillä on merkitystä, mihin he uskovat ja mitä he edustavat. Kysymys on nimenomaan Jeesuksen ja hänestä kertovan hyvän sanoman torjumisesta. Jeesuksen vähäiset seuraajat eivät välttämättä ole julistaneet evankeliumia tai edes sanoneet mitään, silti heidät on voitu torjua Jeesuksen tähden. Tästä puhuu muun muassa tuttu lasten evankeliumi (Mark. 10:13–16), missä opetuslapset asettuvat vastustamaan vähäisiä Jeesukseen uskovia ja Jeesusta itseään. Opetuslapset moittivat niitä, jotka tuovat lapsia Jeesuksen luo, mutta Jeesus sanoo: “Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.”
Aikoinaan opetuslapsetkin nöyrtyivät lapsen kaltaisiksi ja ottivat Jumalan valtakunnan vastaan lapsen tavoin. Toisinkin olisi voinut käydä, ja yhden opetuslapsen kohdalla kävikin. Tämä kertoo siitä, että kaikki Jeesuksen torjujat eivät suinkaan avoimesti ilmaise vastustavansa häntä. Myös Jeesuksen opetuslasten joukkoon ulkonaisesti kuuluvissa on niitä, jotka sydämessään torjuvat hänet. Niinpä jokaisen meistä on aina syytä tutkia itseään Jumalan sanan valossa. “Kalliissa hunajan pisarassa” meitä varotetaan kevytmielisestä ja pintapuolisesta hengestä eli Jumalan pyhyyden unohtamisesta ja sanotaan, että jos tällaista henkeä ei “karkoteta sydämestä pois alituisella ja vakavalla taistelulla ja katsomalla kaikissa tehtävissä Kristukseen, se tulee armonvälikappaleiden osallisuudessa vain väkevämmäksi ja elävämmäksi.”
Jeesuksen torjujat, jotka elävät hänen seuraajiensa keskuudessa, eivät näe itseään oikeassa valossa, ja heillä voi olla sellainen käsitys, että ainakin he pääsevät Jumalan valtakuntaan, jopa kunniapaikoille. Jeesus puhuu tuomiopäivästä myös vuorisaarnassa ja toteaa: “Monet sanovat minulle sinä päivänä: ‘Herra, Herra! Sinun nimessäsihän me profetoimme, sinun nimessäsi me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimessäsi teimme monia voimatekoja. Mutta silloin he saavat minulta vastauksen: ‘En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, vääryydentekijät!’” (Matt. 7:22,23)
Vasemmalla puolella olevat ja tuomion sanat kuulevat voivat siis puolustautua näinkin, mikä kertoo omalta osaltaan päivän evankeliumin piirtämän kuvan rajallisuudesta. Vaikka tuomitut näyttävät päivän evankeliumissa puolustautuvan yhdessä ja samalla tavoin, jokainen esittää kuitenkin oman puolustuksensa. Sitä ei lausuta välttämättä ääneen, mutta se on olemassa sydämen asenteena, ja saattaa olla niinkin, että kukaan tuomiotuista ei sano mitään ääneen. Olennaista on, että jokainen tuomituista joka tapauksessa puolustautuu ja perimmäisessä mielessä samalla tavoin. Jokainen tuomituista väittää, ettei ole syyllinen, ja tuomio on väärä. He siis torjuvat Jeesuksen, koska eivät tarvitse Vapahtajaa.
Puolustelun perimmäinen sisältö kiertyy Jeesuksen torjumiseen siinäkin tapauksessa, että “vähäisimmiksi” katsotaan kaikki avuntarpeessa olleet lähimmäiset. Vaikka kysymys on ensisijaisesti Jeesuksen seuraajista, samalla myös tällainen laajennettu tulkinta on kaiketi mahdollinen. Lähimmäisten sivuttaminen kertoo siitä, että tuomituilla ei ole ollut armahtavaa mieltä, koska he eivät ole eläneet syntien anteeksiantamuksessa. Kun sitten tuomion hetki koittaa, tuomitut eivät tunnusta syntejään ja alkavat puolustella itseään.
Tuomion kuuleminen selvästikin yllättää vasemmalla puolella olevat. Kun oikealla olevat kutsutaan Jumalan valtakuntaan, joka on ollut valmiina heitä varten maailman luomisesta asti, vasemmalla olevat odottavat, että myös heidät kutsutaan sinne, ehkä jopa suuremmalla syyllä kuin nuo toiset. Tuomion kuulleiden vastaus “milloin me näimme?” – voitaisiin sanoa “milloin me muka näimme?” – kuvastaa hämmästystä ja samalla myös närkästymistä ja loukkaantumista.
Tuomion saaneet voisivat vastata myös toisin. He voisivat tunnustaa, että tuomio on oikea ja rukoilla armahdusta. Mitä silloin tapahtuisi? Jeesus armahtaisi myös vasemmalla puolella olevat ja kutsuisi heidätkin taivaan ilojuhlaan! Taivas on tarkoitettu myös heille, ja mikä Jeesukselle olisikaan mieluisampaa kuin saada armahtaa heidät. Sen sijaan kadotus ei ole tuomittuja varten. Sanotaanhan päivän evankeliumissa, että Jeesus joutuu lähettämään tuomitut ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen, ei siis yhdellekään ihmiselle.
Vielä kadotuksessakin tuomitut voisivat tunnustaa syntinsä ja kääntyä Jeesuksen puoleen – ja Jeesus ottaisi heidät taivaan iloon. Kysymys on periaatteellisesta mahdollisuudesta, käytännössä tuomitut eivät rukoile armahdusta. He voivat kyllä pyytää rangaistuksen mitätöimistä, mutta he eivät pyydä syntejään anteeksi eivätkä ymmärrä, että rangaistus voidaan mitätöidä vain sillä perusteella, että Jeesus on kärsinyt sen heidän puolestaan.
Kadotus, lopullinen Jumalasta eroon joutuminen sinetöi ja realisoi sen, miten tuomitut suhtautuvat Vapahtajaansa viimeisellä tuomiolla, ja tuomiopäivä sinetöi ja realisoi sen, miten he ovat suhtautuneet häneen jo aikaisemmin. Tuomitut ovat olleet kadotettuja, Jumalasta eroon joutuneita, jo ennen tuomion julistamista. He ovat jo ennen tuomiopäivää kääntäneet Jeesukselle peruuttamattomasti selkänsä, paatuneet ja kulkeneet kadotukseen vievää tietä liian pitkälle.
Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä sanotaan: “Tulkaa hänen luokseen, elävän kiven luo, jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema ja hänen silmissään kallisarvoinen. … Sanotaanhan Raamatussa: Te, jotka uskotte, saatte siis osaksenne tämän arvon ja kunnian, mutta niille, jotka eivät usko, ’kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakivi, kompastuskivi ja kallio johon langetaan’.” (1. Piet. 2: 4-8) Jeesus Kristus on kompastuskivi, johon kaikki loukkaantuvat, mutta hänen ei tarvitse jäädä sellaiseksi. Tunnustakaamme sen tähden oma loukkaantumisemme, halumme kelvata ilman häntä Jumalalle, jotta Jeesus olisi meille kallisarvoinen elämämme peruskivi.
Kadotetut jäävät siis oman loukkaantumisensa vangeiksi eivätkä katso tarvitsevansa Jeesusta. Mutta on olemassa toinenkin syy siihen, että he eivät tunnusta syyllisyyttään viimeisellä tuomiolla. He eivät uskalla tehdä sitä. Ovathan he pyhän Jumalan edessä, ja on selvää, että he eivät sittenkään rohkene kohdata häntä itsessään ilman Vapahtajaa. Loukkaantuminen ja torjuttu syyllisyys kietoutuvat merkillisesti yhteen. Kun mietimme tätä, ymmärrämme jotain siitä, miksi tuomitut puolustautuvat ja jäävät järkyttävän peruuttamattomasti kadotettuun tilaansa. Loppuun asti ja kaikkea emme ymmärrä, ymmärrämme vain hyvin vähän. Mutta ymmärrämme jotain sellaista, mikä on meille tärkeää tässä ja nyt.
Vaikka Jeesus erottaa päivän evankeliumissa ihmiset toisistaan, samalla jokainen asettautuu itse sille paikalle, joka hänelle sopii. Voidaan ajatella, että oikealla ja vasemmalla puolella on symbolinen merkitys. Silloin oikealle puolelle asettuminen on merkki Jeesuksen aseman tunnustamisesta hänen taivaallisen Isänsä oikealla puolella, vasemmalle puolelle asettuminen taas kertoo Jeesuksen aseman kieltämisestä. Erottelu tapahtuu sydämen asenteen perusteella, mutta tuomio määräytyy tekojen mukaan. Jokainen on ansainnut omien tekojensa ja syntiensä mukaisen rangaistuksen, mutta vain vasemmalle asettuneiden kohdalla tuomio pannaan täytäntöön.
Päivän epistolassa erottelun perusteena on elämän kirja. Jokainen, jonka nimeä ei löydy tästä kirjasta, heitetään vertauskuvalliseen “tuliseen järveen”. Myös elämän kirja on vertauskuva. Taivaassa ei tietenkään tarvita kirjoja eikä ATK-laitteitakaan. Jumala tietää ja tutkii kaiken, ja elämän kirja kuvaa sitä, että Jumala tutkii jokaisen ihmisen sydämen ja tietää, miten ihminen suhtautuu Jeesukseen Kristukseen. Kukaan ei voi piirtää itse nimeään elämän kirjaa, mutta ihminen voi haluta, että elämän kirjasta ei löydy hänen nimeään.
Jeesuksen oikealla puolella olevien nimi löytyy elämän kirjasta, Jumalan sydämeltä. He eivät ole torjuneet Jeesuksen vähäisiä seuraajia, mikä kertoo siitä, että he eivät ole torjuneet Jeesusta. He eivät myöskään ole kulkeneet muiden kärsivien lähimmäistensä ohi. Tämä on kuitenkin ollut Jumalan armon vaikutusta. Oikealla puollella olevat ovat tehneet hyvää tietämättään. Mitään sellaista he eivät ole tehneet, mihin he voisivat vedota Jumalan edessä ja minkä perusteella he pääsisivät taivaaseen. He eivät katsokaan tehneensä ansiollisia tekoja ja ovat aivan yhtä ihmeissään kuin vasemmalla puolella olevat. Samalla heidän sydämensä täyttää suurin mahdollinen kiitollisuus. He tunnustavat, millaisia heidän omasta sydämestään nousseet teot ovat olleet, ja he tietävät, että heidät kutsutaan teurastetun Karitsan hääaterialle vain hänen ansionsa tähden.
Meidän nimemme piirrettiin elämän kirjaa silloin, kun otsaamme ja rintaamme tehtiin ristinmerkki todistukseksi siitä, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on meidät lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen, ja kun meidät kastettiin kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Nimemme löytyy elämän kirjasta myös tuomiopäivänä, jos elämme kasteemme todeksi.
Kasteen todeksi eläminen edellyttää sitä, että joudumme kohtaamaan synnin todellisuuden itsessämme. Synnin todellisuuden kohtaamista kutsutaan synnintunnoksi, ja alussa jo todettiin, että synnintunto herää, kun Pyhä Henki muistuttaa meitä synneistämme. Synnintunnon herätessä me koemme ja tajuamme vastaansanomattoman selvästi, että olemme rikkoneet Pyhää Jumalaa vastaan, eikä minkäänlaiselle selittelylle ja puolustelulle jää silloin sijaa. Synnintuntoon tullut ajattelee: En voi millään sovittaa syntejäni. Syystä minut tuomitaan. Pyhä Jumala, joka vihaa syntiä, ei anna eikä voi antaa syntejäni anteeksi, vaan rankaisee minua oikeuden mukaan.
Jumala antaa kuitenkin anteeksi. Mutta mitä se maksoikaan hänelle! Jumalan pyhyys vaatii, että synti saa rangaistuksensa, eikä hän sano eikä voi sanoa meille: “Ei se mitään”, “sattuuhan sitä”, “älä välitä, syntisiähän te kaikki ihmisparat olette”. Jotta meitä ei rangaistaisi, Jumala rankaisi syntiemme tähden Poikaansa meidän sijaisenamme, ja Poika suostui tähän vapaaehtoisesti. Kuinka raskas olikaan Jeesuksen tie Golgatalle. Ja vielä raskaampaa oli se, mitä siellä tapahtui. Ennen ristiinnaulitsemista, Jeesus tiesi, että Isä oli hänen kanssaan, mutta ristillä Jeesus jäi yksin ja Isä hylkäsi hänet meidän tähtemme. Kaikki syntimme laskettiin Jeesuksen päälle ja hän kärsi niistä aiheutuvan rangaistuksen, jonka me olemme ansainneet. Jeesus koki ristillä kadotuksen, helvetin, perimmäisen Jumalasta eroon joutumisen.
Meillä voi olla vain hyvin vähäinen aavistus Golgatan murhenäytelmän syvyydestä, ja ymmärrämme mitättömän vähän siitä, kuinka paljon Jumala on rakastanut meitä syntisiä, jotka kapinoimme häntä vastaan. Mutta emme kai sentään ajattele, että Jeesus kärsi turhaan, eikä hänen olisi tarvinnut meidän takiamme kuolla ristillä?
Pienoisevankeliumissa ja sitä seuraavissa jakeissa sanotaan: “Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan.” (Joh. 3:16–18)
“On kädet Jeesuksen auki nyt aivan
myös sinut helmaansa sulkeakseen
Pois miksi kääntyisit kohdaten vaivan
vaipua saat tosirakkauteen.
Kuule hän huutaa nyt taas kuten ennen:
Käy minun luokseni ystäväni.
Kieltää sen voisitko luotansa mennen,
että hän kuollut on puolestasi.
Ristillä maailmaa vanhurskaaksi luotiin,
kaikkien puolesta kuollut hän on.
Silloinhan sullekin autuus jo tuotiin,
Golgatan uhrihan on rajaton.
On verivelkamme maksettu aivan,
sen yli jo risti jo tehtynä on.
Tuomari itse on kärsinyt vaivan,
tuomitut saaneet jo on sovinnon.”
(Siionin Kannel 212:1,2)