Joka rakastaa, on kristitty
Saarna pappisvihkimyksessä
Kaikkivaltias kysyy rakkautta
Minulla on vielä jonkin aikaa kodissani huone, jota voin nimittää kappeliksi. Sen nurkassa on kaukaisen sukulaiseni maalaama ja minulle lahjoittama ikoni. Sen kaltaista Kristuksen kuvaa nimitetään Pantokrator-ikoniksi, koska sen aiheena on Kristus Kaikkivaltias – kreikaksi juuri Pantokrator. Kristuksen takaa erottuu tuolin selkänojan kaari. Mistä siinä tarkemmin ottaen on kysymys, kävisi paremmin selväksi, jos ikoni ei olisikaan ikään kuin pelkkä rintakuva, vaan kuvaisi kohdettaan kokonaisena. Itse asiassa Pantokrator-aihe onkin yläosa Enthronos-ikonista. Siinä Kristus selvästikin istuu valtaistuimella – ei millä tahansa tuolilla. Se kuvaa juuri sitä tilannetta, jolla tämän Kristuksen kuninkuuden sunnuntain evankeliumi alkaa: ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle.”
Ikonin kuvaamalla Kaikkivaltiaalla Kristuksella on kädessään kirja. Siinä ovat Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumista (15:12): ”Rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.” Siitä tässä on tänään kysymys: rakkaudesta. Rakkaudesta on kysymys aina.
Loppuvuonna 1964 silloinen nuorenpuoleinen yliopistopappi ja myöhempi Rooman piispa luki saarnassaan koko sen saman evankeliumin, jonka minäkin äsken luin. Suoraan sen jälkeen hän jatkoi: ”Maailman tuomari ei vertauksen mukaan kysy, millaisia teorioita Jumalasta ja maailmasta ihmisellä on ollut, eikä hän perää oikean opin mukaista tunnustusta. Hän kysyy yksinomaan rakkautta. Se riittää ja se pelastaa ihmisen. Joka rakastaa, on kristitty.” Ei siis tosiaankaan ole sattumaa, mitä Kristus Kaikkivaltiaan avoimessa kirjassa lukee: ”Rakastakaa toisianne.” Kun Ihmisen Poika istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, yksinomaan rakkautta hän kysyy.
Jumala ottaa itseensä, ja meidänkin tulisi
On aivan ilmeistä, että me emme ole loppujen lopuksikaan saaneet kiinni siitä, kuinka totisesti Jumala ottaa itseensä sen, miten me keskenämme elämme. Oikealle tai vasemmalle osoitetaan viimeisenä päivänä sen mukaan, miten me toisiamme kohtelemme. Lampaiden tai vuohien joukkoon mennään aikojen lopussa sen myötä, miten on rakastettu tai sitten ei. Meidän Herramme ottaa meidän rakkautemme tai rakkaudettomuutemme niin itseensä, että hän suorastaan samastuu jokaiseen apua saaneeseen ja apua vaille jääneeseen. Hän samastuu jokaiseen oikein ja väärin kohdeltuun, jokaiseen armahdettuun ja jokaiseen armottomasti ohitettuun. ”Joka köyhää pilkkaa, herjaa hänen Luojaansa” (Sananl. 17:5): apua tarvitsevan laiminlyönti on lyönti vasten Jumalan kasvoja.
Itseensä ottamista meiltä siis kysytään, meiltäkin. Vaikka rakkautta ei hevin saakaan määritellyksi, sen hyvä kuvaus on, että tuntee toisen kivun omassa ruumiissaan. Rakkaus on sitä, että ottaa itseensä sen, miltä toisesta tuntuu ja mitä toinen kokee. Tätä varmaan silläkin tavoitellaan, kun sanotaan – kun siis Jeesus sanoo – että olisi rakastettava toista kuin itseään. On otettava itseensä se, millaista toisella on ja otettava asiakseen toisen hyvä ja häntä ahdistavan pahan torjuminen. ”Joka rakastaa, on kristitty”, saarnasi aikoinaan se nuorenpuoleinen yliopistopappi Joseph Ratzinger ja tuskinpa Benedictus XVI on ollut hänen kanssaan eri mieltä.
Tänään meidän kirkkoomme vihitään kolme diakonia ja kolme pappia. Vaikka kukaan meistä ei voikaan delegoida omaa kristityn elämänmuotoaan toiselle – ”joka rakastaa, on kristitty” – diakonian virkaan vihityillä on erityinen kutsumus. Heidän kutsumuksensa on todellistaa toisen kivuille herkistynyttä ja niihin asianmukaisesti reagoivaa rakkautta. Vieläpä sellaista rakkautta, joka ei ole vain reaktiivista vaan myös proaktiivista, ei vain seurauksiin puuttuvaa vaan myös ennakoivaa, kekseliästä ja valpasta.
On etuoikeutettua olla diakonian virassa. Silloinhan pääsee tekemään vallan työkseen sitä, mikä on kaikkien meidän kutsumuksemme. Silloin tulee ihan viran puolesta keskittyneeksi siihen, mitä valtaistuimelle noussut Ihmisen Poika meiltä edellyttää. Niin kuin on sanottu, ”diakonia on evankeliumia itseään ja inhimillisyyden ydinmehu”. Niinpä. Diakoniahan merkitsee juuri sitä, että kristityt ja kirkko ottavat itseensä – aivan itseymmärryksensä ytimeen – ihmisten elämänkivut ja niiden lievittämisen tai jopa voittamisen.
Oppi ja rakkaus sulautuvat yhteen
Papiksi vihittävä saattoi kuunnella hieman hämmentyneenä tuota lainaamaani Joseph Ratzingerin saarnakatkelmaa. Hänhän kun sanoi myös näin: ”Maailman tuomari ei vertauksen mukaan kysy, millaisia teorioita Jumalasta ja maailmasta ihmisellä on ollut, eikä hän perää oikean opin mukaista tunnustusta. Hän kysyy yksinomaan rakkautta. Se riittää ja se pelastaa ihmisen.” Onko nyt käynytkin niin, että tuli aivan turhanpäiten opiskelluksi kaikenlaista eksegetiikkaa, dogmatiikkaa, teologista etiikkaa ja uskonnonfilosofiaa? Ja luetuksi vielä tunnustuskirjojakin – vaikka ”maailman tuomari… ei perää oikean opin mukaista tunnustusta”? Ja miksi ihmeessä tänään alttarilla yhtä kaikki kysytään, ”tahdotteko hoitaa pappisvirkaa sitä oikein ja uskollisesti Jumalan sanan ja kirkkomme tunnustuksen mukaisesti ja tahdotteko julistaa ja opettaa evankeliumia puhtaasti?”
Jos tuollaiset kysymykset nousevat tuosta saarnasta mieleen, kannattaa kuitenkin ottaa huomioon, kenen sanoista on kysymys. Ennen kuin Joseph Ratzingeristä tuli paavi Benedictus XVI, hän johti kymmeniä vuosia katolisen kirkon uskonopin kongregaatiota. Sen tehtävä on pitää huolta oikeasta opista, eikä kardinaali Ratzingeria pidetty tehtävässään mitenkään pehmeänä – tuskin häntä muuten olisi nimitetty vaikkapa ”Jumalan rottweileriksi”. Mutta niinpä vain saman miehen saarnassa ovat myös nuo sanat: ”Maailman tuomari… ei perää oikean opin mukaista tunnustusta.”
Voihan olla, että mieli muuttui. Voihan olla, että elämä opetti tai että asema vaati. Mutta voi myös olla, ettei mikään muuttunutkaan – ja tätä mieltä minä olen – koska oikea oppi ja rakkaus eivät ole toistensa vaihtoehtoja. Ne eivät millään tavoin sulje toisiaan pois. Ne päinvastoin kuuluvat yhteen, ne läpäisevät toisensa vastavuoroisesti ja niitä kumpaakin kaivataan.
Sana ’oppi’ on tosin paperinmakuinen, ja sitä vaivaavat jonkinlaisen ulkoa opettelemisen, yksioikoisuuden ja ylhäältä sanelemisen mielikuvat. Mutta itse asiassa siinä on kysymys sen sanoittamisesta, kehen me luotamme, kun me luotamme Jumalaan. Ja myös siitä, miten me tunnemme ja käytämme sitä Raamatuksi nimitettyä vuosisatojen aikana koottua kirjakokoelmaa, joka kertoo meille siitä, mitä Jumala meistä tahtoo ja tahtoo meille olla – sen äärellähän me juuri nytkin olemme. Ja niin edelleen: se, mitä me olemme tottuneet nimittämään ’opiksi’, tiivistää meitä edeltäneiden kristittyjen sukupolvien keskustelun ja johtopäätökset Jumala-uskosta. Eikä yksikään pappi ole tätä turhaan opiskellut ja ole tästä kaikesta liikaa selvillä (vaan pikemminkin päinvastoin).
Yhteinen käsitys meitä lähestyvästä ja meille läsnä olevasta Jumalasta siis sanallistuu ja kiteytyy joksikin sellaiseksi, jota voidaan nimittää ”opiksi”. Mutta kun tiivistys viedään äärimmilleen, ”oppi” ja rakkaus sulautuvat yhteen. Joseph Ratzinger aloitti lainaamani saarnan kertomalla vanhan tarinan kahdesta rabbista, joita pyydettiin esittämään uskontonsa sisältö siinä ajassa, jonka ihminen pystyy seisomaan yhdellä jalalla. Rabbi Šammai piti tehtävää mahdottomana, rabbi Hillel sitä vastoin helppona: ”Mikä on vastentahtoista itsellesi, älä tee sitä toisellekaan. Siinä on koko laki, kaikki muu on selitystä.”
Matteuksen evankeliumissa (22:35–40) kysyjä on rabbi ja vastaaja muuan Nasaretin Jeesus. Mitä pitäisi tehdä, jotta pelastuisi? Emmeköhän hyvinkin muista vastauksen: ”Rakasta Herra, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.”
Diakonian virkaan ja pappisvirkaan vihittävät lähetetään yhdelle ja samalle asialle. Kirkon asialle ja meidän kaikkien kristittyjen kutsumusta toteuttamaan: kuvaamaan, sanallistamaan ja todellistamaan sitä, mitä Jumala meistä tahtoo ja mitä hän meille tahtoo. Rakkautta.