Päivän evankeliumitekstiä lukiessa voi tulla hyvin toivoton olo. Tässä ajassa, jossa koko maailma on takapihallamme, silmiemme eteen piirtyy välillä hyvinkin karu kuva maailman todellisuudesta. Surulliset elämänkohtalot, avun tarpeessa olevien lukuisa joukko ja elämän epäoikeudenmukaisuuden näkeminen voivat lamauttaa. Kuinka jaksaa kantaa kaiken tämän tuskan, mikä maailmasta vyöryy yllemme? Kuinka varjellumme epätoivolta ja kyynistymiseltä?
Tänä syksynä edesmennyt runoilija, Sinapinsiemen ry:n perustajajäsen Anna-Maija Raittila kirjoitti aikoinaan yhden runonsa otsikoksi: ”Toivolla ei ole omaa ääntä.”
Mitä se voisi tarkoittaa? Ensiksikin meitä kutsutaan viipymään rukouksessa ja kysymään Jumalalta, millä tavoin Isän tahto voisi tapahtua meissä. Kuinka me voisimme antaa äänemme toivolle?
Toiseksi tuomiosunnuntain tekstistä voimme lukea korostuksen ihmisen vastuullisuudesta Jumalan edessä. Ei ole yhdentekevää, miten elämme ja millaisia jälkiä jätämme itsestämme tähän luomakuntaan ja toinen toisiimme. Kaikella, mitä teemme tai jätämme tekemättä, on oma merkityksensä. Usko kulkee käsi kädessä välittämisen kanssa. Jumala tarvitsee meitä kantamaan toinen toistemme taakkoja.
Tänään meille esitetään voimakas kutsu toimia apua tarvitsevien hyväksi. Oikeastaan voisi sanoa, että koko tämä evankeliumi on kutsu taisteluun. Rukoushiljaisuuden tarkoitus on nimenomaan synnyttää meissä rakkauden palvelua, diakoniaa. Rukous ja palvelu kuuluvat yhteen. Kuulemmeko kutsun palvella ja annammeko sen vaikuttaa elämässämme? Virressä pyydetään: ”Kutsut meitä hiljaisten, kärsivien suulla rinnallesi, taisteluun. Anna kutsu kuulla!”
Minua puhuttelee voimakkaasti juuri tuo laulamamme virsi 175. Siinä sanotaan, että Kristus tuo meidän keskellemme ne, jotka tarvitsevat apuamme. Hän näyttää ja osoittaa meille ne ihmiset ja ne asiat, joihin hän meitä haluaa käyttää.
Evankeliumissa Jeesus pyytää meitä auttamaan varsin helpoissa ja yksinkertaisissa asioissa: aterian tarjoaminen tai sairaan luona käyminen kertovat siitä, että jokaisella on mahdollisuus tehdä jotain. Auttamiseen ei tarvita erityistä rikkautta tai syvällistä osaamista ja virkamiehen ammattitaitoa. Voisimme oikeastaan puhua kansalaisdiakoniasta. Meidän ei pidä jäädä odottamaan, mitä muut tekevät, vaan toimia itse, jokainen mahdollisuuksiensa ja voimavarojensa mukaan.
Monet kolmannen sektorin toimijat tekevät myös valtavan tärkeää työtä mielenterveyspuolella, päihdetyössä, kansainvälisessä diakoniassa ja syrjäytymisen ehkäisyssä. Löytäisitkö sinä sopivan yhdistyksen tai järjestön, jonka toimintaan sinä voisit liittyä?
Meidän on hyvä myös pohtia, millä ehdoilla me autamme? Autammeko niin kuin itse katsomme parhaaksi vai niin kuin avuntarvitsijat toivovat? Samalla on tiedostettava, että avuntarvitsijat eivät välttämättä ole passiivisia avun odottajia, vaan myös he voivat olla taistelemassa omalta osaltaan oikeuksiensa puolesta. Ehkä he tarvitsevat taisteluunsa vain lisäapua.
Jokaisen ihmisen perustarpeet ovat hyvin samanlaisia. Jokainen tarvitsee toisen ihmisen ja yhteisön, jossa elää. Ihminen tarvitsee myös kokemuksen siitä, että on saanut jotain aikaan ja että hänet hyväksytään.
Jeesuksen antama malli auttamiselle on Raamatussa selkeä. Jeesus lähestyy ensin avuntarvitsijaa ja kysyy sitten häneltä: ”Mitä sinä haluat, että minä tekisin sinulle?” Vasta kun hän on saanut vastauksen, hän auttaa.
Harvemmin tätä tekstiä lukiessa tulee pohdittua sitä, että voi itsekin olla se avuntarvitsija. Useimpien meidän osa on, että jossakin elämämme vaiheessa tarvitsemme paljonkin toisten apua. Myös avun kohteeksi joutuminen voi joskus olla armoa. Sen myöntäminen, että tarvitsee toisia, tekee meistä ihmisen kokoisia. Hauraus ja heikkous voivat olla se tarttumapinta, jolla Kristus kutsuu meitä luokseen. Avun tarpeen tiedostaminen varjelee meitä tulemasta liian vahvoiksi. Se kääntää katseen itsestämme ja avaa silmämme myös toisten hädälle.
Seurakunta on kuin Kristuksen ruumis, jossa yhden jäsenen kärsiessä kaikki kärsivät. Se tarkoittaa, että toisen tuska ei voi jättää meitä kylmäksi. Avun antamisen ei tule rajoittua myöskään vain kristittyihin tai suomalaisiin, vaan jokaiseen apua tarvitsevaan.
Jeesus sanoo: ”Totisesti: kaiken minkä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle”. Tämän raamatunkohdan ymmärrystä voi lisätä ajatus vanhemmuuden olemuksesta. Kaikki hyvä ja paha, joka kohdistuu omaan lapseen, tuntuu äidin ja isän sydämessä. Vanhempi sekä iloitsee että kärsii yhdessä lapsensa kanssa. Me olemme taivaallisen Isämme lapsia.
Sekä ne, jotka auttoivat että ne, jotka jättivät auttamatta kyselevät: ”Herra, milloin me näimme sinut?”. Nämä kaksi ryhmää erottaa toisistaan se, että toisille auttaminen oli niin sisäänrakennettua, että se tuli automaattisesti, osana oman elämän kutsumusta. Se oli vain asia, joka ilman muuta kuului tehdä. Ei siitä odotettu erityistä palkkiota.
Toinen ryhmä ei taas huomannut, että joku tarvitsi apua tai ehkä auttamisen ei katsottu kuuluvan itselle. Ehkä auttamisesta ei hyötynyt mitenkään, siitä ei saanut mainetta. Kaltoin kohdellut, epäoikeudenmukaisuuden keskellä elävät, sairaat ja ahdistuneet olivat niin kaukana oman elämän todellisuudesta, etteivät he päässeet liikuttamaan omaa sisintä.
Kun tarkastelen omaa elämääni, niin huomaan, että kuulun niin vuohiin kuin lampaisiinkin. Niihin jotka auttoivat ja niihin, jotka torjuivat apua tarvitsevan. – Siksi minä tarvitsen anteeksiantoa. – Minulla itselläni ei ole omasta voimastani taitoa ja halua auttaa. Tarvitsen siihen Jeesusta.
Virsikirjan liiteosasta löytyy seurakunnan yhteinen synnintunnustus, jossa sanotaan: ”Usein olemme antaneet vääryyden tapahtua, vaikka olisimme voineet estää sen. Usein olemme vaienneet, kun olisi pitänyt puhua. Usein olemme vain puhuneet, kun olisi pitänyt toimia.” Synnintunnustus päättyy sanoihin: ”Jumala, me tunnustamme syyllisyytemme ja pyydämme: Armahda ja auta meitä. Älä katso pahuuttamme, välinpitämättömyyttämme ja velttouttamme. Katso Poikaasi Jeesusta Kristusta, joka on kuolemallaan voittanut pahan vallan ja hankkinut meille anteeksiantosi.”
Tässä on toivomme, kun Jumala lähestyy meitä Kristuksessa ja asettaa meidät kasvojensa eteen. Vain hänen sovitustyönsä ja armonsa varassa me voimme olla hänen tuomiollaan. Lohdutuksena ja rohkaisuna kaikille katuville on erään kuolemaantuomitun syntisen huokaus ristillä: ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi”. Jeesus vastaa: ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.”
Rukoilemme:
”Sinä tulet, Herra Kristus,
hetkenä, jota emme tiedä.
Sinä olet jo läsnä, kun me vielä odotamme.
Sinä tulet kerran – ja tulet joka päivä, Herra Kristus.
Tulet kohti ja yllätät meidät,
sinä köyhä, nälkäinen, sairas ja koditon.
Anna meidän havahtua, Herra Kristus,
anna havaita, että olet keskellämme
ja että siksi jokainen päivä
on tuomion ja armon päivä.
Tule, Herra Jeesus.
Aamen.”